Miten olette saaneet voimia kertoa miehillenne, että haluatte erota?

Mies uhkailee ettei sitten halua olla lasten kanssa enää missään tekemisissä :( En voi tehdä sitä pienille pojilleni, jotka jumaloivat isäänsä.

että minä olen itselleni ja lapsilleni tärkein ihminen, eikä meistä kukaan ole onnellinen jos minä kärsin.

Mietin tätä useita vuosia ja otin sen aina välillä esille. Rauhallisena keskustelunavauksena (toki riidan jälkeen, kun taas näytti ja tuntui siltä, ettei kumpikaan enää kunnioita toista eikä yritä yhtään mitään), mutta miehen vastaus oli aina, että hän tulee tekemään asioista niin vaikeita, että mun ei kannata edes harkita eroa. Tähän alistuin muutamaksi vuodeksi. Tätä mun elämäni tulee olemaan.



Sitten vaan, en tiä. Mulle riitti, sain liikaa kuraa. Ajattelin, että maksoi mitä maksoi, tuli mitä tuli, mutta minä lähden. Ehkä mieskin huomasi uudenlaisen puhkun puheessani, kun luovutti tuon "ei kannata" -inttämisen melko pian. Toki ei luopunut uhkailusta ja parhaansa tekikin vaikeuttaakseen asioita, mutta mulla oli sellainen palo päällä ja selkeä päämäärä, että mikään ei enää pysäyttänyt mua. MIKÄÄN hinta ei ole liian kallis vapaudesta.



Kyllä se siitä, kun vaan kypsyttelet asiaa, teet valmisteluja, otat asioista selvää, uskoudut asioistasi vaikka tukiverkolle ja pyydät rohkaisuja. Kun teet sen lopullisen päätöksen, elät sen mukaan ja jyräät läpi kuin sonnilauma.



Mies oli mua pahoinpidellytkin välillä, mutta en kuitenkaan pelännyt enää loppuvaiheessa varsinaisesti sitä. Jos sinua pelottaa väkivalta, tee kertarykäisy ja pidä huolta, että pysyt (ja lapsesi?) turvassa. Älä mene yksin asunnollenne.



Rohkeutta ja voimaa sulle, kevät on täällä ja kesä on tulossa, kenties IHANA kesä, älä pitkitä jos itse tiedät, mikä on sinulle parhaaksi. =)

kiitos,



t. ap