Olenko hullu jos teen lapsen yksin?

mutta mieti tarkkaan olisiko parempi tehdä lapsi hoitojen kautta kuin tutun kanssa. Ihmisten mieli kun voi vaihtua ja huomaat että tappelet lapsesta "isän" kanssa.

Itse olen 23 vuotias ja erottuani en tiedä haluanko enää miestä elämääni koskaan, lapsia kuitenkin haluan lisää ja aivan varmasti tulen tekemään riippumatta siitä päädynkö enää parisuhteeseen.

tuntemattoman lahjoittajan sukusoluilla. Lapsi saa isänsä henkilöllisyyden tietää halutessaan, kun täyttää 18.

Itse olin valmis äitiyteen yksin, mutta hoitojen aikaiset pettymykset ja vastoinkäymiset tulivat päin näköä. Onneksi omat vanhempani ja muutamat tärkeät ystävät olivat tuolloin tukena.

Lapsella on tarkoin valitut miespuoliset kummit, jotka viettävät aikaa lapsen kanssa ja lisäksi pappa ja eno ovat lapselle tärkeitä.

Eli mikäli koet olevasi äitiyteen valmis, voin suositella hoitoihin menoa. Huolehdi kuitenkin, että sinulla on tukiverkot kunnossa :)

mutta mieti tarkkaan olisiko parempi tehdä lapsi hoitojen kautta kuin tutun kanssa. Ihmisten mieli kun voi vaihtua ja huomaat että tappelet lapsesta "isän" kanssa.

tämä mies ei halua omia lapsia, eikä hänellä ole mitään mielenkiintoa olla lasten kanssa. Tulisi näkemään lasta, muttei tahtoisi mitään oikeuksia, tiedän tämän ja luotan siihen.

ap

Ystäväni sai lapsen yksin ja ihanan vauvavuodrn jälkeen alkoi haasteet. Arki täysin yh on rankkaa. Kun lapsi sairastaa ja sinä sairastat ei kukaan auta. Ystäväni vanhemmat eivät hyväksyneet lasta eivätkä jaksa auttaa. Ne ystävätjotka lupasivat olla avuksi ovatkin itse kiinni omissa lapsissaan ja ystäväni todella yksin. Matkoille, polttareihin yms ei ystäväni koskaan pääse kun ei ole hoitajaa. Kun lapsi kasvaa on menotkin kasvannet ja yhden palkka aika kortilla. Vaikka hän rakastaa lastaan hurjasti on myös sanonut että valitsisi toisin tänään ja ehdottomasti haluaisi lapselle isän ja isän puolen sukulaiset myös.

Mieti todella tarkkaan myös pidemmälle tulevaisuuteen eikä vaan vauva-aikaa.

itseäsi. Sinä haluat lapsen. Entäs lapsi, hän haluaisi isänkin. Anteeksi vaan, mutta tätä mieltä olen.

Ei tassa maassa kannata oikein tuollaista alkaa kyselemaan, ainakaan AV:lla - eikohan tuota oikeus-isaan mutkutusta ja jotakin psykologista kehitysjauhantaa tule tahan vastaukseksi riittamaan.



Itse tunsin samoin kuin sina ja pistin samantien tuulemaan. Parjasin lapsen kanssa taysin hienosti ekat 3 vuotta, enka usko etta lapsella todellakaan oli mistaan puute, silla lapsi oli taatusti rakastetumpi kuin 10 lahitienoon mukulaa yhteensa. Painvastoin, kaikki oli helpompaa kuin ei ollut ketaan kenen kanssa olla erimielta mistaan kaytannonasioista tai kasvatuksesta. Kun oli tiennyt yksin hommaan lahteneensa alusta asti, niin eipa myoskaan voinut syytella ukkoa hoitoavun puutteesta ym. Meilla oli ihan tarpeeksi laheisia kavereita ja sukulaisia perheeksi ja isovanhemmat ovatkin talle lapselle todella laheisia ja tarkeita (joiden hoitoon, hyi hyi, lapsi jai usein jopa useaksi paivaksi vuoden iasta lahtien, kun itse olin toissa). Lapsen ollessa 3v tapasin nykyisen mieheni, ja nyt meilla on kaksi yhteistakin lasta. Vaikka elama on nainkin mukavaa ja olen valtavan onnellinen, niin todellakin esikoisen kanssa vietetty raskausaika ja ekat 3 vuotta olivat ihan erityisia enka vaihtaisi niita mistaan hinnasta pois.



Anna siis menna nainen, jos silta tuntuu - vain sina itse tiedat miten paljon sita lasta haluat ja tulet rakastamaan! Maailma on isattomia lapsia pullollaan, ja mika pahempaa - niita joilla on seka huono isa ETTA aiti. Mahtava aiti on paljon parempi tilanne kuin huono isa ja aiti joka sellaista katselee. Lapseni on jo koulussa, eika ole koskaan isaansa varsinaisesti kysellyt, koska olen alusta asti selittanyt etta kaikki perheet ovat erilaisia. Toki olen kertonut, etta "siemenen" laittoi minuun sellainen mies joka ei kuitenkaan asu meidan kanssa, ja se oli maailman onnellisin paiva kun han syntyi. "Uusi isakin" meilla nyt siis on ja mukava niin, mutta ei se taatusti olisi ollut maailmanloppu vaikka sita isaa ei ikina olisi ilmaantunutkaan; on kuitenkin vaari ja kaksi enoa jotka ovat laheisia ja vievat kalaan ja rakentavat majoja, ja maailman paras aiti :)

Jospa tapaat kohta elämäsi miehen. Helposti tulet sivuutetuksi jos olet raskaana tai sinulla on lapsi toisen miehen kanssa. Muutamassa vuodessa voi tapahtua jotain yllättävää, ehkä oletkin kohta naimisissa jonkun miehen kanssa jolla on kova kaipuu saada lapsia! Toki voit tavata vielä sen elämäsi miehen vaikka olisi lapsi, mies voi adoptoida lapsesi omakseen jne. Mutta ymmärrät varmaan että vaikka lapsi tuo tullessaan kaikkea ihanaa niin se myös saattaa sulkea joitain ovia ja tuo paljon vastuuta, avuttomuuden ja riittämttömyyden tunteita, väsymystä ja huolta. Itse olen yksin kolmen lapsen kanssa joten tiedän.

Mieti vielä. Ei sinulla vielä kiire ole. Ehkä elämääsi astuu piankin mies, jonka kanssa haluaisit tuon jakaa ja jonka haluaisit olevan lapsesi isä. Kyllä lapsen voi tehdä yksinkin, mutta parisuhteessa sen kaiken saa jakaa toisen kanssa. On joku jolle ihmetellä jokaista pientä asiaa ja joka ei kyllästy aiheeseen kun on itsekkin yhtä sekaisin lapsen saamisesta. :)

itseäsi. Sinä haluat lapsen. Entäs lapsi, hän haluaisi isänkin. Anteeksi vaan, mutta tätä mieltä olen.

Lapsi tehdään AINA itsekkäistä syistä, ellei kyseessä ole vahinko. Niin vaan monessa parisuhteessakin toinen osapuoli painostaa lapsentekoon.

itseäsi. Sinä haluat lapsen. Entäs lapsi, hän haluaisi isänkin. Anteeksi vaan, mutta tätä mieltä olen.

että voisin tarjota lapselle hyvän elämän. Vielä syntymättömän lapsen vaihtoehto elämälle vain äidin kanssa olisi ei elämää ollenkaan.. Ympärilläni on paljon lapsia, joiden perhe on rikkonainen; vanhemmat riitelee ja on vaikka minkälaisia ongelmia ja kuvioita. Itselläni oli alkoholisti isänä ja tyytyväisempi olisin, jos ei olisi ollut isää ollenkaan. Ei se isän olemassa oleminen ole aina ihannetilanne. Toki jos isä on rakastava ja kaikki menee hyvin.

ap

itseäsi. Sinä haluat lapsen. Entäs lapsi, hän haluaisi isänkin. Anteeksi vaan, mutta tätä mieltä olen.

että voisin tarjota lapselle hyvän elämän. Vielä syntymättömän lapsen vaihtoehto elämälle vain äidin kanssa olisi ei elämää ollenkaan.. Ympärilläni on paljon lapsia, joiden perhe on rikkonainen; vanhemmat riitelee ja on vaikka minkälaisia ongelmia ja kuvioita. Itselläni oli alkoholisti isänä ja tyytyväisempi olisin, jos ei olisi ollut isää ollenkaan. Ei se isän olemassa oleminen ole aina ihannetilanne. Toki jos isä on rakastava ja kaikki menee hyvin.

ap

Totta tuokin, mutta mieti vielä sitä tilannetta, jos sinulla nyt olisi sillä yhdellä lapsella isänä tuo kaveri-isä ja olisit aika pian hänen jälkeensä kuitenkin löytänyt miehen jonka kanssa haluaisit yhteisiä lapsia. Mielestäni ihan oikea isä on kuitenkin vielä parempi, kuin joku luovuttaja jota silloin tällöin näkee kaveripohjalta. Olet vielä niin nuori, että voit oikeasti saada koko paketin.

ja etenkin tukiverkot ovat kunnossa, en näe estettä. Ja hyvä homma, jos asiat ovat sillä mallilla, että mahdollisen lapsen on helppo tuntea se biologinen toinen puolensa.



Olen sinua jonkun vuoden vanhempi, mutta 25 vuoden iässä alkoi biologinen kello tikittää. Ja hyvä että tikitti, sillä nurkan takaa muutamaa vuotta myöhemmin tullut sairaus olisi jättänyt minut lapsettomaksi. Mutta meillä on siis erittäin toimiva tukiverkosto.



En ole koskaan kaivannut miestä elämääni/elämäämme. En osaa kuvitella tilannetta, jossa minun tulisi taivastella lapsen jokaista aivastusta ja varpaan kipristystä jollekin toiselle. Ja toisille se taas on itsestäänselvä välttämättömyys.



Lapsella (poika)on hyviä suhteita miespuolisiin sukulaisiin ja ystäviin. Aika näyttää, mihin niillä mennään. Tarkoitan vaan, ettei hän ole jäänyt vaille mistään... Tai no, ainahan ihminen on vailla nimenomaan sitä, mitä jollain toisella on mutta ei itsellä -- se on ikuinen fakta.



Joten jos sulla ap on asiat sillä mallilla, niin siitä vaan. Ja jos mietityttää, niin ilman muuta mietit vielä rauhassa.

tosin vasta 32 vuotiaana.

Ei tämä ole erityisen vaikeaa ollut.

En näe tässä mitään ongelmaa.

Olisi hyvä jos lapsella kuitenkin olisi fyysinen isä olemassa, joku jonka hän tietää isäkseen ja joka osallistuu jotenkin lapsen elämään (meillä tapaa isäänsa silloin tällöin).



Esim joku homopari voisi olla loistava 'isä'.

Ei tassa maassa kannata oikein tuollaista alkaa kyselemaan, ainakaan AV:lla - eikohan tuota oikeus-isaan mutkutusta ja jotakin psykologista kehitysjauhantaa tule tahan vastaukseksi riittamaan.

Itse tunsin samoin kuin sina ja pistin samantien tuulemaan. Parjasin lapsen kanssa taysin hienosti ekat 3 vuotta, enka usko etta lapsella todellakaan oli mistaan puute, silla lapsi oli taatusti rakastetumpi kuin 10 lahitienoon mukulaa yhteensa. Painvastoin, kaikki oli helpompaa kuin ei ollut ketaan kenen kanssa olla erimielta mistaan kaytannonasioista tai kasvatuksesta. Kun oli tiennyt yksin hommaan lahteneensa alusta asti, niin eipa myoskaan voinut syytella ukkoa hoitoavun puutteesta ym. Meilla oli ihan tarpeeksi laheisia kavereita ja sukulaisia perheeksi ja isovanhemmat ovatkin talle lapselle todella laheisia ja tarkeita (joiden hoitoon, hyi hyi, lapsi jai usein jopa useaksi paivaksi vuoden iasta lahtien, kun itse olin toissa). Lapsen ollessa 3v tapasin nykyisen mieheni, ja nyt meilla on kaksi yhteistakin lasta. Vaikka elama on nainkin mukavaa ja olen valtavan onnellinen, niin todellakin esikoisen kanssa vietetty raskausaika ja ekat 3 vuotta olivat ihan erityisia enka vaihtaisi niita mistaan hinnasta pois.

Anna siis menna nainen, jos silta tuntuu - vain sina itse tiedat miten paljon sita lasta haluat ja tulet rakastamaan! Maailma on isattomia lapsia pullollaan, ja mika pahempaa - niita joilla on seka huono isa ETTA aiti. Mahtava aiti on paljon parempi tilanne kuin huono isa ja aiti joka sellaista katselee. Lapseni on jo koulussa, eika ole koskaan isaansa varsinaisesti kysellyt, koska olen alusta asti selittanyt etta kaikki perheet ovat erilaisia. Toki olen kertonut, etta "siemenen" laittoi minuun sellainen mies joka ei kuitenkaan asu meidan kanssa, ja se oli maailman onnellisin paiva kun han syntyi. "Uusi isakin" meilla nyt siis on ja mukava niin, mutta ei se taatusti olisi ollut maailmanloppu vaikka sita isaa ei ikina olisi ilmaantunutkaan; on kuitenkin vaari ja kaksi enoa jotka ovat laheisia ja vievat kalaan ja rakentavat majoja, ja maailman paras aiti :)

Sitä olen itsekin miettinyt, että eipähän tarvitse kiistellä kasvatuksesta tai miettiä mitä toinen aikuinen haluaa tai ei halua. Varmasti on eri asia pärjätä yksin, kun on yksin lähtenyt koko juttuun. Paljon apua ja tukea tulisin varmasti tarvitsemaan, mutta tiedän, että pärjäisin.

ap

sun kannattaa miettiä ainakin joku puoli vuotta, ellei enemmänkin. Kumminkin monta kuukautta. Siis toi on iso päätös ja ei kannata liian hätäseen tehä tollasta päätöstä :)

Turhassa jahkailemisessa menee vain elämä hukkaan.

Ei tassa maassa kannata oikein tuollaista alkaa kyselemaan, ainakaan AV:lla - eikohan tuota oikeus-isaan mutkutusta ja jotakin psykologista kehitysjauhantaa tule tahan vastaukseksi riittamaan.

Itse tunsin samoin kuin sina ja pistin samantien tuulemaan. Parjasin lapsen kanssa taysin hienosti ekat 3 vuotta, enka usko etta lapsella todellakaan oli mistaan puute, silla lapsi oli taatusti rakastetumpi kuin 10 lahitienoon mukulaa yhteensa. Painvastoin, kaikki oli helpompaa kuin ei ollut ketaan kenen kanssa olla erimielta mistaan kaytannonasioista tai kasvatuksesta. Kun oli tiennyt yksin hommaan lahteneensa alusta asti, niin eipa myoskaan voinut syytella ukkoa hoitoavun puutteesta ym. Meilla oli ihan tarpeeksi laheisia kavereita ja sukulaisia perheeksi ja isovanhemmat ovatkin talle lapselle todella laheisia ja tarkeita (joiden hoitoon, hyi hyi, lapsi jai usein jopa useaksi paivaksi vuoden iasta lahtien, kun itse olin toissa). Lapsen ollessa 3v tapasin nykyisen mieheni, ja nyt meilla on kaksi yhteistakin lasta. Vaikka elama on nainkin mukavaa ja olen valtavan onnellinen, niin todellakin esikoisen kanssa vietetty raskausaika ja ekat 3 vuotta olivat ihan erityisia enka vaihtaisi niita mistaan hinnasta pois.

Anna siis menna nainen, jos silta tuntuu - vain sina itse tiedat miten paljon sita lasta haluat ja tulet rakastamaan! Maailma on isattomia lapsia pullollaan, ja mika pahempaa - niita joilla on seka huono isa ETTA aiti. Mahtava aiti on paljon parempi tilanne kuin huono isa ja aiti joka sellaista katselee. Lapseni on jo koulussa, eika ole koskaan isaansa varsinaisesti kysellyt, koska olen alusta asti selittanyt etta kaikki perheet ovat erilaisia. Toki olen kertonut, etta "siemenen" laittoi minuun sellainen mies joka ei kuitenkaan asu meidan kanssa, ja se oli maailman onnellisin paiva kun han syntyi. "Uusi isakin" meilla nyt siis on ja mukava niin, mutta ei se taatusti olisi ollut maailmanloppu vaikka sita isaa ei ikina olisi ilmaantunutkaan; on kuitenkin vaari ja kaksi enoa jotka ovat laheisia ja vievat kalaan ja rakentavat majoja, ja maailman paras aiti :)

paskanjauhantaa... huh huh sentään...

Toivottavasti kuitenkin annat esikoisellesi sen tilan, että kun se päivä tulee ja hän joutuu oikeasti käymään läpi sen faktan, että hänellä ei ole isää, siis oikein tunnetasolla, hän saa sen tehdä. Eikä hänen tarvitse lähteä tuohon sinun " ei meillä mitään isää tarvita"- leikkiin mukaan.

Onko uusi miehesi muuten adoptoinut tuon esikoisesi? Vai onko niin, että vain pienemmät lapsesi tulevat perimään isänsä, ja esikoisesi jää siinäkin ulkopuolelle?

Rankempaahan se on kuin parisuhteessa keskimäärin. Itsekin mietin samaa ollessani reilu kolmekymppinen, eikä sopivaa isäehdokasta ollut löytynyt eron jälkeen. Vähän vahingossa löysin kuitenkin kumppanin ennen suunnitelman toteuttamista.



Olet kuitenkin vielä aika tavalla nuorempi. Mä odottaisin viitisen vuotta ja jos parisuhdetilanne ei ole parantunut, harkitsisin tilanteen uudelleen.

Ei tassa maassa kannata oikein tuollaista alkaa kyselemaan, ainakaan AV:lla - eikohan tuota oikeus-isaan mutkutusta ja jotakin psykologista kehitysjauhantaa tule tahan vastaukseksi riittamaan.

Itse tunsin samoin kuin sina ja pistin samantien tuulemaan. Parjasin lapsen kanssa taysin hienosti ekat 3 vuotta, enka usko etta lapsella todellakaan oli mistaan puute, silla lapsi oli taatusti rakastetumpi kuin 10 lahitienoon mukulaa yhteensa. Painvastoin, kaikki oli helpompaa kuin ei ollut ketaan kenen kanssa olla erimielta mistaan kaytannonasioista tai kasvatuksesta. Kun oli tiennyt yksin hommaan lahteneensa alusta asti, niin eipa myoskaan voinut syytella ukkoa hoitoavun puutteesta ym. Meilla oli ihan tarpeeksi laheisia kavereita ja sukulaisia perheeksi ja isovanhemmat ovatkin talle lapselle todella laheisia ja tarkeita (joiden hoitoon, hyi hyi, lapsi jai usein jopa useaksi paivaksi vuoden iasta lahtien, kun itse olin toissa). Lapsen ollessa 3v tapasin nykyisen mieheni, ja nyt meilla on kaksi yhteistakin lasta. Vaikka elama on nainkin mukavaa ja olen valtavan onnellinen, niin todellakin esikoisen kanssa vietetty raskausaika ja ekat 3 vuotta olivat ihan erityisia enka vaihtaisi niita mistaan hinnasta pois.

Anna siis menna nainen, jos silta tuntuu - vain sina itse tiedat miten paljon sita lasta haluat ja tulet rakastamaan! Maailma on isattomia lapsia pullollaan, ja mika pahempaa - niita joilla on seka huono isa ETTA aiti. Mahtava aiti on paljon parempi tilanne kuin huono isa ja aiti joka sellaista katselee. Lapseni on jo koulussa, eika ole koskaan isaansa varsinaisesti kysellyt, koska olen alusta asti selittanyt etta kaikki perheet ovat erilaisia. Toki olen kertonut, etta "siemenen" laittoi minuun sellainen mies joka ei kuitenkaan asu meidan kanssa, ja se oli maailman onnellisin paiva kun han syntyi. "Uusi isakin" meilla nyt siis on ja mukava niin, mutta ei se taatusti olisi ollut maailmanloppu vaikka sita isaa ei ikina olisi ilmaantunutkaan; on kuitenkin vaari ja kaksi enoa jotka ovat laheisia ja vievat kalaan ja rakentavat majoja, ja maailman paras aiti :)

Sitä olen itsekin miettinyt, että eipähän tarvitse kiistellä kasvatuksesta tai miettiä mitä toinen aikuinen haluaa tai ei halua. Varmasti on eri asia pärjätä yksin, kun on yksin lähtenyt koko juttuun. Paljon apua ja tukea tulisin varmasti tarvitsemaan, mutta tiedän, että pärjäisin.

ap

että perheessä on vanhemmissakin eroja, eikä niin, että perheessä eletään vain yhden totuuden mukaan.

Kun on kaksi vanhempaa, ei olla myöskään yhden vanhemman mielialojen tai esim. sairauksien varassa, vaan jos toinen väsähtää/ on vihainen, masentunut tms. voi toinen tulla siinä kohtaa apuun.

Ei sitä ihan ehdoin tahdoin tarvitse vähätellä, miten iso asia on, että vanhempia on kaksi olemassa.

Ja ap. mä en oikeasti ihan ymmärrä miten ajattelet sen toimivan, että lapsesi tutustuisi isäänsä, jota ei oikein kiinnosta lapsi? Sä mietit nyt vaan sitä vaihetta kun sulla on vauva tai taapero, jonka kanssa voi silloin tällöin vierailla "kivan sedän" luona, mutta entäs myöhemmin? Vaikka lapsen isä ei haluaisi mitään oikeuksia itselleen, entäs jos lapsi haluaa?

Mä ymmärrän, että maailma on pullollaan yksinhuoltajia ja huonoja isukkeja ja äitejä, mutta mä en oikein ymmärrä, että ihan ehdoin tahdoin aletaan vääntämään rikkonaisia perheitä.

Ja joo joo, lässyn lässyn, perheet on erilaisia ja diipadaapa, totuus on, että yhden vanhemman perhe on huomattavasti haavoittuvaisempi kuin kahden vanhemman perhe.