Miten oppia ottamaan elämän vastoinkäymiset vastaan "tyynemmin"?

Kyllä sitä jossain vaiheessa huomaa, että harvassa ovat ne ihmiset, joita elämä ei kolhi edes jollain lailla.



Kun luen esim. tätä av:ta, jossa kolmekymppiset rehentelevät rahoillaan ja täydellisillä perhe-elämillään, sekä ajattelevat vielä kovin mustavalkoisesti, en voi olla hymähtelemättä; tuollainen minäkin olin 25 vuotta sitten.



Mutta elämä opettaa, huomaat kyllä, että tosiaan shit happens, ihan kaikille.

Harjoittelin ohittamaan tyynesti ja aikaa tuhlaamatta ikävät pikkuasiat, joita aikaisemmin murehdin turhaan ja sain vain kurjan olon. Opettelin irrottamaan ajatukseni asioista, joille en voi mitään sillä hetkellä. Suurempien vastoinkäymisten kanssa onkin vaikeampaa..

Omalla kohdallani syynä oli todella surkea itsetunto, sekä kotoa saatu, häpeään perustuva kasvatus. Jos mulle kävi jotain, vaikka niinkin pieni asia että avaimet jäi sisälle, niin aloin välittömästi sättimään itseäni, miettimään kuinka tyhmä olenkaan ja kuinka tämäkin virhe olisi voitu välttää.



Nykyään mulle tulee tuo sama reaktio, mutta tunnistan sen, ja odotan sen muutaman sekunnin ajan niin että se primitiivireaktio on mennyt pois ja saan taas järjen äänen takaisin. Sitten kysyn itseltäni, että mitä se haittaa, että näin kävi? Onko tapahtunut korvaamatonta vahinkoa? Yleensä ei ole. Koetan rauhoittua ja korjata sen minkä voi korjata.



Mä olen niin surullinen, kun näen että esikoiseni on jotenkin oppinut mallin kautta minun tapani reagoida asioihin. Hän pyytelee herkästi anteeksi (vaikka hänelle ei ikinä oltaisi suututtu jostain asiasta) ja on helposti vihainen itselleen. Tekee pahaa katsoa, kun pieni lapsi on itselleen ihan armoton, vaikka kuinka sanottaisiin, että ei se haittaa mitä tapahtui, sellaista nyt elämässä vaan sattuu.