Satutko muistamaan minut ja pitkän vuodatukseni miesystävästäni, josta sitten erosin?

Mutta kun se mies osoittautui idiootiksi, niin en minä kouhkannut viikkokausia tai kuukausia, että mitäköhän sekin siinä ja siinä kohden tarkoitti, miksi toimi niin ja näin ja miksi teki minulle sen tai tämän.

Kun mies osoitti naurettavuutensa, niin minä hymähdin, että tosiaanko tuo tapaus olikin tuollainen typerys. Mies pyöritti useampaa naista samaan aikaan. Idiootti siis oli.

En jäänyt perään kaipaamaan, yhtään kertaa en soitellut perään tai järjestänyt itseäni puheisiin hänen kanssaan. Ja kuitenkin olin iloinen niistä seksikokemuksista, jotka hänen kanssaan sain. Vieläkin niitä voin ilolla muistella (hymyilen), mutta ei se minua tolaltani saanut, ei maailmaani järkyttänyt eikä muuttanut hyvää elämääni huonoksi.

Alle kolmekymppinen olin silloin minäkin ja omasta mielestäni aika kokematon miesten suhteen. Silti se oli vain elämää. Joten en osaa oikein ymmärtää, että mikä tuosta tekee niin vaikean tapauksen, ettei siitä pääse yli.

reaktiota varmaan moni tämän ketjun kirjoittajista odottaisi itseltään ja ap:ltakin vastaavassa tilanteessa.

(Ap tuntuu takertuneen johonkin outoon ajatuskuvioon, josta ei taida itsekään olla perillä.)