Mun ei olisi koskaan pitänyt hankkia lapsia :(

Parin vuoden päästä molemmat on jo koulussa ja kavereillaan jne. Eiköhän sitten helpota.

Minä myös kaipaan paljon yksinäisyyttä. Tuskin pystyn hankkimaan lapsia, pää ei vaan kestäisi. Asun onnellisesti yksin ja minulla on kaukosuhde :) oletko ajatellut että hankkisit apua jaksamiseen? Tukiperhe?

Siihen mä olen yrittänyt tuudittautua. Just nyt se 2 vuottakin tuntuu liialta. Tekis mieli ottaa ero, että sais olla edes joka toinen viikko / viikonloppu yksin.

ap

Olemme menossa perhenlaan muutaman viikon päästä. Valitettavasti mun odotukset ei ole kovin korkealla.

ap

No minusta sinä olet ylirasittunut. On ihan normaalia kaivata joskus omaa rauhaa, ei sitä varten tarvitse edes olla mitenkään erityisen introvertti.

Riittääkö teillä rahat siihen, että saisit muutaman kerran vuodessa käydä jossain yksin vähn pitemmän aikaa? Ymmärrän, että kaipaat aikaa nimenomaan yksin omassa kodissasi, mutta jos se ei ole mahdollista, niin sekin auttaa, että saa olla yksin edes jossain.

Ja allerkirjoitan täysin tuon, että tukiverkon puute vaikuttaa voimakkaasti jaksamiseen. Sitä vähätellään ja annetaan ymmärtää, että jos vain olet kiva tyyppi niin yhtäkkiä kaikki naapurista kumminkaimaan suorastaan tunkevat teille omina vapaapäivinään hoitamaan lapsia. Minun kokemukseni mukaan elämä on aivan täysin erilaista, kun lähellä on isovanhempia, verrattuna siihen, kun tukiverkko oli se, että vuoronperään otettiin kavereiden kanssa terveitä lapsia hoitoon. 

Minusta on vähän väärin syyttää itseään itsekkääksi ja lapselliseksi tuossa tilanteessa. Sun tilanne on oikeasti rankka, ja on aika armotonta ajatella, että et saisi olla väsynyt ja ärtynyt. Ei sinussa ole mitään vikaa, vaan suurin osa ihmisistä rasittuu, jos ei ikinä saa olla itsekseen. Sinä olet ollut jo vuosia aina muita varten, ja se käy jo työstä. 

Minä olen ollut myös hyvin ärtynyt lapsiini ja äärirajoilla kun hoidoimme heitä miehen kanssa vain kahdestaan (käytännössä hoidin heitä yksin aika lailla) ja syyllistänyt itseäni siitä. Kun sitten saimme lastenhoitoapua sukulaisilta, ja elämä helpottui, aloin tajuta että tavallinen kuolevainen ihminen vain tarvitsee sitä itsekseen olemistakin välillä. Se on tarve siinä missä uni ja ruoka, ja vaikkakaan siihen nyt ei kuole jos se tarve ei täyty, niin alkaa se syödä naista jossain vaiheessa.

Laita mies lasten kanssa vaikka jääkiekko-otteluihin, uimaan, hoploppiin tms. Ja saat olla iltoja rauhassa. Jos sinulla ei olisi lapsia ja olisit 24h yksin niin kyllä siitäkin ikävystyisit. Ehdit vielä lopun ikääsi jopa vuosikymmeniä olemaan yksin!

Laita muksut isän kanssa uimaan, hoploppiin, kyläilemään, heselle, luistelee, hiihtää, pelaa futista jne jne aina sunnuntaisin.

Hyvä, että menette perhenvlaan. Minulla on yksi lapsi ja toinen tulossa, odotan nimenomaan sitä, että taloon tulee lisää elämää, vilinää, vilskettä, ääntä. Mutta toisaalta meillä on tosi hyvät tukiverkot, ennen kaikkea miehen vanhemmat, jotka ottavat lapsen mielellään yöksi. Katkonaiset yöt ja aikaiset aamuheräämiset (5:30)  rasittavat kyllä silti. Tsemppiä sinulle! Selvitä miehen kanssa mahdollisuus, että kumpikin saisi vaikka kaksi kertaa vuodessa lapsivapaan viikonlopun. Menisit kaverille tai vaikka kylpylään tai kaupunkilomalle jonnekin viikonlopuksi.

Kamalaa lukea tällasia alotuksia...en ole pyhimys enkä maailman paras äiti mutta tää kuulostaa oikeesti ihan kauhealta, siis niitä lapsia ajatellen, ei aikuista ihmistä joka ei kuunnellut itseään ja pilasi omansa ja muiden elämän. Olkoon tämä opetuksena kaikille lapsettomille tätä lukeville, jos sinulla ei ole pakottavaa sydäntä polttavaa tarvetta saada lapsia, ÄLÄ TEE NIITÄ! oikeasti pliis ajatelkaa ennen kuin toimitte! Viattomat joutuu kärsimään.

Äää, mua itkettää teidän vastaukset. Olen pyytänyt miestä viemään lapset johonkin vaikka koko viikonlopuksi ja se vaan ihmettelee, miksi ihmeessä ja mitä nyt on sattunut, kun niin paljon omaa aikaa tarvii. Ei mitään, hitto vieköön! Jatkuva kakofonia rasittaa.

ap

[quote author="Vierailija" time="23.02.2014 klo 10:56"]

Vanhempi lapsista on 7, nuorempi 4 ja lisäksi kolme vuotta sitten miehen 13 v muutti meille tilanteen kärjistyttyä äidin luona. Olen koko 7 vuotta ollut ihan poikki, uupunut ja rasittunut lapsiperhearjesta. En tajunnut etukäteen, miten paljon tukiverkon puute vaikuttaa jaksamiseen. Inhoan sitä, että jatkuvasti joku häärää ympärillä, eikä missään ole hetken hiljaisuutta. Elämä on yhtä työ-pk-koti juoksua ja ruuan laittoa ja siivousta. Vaikka miten yritän järjestää itselleni vapaailtoja. Ne vapaaillat eivät riitä lataamaan mun akkuja.

Olen aina ollut yksinäni viihtyjä ja kaipaan suunnattomasti sitä että saisin vain olla kotona ihan yksin. 7 vuoteen siihen on ollut mahdollisuus ehkä kaksi kertaa. 

Inhoan lasten tarvitsevuutta, kärsimättömyyttä ja kaikkea tässä. Nuorempi lapsi hipsii edelleen viereen, joten herään 3.30-5 välillä, enkä saa unta enää sen jälkeen.

Olen tehnyt virheen. Kivittäkää. Olen liian itsekäs ja lapsellinen jaksaakseni tätä. 

[/quote]Yritä nyt vaan kestää, aika menee nopeasti. Rasittaako sua miehen lais, murkkuikäinen, onko minkälainen? Mua rasittaisi vallan mahdottomasti.

kiitos rohkaisevista sanoistasi 10. Arveletko etten soimaa itseäni tarpeeksi? Mutta kiva, että sulla on omasta vanhemmuudestasi hitusen ylevämpi olo. 

Ap

Voisiko miehesi ottaa ainakin muutaman yön viikossa pienemmän vastuulleen, ja sinä voisit silloin nukkua jossain omassa rauhassasi. Ja samalla yritätte motivoida pienintä nukkumaan kokonaiset yöt omassa sängyssää esim. jollain tarra-palkitsemis-kalenterilla. Oletko kertonut miehellesi kuinka tunnet tukehtuvasi, jollet saa säännöllisin väliajoin olla pidempään yksin ja, että olet jopa unelmoinut erosta jotta tämä toteutuisi?

Minullakin meinasi pää hajota lasten ollessa pienempiä, eikä minullekkaan riittänyt mikään yksittäinen ilta. Mieheni tekee paljon matka töitä ja onneksi otti minun tarpeeni vakavasti ja niinpä sain järkättyä muutaman kerran itselleni useamman päivän 'loman'. Olin joka kerran jonkun tuttavieni tyhjässä talossa (heidän ollessa matkalla tai jotain) tai jonkun mökillä, näin sain olla oikeasti yksin rennosti eikä epämääräisesti pönöttäen jossain hotellissa.

Puhu miehesi kanssa. Mun lapset nyt 10 ja 13 eikä ahdista yhtään kun eivät ole enää niin 24/7 tarvitsevia. Voimia ja usko, että ongelmiin löytyy ratkaisu jos vain uskaltaa tarttua vähän hassuihinkin mahdollisuuksiin.

12, muuten murkku ei rasita mitenkään erityisesti, mutta kyllähän se pienessä asunnossa tarkoittaa sitä ettei omaa aikaa / yhteistä aikaa miehen kanssa ole ollenkaan, kun aamusta iltaan pienet pyörii ympärillä ja sen jälkeen teini kaivautuu viereen sohvalle ja menee nukkumaan vasta mun kanssani yhtä aikaa. Mun aika on lasten aikaa. Vaikka tapaisin ystäviä ja käyn töissä, jotenkin en vaan lataudu.

Ap

[quote author="Vierailija" time="23.02.2014 klo 11:20"]

Äää, mua itkettää teidän vastaukset. Olen pyytänyt miestä viemään lapset johonkin vaikka koko viikonlopuksi ja se vaan ihmettelee, miksi ihmeessä ja mitä nyt on sattunut, kun niin paljon omaa aikaa tarvii. Ei mitään, hitto vieköön! Jatkuva kakofonia rasittaa.

ap

[/quote]

Ihan rehellisesti, vastaako myös mies lasten tarpeisiin yhtä lailla (ja enemmänkin koska murkkuikäinen on hänen lapsensa) vai oletko se sinä, joka kantaa suuremman henkisen vastuun? Tuli mieleen esimerkiksi tuosta yöllä heräämisestä, että heräileekö mies yhtä lailla joka yö vai nukkuuko hän yönsä rauhassa eikä tajua mitä ihmisen hermostolle tekee jatkuva heräily vuosikausien ajan. Sitä väsymystähän ei tajua, ennen kuin on saanut ainakin pari viikkoa nukkua kaikki yöt ilman häiriöitä. 

Minusta sinun pitää alkaa pitää parempaa huolta itsestäsi ja alkaa puolustaa itseäsi. Nyt kuulostaa vähän siltä, että kun koet syyllisyyttä siitä ettet jaksaisi lapsiasi (tai siis, näyttää siltä että miehesi syyllistää sinua siitä myös), niin et ehkä vedä sellaisia rajoja, jotka auttaisivat sinua jaksamaan. Jos yhtään mietit järjellä, niin on aivan kohtuullista vaatia, että saa joskus olla yksin. 

Meillä on unitarrataulu pienemmälle. Ei ole vielä kantanut tulosta. Mies kyllä tietää mun fiilikset, mutta ilmeisesti ei ota niitä vakavasti, koska arki pysyy samanlaisena. Osallistuva mies mulla on, hänessä ei ole vikaa. Mutta resurssit on rajalliset hänelläkin. Olemme ajoittain koittaneet järjestää toisillemme vapaita viikonloppuja. Nyt on kai mennyt liian monta vuotta mun edellisestä vapaasta, ja lapsilla on takertuva vaihe päällä. Kiitos tsemppaajille! Alkaa olla jo vähän ratkaisukeskeisempi olo ;)

ap

[quote author="Vierailija" time="23.02.2014 klo 11:19"]

Kamalaa lukea tällasia alotuksia...en ole pyhimys enkä maailman paras äiti mutta tää kuulostaa oikeesti ihan kauhealta, siis niitä lapsia ajatellen, ei aikuista ihmistä joka ei kuunnellut itseään ja pilasi omansa ja muiden elämän. Olkoon tämä opetuksena kaikille lapsettomille tätä lukeville, jos sinulla ei ole pakottavaa sydäntä polttavaa tarvetta saada lapsia, ÄLÄ TEE NIITÄ! oikeasti pliis ajatelkaa ennen kuin toimitte! Viattomat joutuu kärsimään.

[/quote]

Muuten hyvä mutta sulla ei taida oikeasti olla juurikaan kokemusta äitiydestä? Ap ei kirjoittanut mitään sellaista, mitä useimmat äidit, ihan kautta maailman, eivät olisi joskus kokeneet. Jos se noin kauhistuttaa, niin pistää ajattelemaan että sun elämänkokemus taitaa olla tällä alueella vielä melko rajallinen.

Mut hei, onnea, tsemppiä ja menestystä, ja muista että jos sulla on jokus heikko hetki, niin sitä ei tarvitse peitellä, koska kyllä me muut suakin sitten tsempataan kun tuntuu ettei itse meinaa enää jaksaa. :)

16, mies taitaa melkein yhtä lailla heräillä siihen viereen kömpimiseen. Ja hän antaa mun viikonloppuisin nukkua pidempään koska pärjää vähemmillä unilla. Joten tilanne ei ole hänen vikansa, vaikka mun kyllä tekis mieli löytää joku syyllinen tähän tilanteeseen ;) onhan hän vähän puusilmäinen sen suhteen, ettei ymmärrä viedä lapsia mihinkään / antaa mulle omaa aikaa, ennen kun kilahdan huolella. Alkaa olla se piste lähellä. Tai ehkä jo ohitettu.

ap

[quote author="Vierailija" time="23.02.2014 klo 11:27"]

12, muuten murkku ei rasita mitenkään erityisesti, mutta kyllähän se pienessä asunnossa tarkoittaa sitä ettei omaa aikaa / yhteistä aikaa miehen kanssa ole ollenkaan, kun aamusta iltaan pienet pyörii ympärillä ja sen jälkeen teini kaivautuu viereen sohvalle ja menee nukkumaan vasta mun kanssani yhtä aikaa. Mun aika on lasten aikaa. Vaikka tapaisin ystäviä ja käyn töissä, jotenkin en vaan lataudu.

Ap

[/quote]

Miksi siitä pitäisi virkistyä, että käy töissä ja tapaa kavereitaan? Onko lapseton aivan erityisen virkistynyt työpäivän jälkeen? :D Tai jaksaisiko hän, ihan rehellisesti, olla enää aikuisiällä kavereidensa kanssa 24/7?

Minä ainakin rakastin lapsettomanakin sitä hetkeä, kun sai tulla kotiin jossa oli hiljaista, koska vaikka nautinkin ihmisten seurasta, niin rajansa silläkin. On olemassa energiaa, jota ladataan toisista ihmisistä, ja energiaa, jota ladataan yksinolosta, ja molempia tarvitaan. Nyt perheellisenä olen ihan jatkuvassa kontaktissa jonkun kanssa yötä päivää.  Joskus on pakko pistää ovi kiinni ja kuunnella ajatuksensa loppuun. Jos ei itse ota omaa aikaansa, niin ainakin minun lapseni vievät minusta kaiken, siis ihan kaiken, koska heistä olisi mukava olla lähikontaktissa yötä päivää.

Vähän ot, mutta musta on ihanaa, että miehesi murkku kaivautuu viereesi sohvalla.