Lue keskustelun säännöt.
Mun ei olisi koskaan pitänyt hankkia lapsia :(
23.02.2014 |
Vanhempi lapsista on 7, nuorempi 4 ja lisäksi kolme vuotta sitten miehen 13 v muutti meille tilanteen kärjistyttyä äidin luona. Olen koko 7 vuotta ollut ihan poikki, uupunut ja rasittunut lapsiperhearjesta. En tajunnut etukäteen, miten paljon tukiverkon puute vaikuttaa jaksamiseen. Inhoan sitä, että jatkuvasti joku häärää ympärillä, eikä missään ole hetken hiljaisuutta. Elämä on yhtä työ-pk-koti juoksua ja ruuan laittoa ja siivousta. Vaikka miten yritän järjestää itselleni vapaailtoja. Ne vapaaillat eivät riitä lataamaan mun akkuja.
Olen aina ollut yksinäni viihtyjä ja kaipaan suunnattomasti sitä että saisin vain olla kotona ihan yksin. 7 vuoteen siihen on ollut mahdollisuus ehkä kaksi kertaa.
Inhoan lasten tarvitsevuutta, kärsimättömyyttä ja kaikkea tässä. Nuorempi lapsi hipsii edelleen viereen, joten herään 3.30-5 välillä, enkä saa unta enää sen jälkeen.
Olen tehnyt virheen. Kivittäkää. Olen liian itsekäs ja lapsellinen jaksaakseni tätä.
Kommentit (50)
Onhan se totta, että kaikkien ei pitäisi hankkia lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
20, tuo on kovin totta. En mäkään virkistynyt ennen lapsia sosiaalisista kontakteista, vaikka ne mulle tärkeitä onkin. Mä tarvin juuri yksin olemista latautumiseen.
22, sun tilanne kuulostaa vielä pahemmalta. Onneksi olet keksinyt ratkaisun jaksaaksesi.
Paukautin miehelle juuri, että tarvitsen vapaan viikonlopun. Vastaus oli "enkö mä muka tarvitse!?" Arrrrrrggghhh. Mä niin arvasin ton vastauksen. Mut pitää riidellä vissiin yksi riita, jotta saa sen vapaansa. Ehkä huhtikuussa.
Ap
[quote author="Vierailija" time="23.02.2014 klo 12:11"]
Paukautin miehelle juuri, että tarvitsen vapaan viikonlopun. Vastaus oli "enkö mä muka tarvitse!?" Arrrrrrggghhh. Mä niin arvasin ton vastauksen. Mut pitää riidellä vissiin yksi riita, jotta saa sen vapaansa. Ehkä huhtikuussa.
Ap
[/quote]
Joo, tuo onkin niin hankalaa. Koska totta kai mieskin tarvitsee aikaa itsekseen. Ja sen lisäksi tarvitsisitte aikaa myös ihan kahdestaan. On se hankala yhtälö, ainakin mellä oli. Mutta, eihän siinä vain ole mitään järkeä, että perheessä on kaksi aikuista jotka voivat antaa toisilleen sen mitä toinen tarvitsee, eli aikaa yksin, mut sitä ei järjestetä koska ollaan niin väsyneitä että tuntuu jotenkin tahmealta alkaa nyt tätätkin säätämään ja miettimään. Ei se vaan ole mahdotonta että kumpikin saa edes joskus olla yksin. Koska kuka siitäkin sitten hyötyy, että vanhempi vetäytyy jonnekin, vaikka sitten nettiin (kuten minä tein) koska ei vaan jaksa olla läsnä ja toivoo ettei kukaan nyt puhuis mulle tai tarvitse mitään?
On ikävä jos täytyy riidellä, mutta joskus on pakko jos asiat ei muuten tapahdu. Eihän sun mieheltä olla viemässä mitään, vaan yhtä laillahan hänenkin täytyy miettiä, mistä hän saisi voimaa, ja miten voisitte sellaisia tilanteita järjestää. Helpottaa jo hirveästi, kun saa luvan kanssa myöntää, että perhe-elämä on joskus rasittavaa, ja että sitä jaksaa paremmin jos saa joskus lepoa siitä. Jos ihminen venytetään, tai hän itse venyttää, itsensä äärirajoille, niin jossain vaiheessa hän tekee sitten paniikkiratkaisun, ja ne on harvemmin kovin hyviä ratkaisuja.
-6-
Voi ap, mä jaan niin tunteen yksinolon tarpeesta. Meillä samanikäiset lapset, eli 4 ja 7v. Töissä ison tiimin esimiehenä eli muiden käytettävissä koko ajan, kotona jatkuu sama tarvitsevuus joka saa mut hulluksi. Mies syyttää nettiin uppoamisesta mutta se on ainut keino sulkea muu maailman välillä pois.
Nuorempi takertuu koko ajan ja tulee joka yö viereen, samoin viikonloput haluaa olla koko ajan iholla. Esikoisen uhmakkuus ja rajojen kokeileminen on rasittavaa. Kakofonia on jatkuvaa. Lomat pitäisi viettää perheen laatuaikaa. Mä en vaan jaksaisi. Pelkkä "lasten ehdoilla oleminen" termi saa mulla nykyään karvat pystyyn.
Ja sille superäidille tiedoksi; lapsiaan voi täysillä rakastaa ja samalla haluta yksinäisyyttä. Me kaikki rentoudutaan eri konstein ja mulle ei yksi aamu nukkumista tai edes kaksi lievitä viimeisen 7 vuoden väsymistä ja läsnäolopakkoa.
Ymmärrän ap:ta erittäin hyvin. Minäkin tarvitsen hyvin paljon omaa aikaa. Se on asia, jota ei voi itsessään muuttaa. Sinun ap on vain pyydettävä sitä mieheltäsi enemmän. Toinen ei voi sitä tajuta, jollei sellainen ole. Eli sinun on vain otettava se. Uskon, että myös elämäään voi muuten uupua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="23.02.2014 klo 12:11"]
20, tuo on kovin totta. En mäkään virkistynyt ennen lapsia sosiaalisista kontakteista, vaikka ne mulle tärkeitä onkin. Mä tarvin juuri yksin olemista latautumiseen.
22, sun tilanne kuulostaa vielä pahemmalta. Onneksi olet keksinyt ratkaisun jaksaaksesi.
Paukautin miehelle juuri, että tarvitsen vapaan viikonlopun. Vastaus oli "enkö mä muka tarvitse!?" Arrrrrrggghhh. Mä niin arvasin ton vastauksen. Mut pitää riidellä vissiin yksi riita, jotta saa sen vapaansa. Ehkä huhtikuussa.
Ap
[/quote]
ehdota sille miehelle, että ensi viikonloppuna sinä käytät vuorokauden hotellissa pe-la. Ja mies la-su.
Sunnuntaina miehen tullessa kotiin katsotten maaliskuussa viikonlopun, jolloin sinä vietät kotona yksin aikaa ja mies vie lapsia kylpylään, elokuviin yms ja käyttä heidät ulkona syömässä.
Ja samoin sovitte viikonlopun, jolloin sinä teet samat asiat, jotta mies saa olla kotona yksin.
Maksaahan tuo, mutta enemmän maksaa se, jos jompikumpi väsähtää täysin.
Sitten se radikaali ehdotus: Kumpikin teistä anoo soittaista hoitovapaata, niin että käytte 4 päivänä viikossa töissä. Aluksi pidätte lasta kuitenkin hoidossa oko ajan, joten saatte kumpikin yhden vapaapäivän, jolloin olla kotona rauhassa.
[quote author="Vierailija" time="23.02.2014 klo 11:12"]Olemme menossa perhenlaan muutaman viikon päästä. Valitettavasti mun odotukset ei ole kovin korkealla.
ap
[/quote]
Mä katson ymmärtäväni sua hyvin,kolme alle 5-vuotiasta eikä tukiverkkoja. Minusta sinun ykkösongelmasi on tuo aamuyön valvominen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos :) me tehdään molemmat vaativa esimiestyötä, joten mullakin on se tilanne, että sekä töissä että kotona ihmiset luottaa minuun ja odottaa mun kantavan vastuun. Tästä syystä myös osittainen hoitovapaa on poissuljettu vaihtoehto, niin ihanaa kuin se olisikin. Nytkin on siinä ja siinä, että työaika riittää, vaikka delegointi toimii.
saatiin nyt sovittua, että mies menee lasten kanssa vanhemmilleen joku viikonloppu maaliskuussa. Minä teen sitten miehelle saman palveluksen huhtikuussa. Ehkä tää pikkuhiljaa tästä, vaikka totuus onkin, ettei pikkulapsiperheessä mulla koskaan tuu olemaan niin paljon yksityisyyttä kun tarvisin. Ehkä aika korjaa sen asian....
Ap
Käsittämätöntä, miten tilanteita voi kokea erilaisena. Meillä lapset 7v. Ja 5v. Ja kolmas syntyy kesällä. Minä koen, että monta vuotta on jo ollut aivan käsittämättömän helppoa! Ei meillä ole koko ajan hälinää ja lapset leikkii paljon keskenään/ yksin. Ovat koulussa ja pk:ssa, lisäksi harrastuksia. Minusta yhteistä aikaa on jopa liian vähän ja useinkaan en halua viettää viikonloppuja erossa perheestä. Miesten kanssa vietetään yhteisiä lapsivapaita viikonloppuja noin 2xvuodessa, lisäksi satunnaisia muita aikuisten menoja. Mies osallistuu ja tekee kyllä paljon lasten kanssa ihan oma-aloitteisesti. Opettakaa pienempi nukkumaan, palauttakaa systemaattisesti omaan sänkyyn tai hanki patja teidän viereen. Palkatkaa lastenhoitaja! Joku opiskelija voi viedä lapset vaikka ulos, pulkkamäkeen, hoplopiin tai uimaan. Tehkää niitä muutoksia, mitä kaipaatte!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisitpa tosiaan miettinyt kaksi kertaa, ennen kuin ryhdyit pykäämään niitä kersoja. Myöhäistä itkeä, kun paskat on jo housuissa.
Juu,eroa vaan..sitten sun miehes ei hoida tätäkään vähää niitä lapsia vaan ne on sulla 24/7....:D Oikeesti vaikutat tyypiltä joka nurisee joka asiasta..jos sulla ei ois lapsia valitaisit miten on tyhjää ja yksinäistä....koskaan ei oo asiat hyvin. Ole onnellinen että sulla on terveet lapset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minustakin tuntuu, että AP on hieman hankalampi tyyppi. Sorry, ei millään pahalla, mutta jos haluaisit, voisit tehdä paljonkin. Sen sijaan valitat. Asennemuutos voisi tehdä paljonkin. Teillä ei edes ole enää pieniä lapsia!
[quote author="Vierailija" time="23.02.2014 klo 11:20"]
Äää, mua itkettää teidän vastaukset. Olen pyytänyt miestä viemään lapset johonkin vaikka koko viikonlopuksi ja se vaan ihmettelee, miksi ihmeessä ja mitä nyt on sattunut, kun niin paljon omaa aikaa tarvii. Ei mitään, hitto vieköön! Jatkuva kakofonia rasittaa.
ap
[/quote]
Tekeekö miehesi kotona tarpeeksi? Minäkin epäilen, että olet ylirasittunut. Yrittäkää muuttaa asioita niin, että sulla on vähemmän vastuuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miks ihmeessä hankit aikoinasi toisen lapsen?? Oletko hieman yksinkertainen?
Ehkä itsestäänselvä kysymys: Oletteko kokeilleet viedä lasta takaisin sänkyynsä?? Itsepintaisesti vain talutatte takaisin nukkumaan sanomatta mitään ja aamu alkaa vaikka herätyskellon soidessa. Sinnikkäästi jatkatte kunnes lapsi pysyy sängyssään.. Luulen , että jatkuva väsymys kärjistää tunteesi.
Ap, itsekin monta vuotta pienten lasten takia öitä kukkuneena sain nyt 5-vuotiaan yöjuoksijan pysymään omassa sängyssä tarra&lahja-systeemillä. Pelkät tarrat eivät motivoi tarpeeksi, joten aina 20 tarrasta saa pienen lahjan. En tiedä oliko teillä jo lahjonta liitettynä tuohon tarrapalkitsemiseen? Ja ehtona siis tarran saamiseen, että omassa sängyssä pysyttävä / jos käy vessassa, juomassa yritettava olla hiljaa ja muita ei yöllä herätellä.
Avain arjen jaksamiseen on ehjät yöunet! Tsemppiä ap :)
Saatan olla hankala ja kaikesta nurisija, jolle ei mikään kelpaa. Minkäs tekee, tässä sitä silti vaan mennä porskutetaan. Ja jotenkin mun lapsiraukkojen on tässä perheessä mun kanssani pärjättävä.
ap
Mä en kadu lapsiani ikinä, meillä on kaksi ja toiveissa kolmas.
Mutta ymmärrän hirmu hyvin sen kaipuun olla yksin ja nimenomaan kotona yksin. Mulla on se sama kaipuu. Vuodessa on harvassa ne päivät, jolloin olen kotona yksin ja touhuilen ihan rauhassa omia juttujani ilman, että siinä on apukädet mukana tai hirveä kiire kun sata muutakin hommaa odottaa tai lapset hyppää katsomassa, että joko olet valmis. Mäkin kaipaan sitä rauhaa ja hiljaisuutta ja viihdyn yksikseni. Lapseni on rakkaita ja ihania, mutta vievät myös voimat. Mieheni ei ole kovin innokas menemään minnekään yksin lasten kanssa, monesti siis voi jäädä heidän kanssa kotiin, kun itse käyn asioilla, mutta niin päin että jäisin yksin kotiin on harvassa. Äitini yrittää hyvä hyvyttään ehdotella mulle, että hän tulee meille lapsia hoitamaan, mutta ei se mitään hyödytä, jos me ollaan sitten kaikki kotona ja lapset kuitenkin on enemmän mun kimpussa kuin mummin. Tai että mä kävisin hierojalla tms. sillä aikaa. Ei mulla ole hinku pois kotoa jonnekin hierojalle, sielläkin mä miettisin sitten niitä tekemättömiä omia hommia, aikatauluja jne. Haluaisin olla omassa kodissa välillä yksin.
Olen työssäkäyvä, arkityö. Miehellä vuorotyö ja paljon viikonloppuja. Nytkin monta viikkoa mennyt ilman yhteisiä vapaita, eli ne mun viikonloppuvapaat on ihan yksinhuoltaja touhua. Pari kertaa vuodessa otan töistä saldovapaan, vien lapset hoitoon ja olen kotona, yksin. Ne on hyviä päiviä nollaamaan stressitilaa. Sitten taas jaksaa touhuta lastenkin kanssa. :)
Minäkin olen sellainen, joka kaipaa omaa aikaa ja hiljaisuutta. Koko ajan joku haluaa jotain - inhoan sitä. Minua kaduttaa. Pahinta tässä on se, että minulla on vain yksi lapsi (en haluaisi toista). En halunnut tätä. Mokasin. Kivittäkää pois.
Mulla oli melko sama tilanne kuin sulla, kolme lasta 3-6v. ja lisäksi olin tukiverkoton yh + töissä asiakaspalvelijana työpaikassa jossa minua asiakkaiden lisäksi haukkui ja kiusasi muut työntekijät. Lapset ei siis isällään koskaan vaan minä heidän kanssa 24/7,maina ja ikuisesti.
Itkin joka aamu töihin mennessä ja sieltä tullessa, kotona en jaksanut mitään, olin kuin robotti.
Viimein sain aikaiseksi irtisanoa itseni -3kk karenssihan siitä rapsahti mutta en ole katunut hetkeäkään. Olen ollut nyt yli vuoden työttömänä, lapset olen surutta vienyt päiväkotiin ja osa jo koulussa. Päivät olen viettänyt yksin, lenkkeillen, shoppaillen, kotia laittaen. Vasta nyt alkaa tuntua että olen oma itseni ja väsymys alkaa olla ohi.
Olen niin iloinen että kaikki on viimein järjestynyt. Pahimmillani mietin itseni ja lasteni tappamista, huh! Tein itsestäni lastensuoheluilmoituksen ja niin teki päiväkotikin kun itkin lapsia tuodessa ja viedessä. Se ei auttanut mitään, meitä ei huolittu ls-asiakkaiksi eli ei mitään tukitoimia meille :(
Tsemppiä sinulle! Kukaan ei valitettavasti auta väsyneitä äitejä, se on itse jaksettava auttaa itseään :( Nyt olen päättänyt etten enää edes hae töitä - mulla on vaan yksi elämä, samoin lapsilla. Työttömyystuki on saman verran kuin palkkani oli. Miksi ajaa itsensä ihan loppuun? Mun työ on kasvattaa kolme upeaa kansalaista :)