Onko muita joilla "ei ole ketään" eli tukiverkko puuttuu kokonaan?

Vierailija kirjoitti:

Tukiverkkoa ei ole tässä lähellä, miehen äiti täyttää pian 85v, eli ei ole pystynyt koskaan lapsia hoitamaan, miehen veljet on kuusikymppisiä sinkkuja, ei heillekään voi pieniä lapsia antaa hoitoon. Onneksi mulla on esikoistytär joka on kaksosia 14 vuotta vanhempi, joten hän on voinut vahtia poikia jos on koulunkäynniltä ja harrastuksilta ehtinyt. Mun suku ja vähäiset kaverit on yli kahden tunnin ajomatkan päässä, joten ei nähdä montaa kertaa vuodessa. Onneksi on facebook olemassa.

Kyllä mä varmaan kävisin kuitenkin siellä yli kahden tunnin ajomatkan päässä useammin. Jos se ei ole edes kolmea tuntia. Meillä sukulaisille on juuri vähän yli kahden tunnin matka ja käydään melkein kerran kuussa. 

Vierailija kirjoitti:

Herran jumala. Eikö teillä ole naapureita joihin voi tutustua?

On, naapuri voi auttaa koiranhoidossa, jos on itse kotona.

Ei ole puolisoa, lapsia, vanhempia, sisaruksia tai isovanhempia. Kaksi 80-vuotiasta kummia löytyy ja ystäviä ruuhkavuosien ja pikkulapsiarjen pyörteissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairastuin kroonisesti ja ymmärsin pikku hiljaa, että suvustani ei juuri mitään tukea ja apua. Ilmaisin lähisukulaiselle pettymykseni tuen puutteeseen ihan asiallisesti, mihin sain vastaukseksi, että tilannettani ei oikein ymmärretä kun en puhu siitä. Aloin puhua avoimemmin ja kerroin esimerkiksi leikkauksesta, johon olen menossa - tähän oli vastassa täysi hiljaisuus. Tulkitsen niin, että suvussani ainoa tapa olla hyväksyttävä ihminen on esittää, että hyvin menee. "Hauskinta" on, että suvusta suuri osa työskentelee hoitoalalla.

En nykyisin käytä vähää energiaani sukutapahtumiin osallistumiseen ja olen väleissä vain muutaman ihmisen kanssa. En tiedä mitä loppu suku minusta ajattelee, puhuvatko, että kai "Suvilla" sujuu ihan hyvin ja on närkästynyt jostain turhasta, vai ajattelevatko, että aina se oli omituinen ja nyt on elämänhallinta pettänyt. En usko, että kukaan vieläkään hyväksyy, että olen oikeasti sairas, vaikenemisen ja esittämisen kulttuuri elää vahvana.

Ikävä kyllä noin se menee monessa muussakin suvussa.

Näinhän se on.

Suurin osa ihmisistä on sellaisia että he juoksevat karkuun kun kuulevat toisen oikeista ongelmista.

Harva ihan oikeasti on valmis auttamaan kun kova paikka tulee.

Täällä

Täällä yksi, nainen 51 v. Mulla ei ole yhtäkään ihmissuhdetta, sen jälkeen kun vanhemmat kuoli muutama vuosi sitten vuoden välein. Ei puolisoa, ei yhteyttä sukulaisiin, ei lapsia, ei kavereita, ei ystäviä. Mutta toisaalta enpä mä kyllä ketään kauheasti kaipaakaan. Jotenkin vapauttava ajatus, että voisin vaikka kuolla kämppääni, eikä se tuottaisi kellekään maailmassa surua tai käytännön ongelmia - ei ole edes lemmikkieläintä, joka tarvisi minua. 

Ainoa mikä mietityttää on, että jos nyt elää niin vanhaksi, että tarvitsee hoivapalveluita, niin miten niiden rattaissa käy, kun ei ole ketään joka pitäisi mun puolia. Koko ajan saa lukea, että niissä täytyy omaisten auttaa hoidossa ja vaatia ja valvoa. Toisaalta en mä tuotakaan jaksa niin murehtia, olen ollut alkoholin suurkuluttaja ja läski koko ikäni, enköhän mä täältä kuole pois jo ennen hoivakoti-ikää.

"Ei ketään" on ihan muuta kuin sinun tilanteesi. Sinulla on "toisemme" eli ilmeisesti puoliso tai avopuoliso ja lapsi. Minulla ei puolisoa, ei lasta, ei elossa olevia vanhempia tai sisaruksia. Pari etäistä serkkua on, joihin yhteydenpito rajoittuu joulukortteihin. Ja sitten työkavereita, joita tapaan vain töissä ja pari kaveria, joita tapaan muutaman kerran vuodessa. Ja uskon, että jos on sivussa työelämästä voi olla tilanne vielä huonompi. Yhä kotonaan asuville vanhuksilla voi olla kaupan kassa ainoa ihminen, jonka kanssa puhua.