Lue keskustelun säännöt.
Onko muita joilla "ei ole ketään" eli tukiverkko puuttuu kokonaan?
16.02.2014 |
Joskus surettaa kun meillä ei ole ketään, onneksi sentään toisemme. Surettaa ettei ole läheisiä sukulaisia seuraamassa lapsemme kasvua ja kehittymistä. Onko muita joilla ei ole ketään?
Kommentit (46)
On paljon eronneita tai muuten yksin eläviä sinkkuja, itseni mukaan lukien, jotka olisivat enemmän kuin mielellään tukivanhempana tai tukiystävänä nuorelle perheelle. On järkyttävää, että ei ole olemassa systeemiä, minkä kautta nämä ihmiset voisivat löytää toisensa. verisukulaisuus ei ole mikään elämänehto, vaan yleensä sellaisten ihmisten klöytäminen ja heihin tutustuminen, joista voisi tulla läheisiä ihmisiä lapsille ja koko perheelle.
Pelastakaa lapset ry:llä on olemassa tukivanhemmuus -hommeli, jossa lapsi viettää yhden viikonlopun tukivanhemman kanssa. se on hyvä juttu. Ei vain ole tullut tehtyä.
Ongelma lienee suomalaisessa kulttuurissa, ollaan sulkeutuneita, ei haeta kontaktia toiseen ihmiseen, ja ennakkoluulottomasti eri ikäisiin ihmisiin.
Minäkin olen koulutettu, raitis ja tupakoimaton, rehelllinen ihminen. lapset ovat aina tykänneet minusta, kuten pitivät isästänikin. Kykenen näkemään ja kohtaamaan toisen ihmisen. Tuntuu oikeasti järkyttävältä, että on nuoria yksinhuoltajaäitejä ja nuoria perheitä, joissa vanhemmilla ei ole aikaa toisilleen, mutta toisaalta on kaltaisiani ihmisiä, joitka mielellään haluaisivat olla tukena perheille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei ole ketään, minä ja mies, aina ja ikuisesti:(
Hyvä, että on mies, että on joku toinen. Se on paljon se, koko maailma lähes. Olet jollekin kaikki ja tärkeä. 😢 Minä vaan, ihan itse ihan yksin, huoh.
Vierailija kirjoitti:
Tukiverkkoa ei ole tässä lähellä, miehen äiti täyttää pian 85v, eli ei ole pystynyt koskaan lapsia hoitamaan, miehen veljet on kuusikymppisiä sinkkuja, ei heillekään voi pieniä lapsia antaa hoitoon. Onneksi mulla on esikoistytär joka on kaksosia 14 vuotta vanhempi, joten hän on voinut vahtia poikia jos on koulunkäynniltä ja harrastuksilta ehtinyt. Mun suku ja vähäiset kaverit on yli kahden tunnin ajomatkan päässä, joten ei nähdä montaa kertaa vuodessa. Onneksi on facebook olemassa.
Kuulostaa todella surulliselta.....
Vierailija kirjoitti:
Totaali yh ja ei tukiverkkoa. Ärsyttää sitten kaikenmaailman vaatimukset mitä niskoilleni yritetään vierittää tämä lisäksi. ärsyttää myös ne kaikki epärealistiset odotukset äidille mitä on ja tekopyhät kauhistelut kaikesta. Kukaan ihminen ei ole kone joka jaksaa mitä vain ja pystyy silti jokatilanteessa olemaan täydellinen vanhempi.
Eniten ärsyttää kuulla ok perheestä elämään lähteneen laajan ystävä ja sukulaisjoukon tukemana olevan vanhemman pyhistelyä.
Toisilla on huonot pelikortit alunalkaenkin ja loppujakin vedetään pois.
Minulla on pari ässää hihassa joiden avulla olen selvinnyt edes jotenkin järjissäni ja inhimillisenä vanhempana kaikkien vaikeusten keskellä.
Täyttä totta joka sana!
Vierailija kirjoitti:
Minullakaan ei ole ketään oikeastaan. Melkeinpä ex-mies edelleen se johon voisi hädän hetkellö turvautua. Lähimmät sukulaiset päihteiden ja mielenterveysongelmien kanssa painivia. On minulla miesystävä, läheinen toki mutta melkovähissä ovat ihmiset .
Miksi erosit ex-miehestäsi jos se on noin läheinen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Herran jumala. Eikö teillä ole naapureita joihin voi tutustua?
Hyvä vitsi.
Pitäisikö tutustua bilettäviin 18 vuotiaisiin likkoihin, monisairaaseen 95 vuotiaaseen vai peräti 30 vuotiaaseen nistiin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun ei ole edes sitä aviopuolisoa, on vain yhteiskunnan tukiverkko, joka on hyvin harvasilmäinen. Serkku on luvannut huolehtia minut hautaan, kun sen hetki tulee. Mutta kukapa sen tietäisi, kenen vuoro kulloinkin tulee, sillä vuoronumeroita ei jaella. Meidän sukuhaara on kuihtumassa aika nopeasti kokonaan pois. Edellistä polvea on yksi heikossa kunnossa oleva miespuolinen sukulainen ja nuorimmassa polvessa meitä on kolme serkusta, joista kenelläkään ei ole jälkeläisiä ja joista yksi ei halua olla sukulaisten kanssa missään tekemisissä. Toivon vaan, että pysyn niin kauan täysissä järjissäni, että ehdin järjestää itselleni paikan johonkin palvelutaloon tai hoitokotiin. Karmea kohtalo olisi maata vihanneksena yksin omassa kodissa, jossa hoitajat käyvät vaihtamassa vaipat ja kääntämässä välillä toiselle kyljelle, kunnes eräänä aamuna havaitsevat, että nyt on vaipat vaihdettu viimeisen kerran. "Vanhuksethan haluavat asua kotonaan!" Juu-u!
Mitä verkkoa? Ei sellaisia enää nykyään kudota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sairastuin kroonisesti ja ymmärsin pikku hiljaa, että suvustani ei juuri mitään tukea ja apua. Ilmaisin lähisukulaiselle pettymykseni tuen puutteeseen ihan asiallisesti, mihin sain vastaukseksi, että tilannettani ei oikein ymmärretä kun en puhu siitä. Aloin puhua avoimemmin ja kerroin esimerkiksi leikkauksesta, johon olen menossa - tähän oli vastassa täysi hiljaisuus. Tulkitsen niin, että suvussani ainoa tapa olla hyväksyttävä ihminen on esittää, että hyvin menee. "Hauskinta" on, että suvusta suuri osa työskentelee hoitoalalla.
En nykyisin käytä vähää energiaani sukutapahtumiin osallistumiseen ja olen väleissä vain muutaman ihmisen kanssa. En tiedä mitä loppu suku minusta ajattelee, puhuvatko, että kai "Suvilla" sujuu ihan hyvin ja on närkästynyt jostain turhasta, vai ajattelevatko, että aina se oli omituinen ja nyt on elämänhallinta pettänyt. En usko, että kukaan vieläkään hyväksyy, että olen oikeasti sairas, vaikenemisen ja esittämisen kulttuuri elää vahvana.
Meillä ei ole. Lasten ollessa pieniä kaikki läheiset kuoli yksi toisensa jälkeen, oli onni että saimme tukiperheen. Mutta tämä perhe ei pärjännyt yhden lapsemme kanssa ja purkivat sopimuksen. Nyt en enää tiedä uskallammeko enää edes ottaa tukiperhettä, lapset on menettäneet jokaisen aikuisen johon ovat kiintyneet. Minulla on muutama ystävä ja jonkin verran tuttuja, kukaan ei vain ole sellainen joka sen kummemmin olisi lasten kanssa mitenkään tekemisissä. Lasten synttäreille ei ole ketään ketä kutsua, nyt kouluiässä toki muutama luokkakaveri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole tuliverkkoa. Mies kun kuoli niin lasten kanssa täysin yksin olen jäänyt. Oma äiti on muistisairas ja asuu hoitokodissa. Miehen sukulaiset eivät halua olla tekemisissä. Unohtivat lapsetkin täysin. Viranomaiset olisivat ainut apu jos minä en pärjäisi , tai minulle sattuisi jotain. Lapset syntyivät kun olin jo lähemmäs nelikymppinen. Ystävätkin kaikonneet , en ole jaksanut yhteyttä otella minäkään. Jouluna olo on surullinen.
Vierailija kirjoitti:
Kun ei ole edes sitä aviopuolisoa, on vain yhteiskunnan tukiverkko, joka on hyvin harvasilmäinen. Serkku on luvannut huolehtia minut hautaan, kun sen hetki tulee. Mutta kukapa sen tietäisi, kenen vuoro kulloinkin tulee, sillä vuoronumeroita ei jaella. Meidän sukuhaara on kuihtumassa aika nopeasti kokonaan pois. Edellistä polvea on yksi heikossa kunnossa oleva miespuolinen sukulainen ja nuorimmassa polvessa meitä on kolme serkusta, joista kenelläkään ei ole jälkeläisiä ja joista yksi ei halua olla sukulaisten kanssa missään tekemisissä. Toivon vaan, että pysyn niin kauan täysissä järjissäni, että ehdin järjestää itselleni paikan johonkin palvelutaloon tai hoitokotiin. Karmea kohtalo olisi maata vihanneksena yksin omassa kodissa, jossa hoitajat käyvät vaihtamassa vaipat ja kääntämässä välillä toiselle kyljelle, kunnes eräänä aamuna havaitsevat, että nyt on vaipat vaihdettu viimeisen kerran. "Vanhuksethan haluavat asua kotonaan!" Juu-u!
Hyvä teksti!
Itse haluan lähteä täältä jo paljon ennen tuota. Heti kun en itse pysty hoitamaan asioitani niin olen valmis lähtemään täältä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on ainoastaan sisareni 500km päässä. Nähdään 1-2 krt vuodessa mutta ihana kun on kiinnostunut meidän lapsista ja niiden kasvusta. Säilyttää jääkaapin ovessa meidän 3.v.n sutturoita vuodenkin. 😁
Meillä ei ole, ollaan siis aika lailla kahdestaan miehen kanssa. Tukiverkon puute tuli varsin konkreettisesti juuri huomattua, kun mies on vakavan sairaskohtauksen takia sairaalassa. Itselläni nuhakuume ja siinäpä sitten yritin hoitaa talon ja koiran ulkoilutuksen 39 asteen kuumeessa. Piti miettiä jaksanko tänään käydä kaupassa, ulkoiluttaa koiran vai lämmittää talon. Luonnollisesti koira meni kaiken muun edelle.
Itselläni ei ole sukuakaan jäljellä kuin muutama henkilö ja olen sukuhaarani nuorin ja varmastikin viimeinen jäsen.
Kyllähän se pisti miettimään, että jos mies olisi kuollut niin miten olisin kaiken hoitanut ja olisiko ollut edes ketään kenelle ilmoittaa. Miehellä on kyllä sisaruksia ym. mutta ei olla tekemisissä (eikä johdu meistä). Miehen vanhemmat ovat elossa ja yhteyttä pidetään, mutta ovat iäkkäitä ja välimatkaa on paljon. Luonnollisesti oma kohtalo myös huolettaa. Mies tulee tod.näk. kuolemaan työikäisenä sairautensa vuoksi ja itselläni ei ole sen jälkeen ketään. Läheltä liippasi etten jäänyt nyt nelikymppisenä jo leskeksi.
Vierailija kirjoitti:
Sairastuin kroonisesti ja ymmärsin pikku hiljaa, että suvustani ei juuri mitään tukea ja apua. Ilmaisin lähisukulaiselle pettymykseni tuen puutteeseen ihan asiallisesti, mihin sain vastaukseksi, että tilannettani ei oikein ymmärretä kun en puhu siitä. Aloin puhua avoimemmin ja kerroin esimerkiksi leikkauksesta, johon olen menossa - tähän oli vastassa täysi hiljaisuus. Tulkitsen niin, että suvussani ainoa tapa olla hyväksyttävä ihminen on esittää, että hyvin menee. "Hauskinta" on, että suvusta suuri osa työskentelee hoitoalalla.
En nykyisin käytä vähää energiaani sukutapahtumiin osallistumiseen ja olen väleissä vain muutaman ihmisen kanssa. En tiedä mitä loppu suku minusta ajattelee, puhuvatko, että kai "Suvilla" sujuu ihan hyvin ja on närkästynyt jostain turhasta, vai ajattelevatko, että aina se oli omituinen ja nyt on elämänhallinta pettänyt. En usko, että kukaan vieläkään hyväksyy, että olen oikeasti sairas, vaikenemisen ja esittämisen kulttuuri elää vahvana.
Ikävä kyllä noin se menee monessa muussakin suvussa.
Luin vain ensimmäisen sivun, mutta käsittääkseni haettiin "ei ole ketään" -tilannetta.
Miksi perheelliset siis ilmottautuvat?
Ei ketään tarkoittaa, ettei ole omaa perhettä, vanhemmat kuolleet, sisaruksia ei ole, ei tätejä, setiä joiden kanssa mitään yhteyttä.
Ei ystäviä, ei mitään...
Sosiaalipuolelta tullaan sitten poliisvoimin hakemaan, kun rapussa haisee.
Olen ollut (miltei) sellainen melkein 8-vuotta ennen seurustelusuhteeni alkua vanhempia lukuunottamatta. Nyt minulla on ainakin kumppanini. Välillä on tehnyt kovaa olla esimerkiksi kuukausi miltei puhumatta kellekään tai, että ainoa oikea keskustelu viikossa on puhelu äidille. Se on kyllä myös opettanut tulemaan toimeen omillani ja tavallaan olen siitä iloinen, että kykenen tyydytyävään elämään täysin yksin ja voin keskittyä omiin asioihini. Se taitaa johtua siitä, että olen lievästi autistinen
Me muutettiin töiden perässä toiselle puolen Suomea, ja välillä on aika rankkaa ilman tukiverkkoa. Sairasteltiin vähän aikaa sitten monta viikkoa ja vaikka vuoroteltiin kotona olemisessa, tuntui että työnantajalta alkaa kohta ymmärrys loppumaan. Kun olisi isovanhemmat silloin tällöin auttamassa. Meillä on kummankin vanhemmat (vähän päälle kuusikymppisiä) eläkkeellä, mutta harrastuksia ja sairauksia riittää. Itsehän lähdettiin pois turvaverkkojen luota, mutta työttöminäkään ei haluttu olla.