yksinäisyys...

eron jälkeen putosin kaveriporukasta pois minäkin...petetty ja yksinäinen olo :(

Nojoo, etpä ole ainoa. Itsekin erosin viime vuonna avokistani ja jotenkin ne kaverit tuntuivat sitten loittonevan. Nyt toki jo hieman parempi tilanne, mutta varsinkin viime syksynä kaikki yhteiset kaverit olivat miehen "puolella" ja minä jäin sitten itsekseni nököttämään.



Tuttuja sun muita on, jokunen kaverikin, mutta tällä paikkakunnalla on tuntunut jotenkin aivan tolkuttoman vaikealta tuntunut löytää ihan niitä ystäviä. Yksi hyvä naispuolinen kaveri oli, mutta raskaaksi tultuaan hän on lähinnä kotiinsa jämähtänyt emmekä nyt niin hirveästi ole yhteyksissä olleet.



Muutto varmaan on jossain vaiheessa edessä, ikinä oikeastaan niin hyvin täällä edes ole viihtynyt. Ihan vielä ei vain viitsi, kun työpaikka on saatu vähän aikaa sitten, niin ei millään viitsisi alkaa uutta etsimään samantien.



Että joo, kyllä tiedän miten kurjaa tuö yksinäisyys voi välillä olla. :P

Kun olin sinkku, kävin paljon yksin esim. tanssimassa. Jotakin kavereita toki oli, mutta minä olin harvemmin se aktiivinen osapuoli. Nyt parisuhteessa kökötän miehen kanssa kotona ja jos mennään, niin mennään yhdessä.



Joskus kaipaan ystävää/kaveria menoihin, mutta jos joku kutsuu esim. kahville, koen sen rasitteena. Puhelimessa en osaa jutella.



Eli rohkeasti vaan liikkeelle yksin, kyllä niitä kavereita sitten löytyy (ystävän löytäminen voi olla vaikeampaa).

Olen sinua n. 15v vanhempi. ERosin tuossa pari vuotta sitten. Toki minulla on lapset, mutta ei se ole sama asia. Töissä on työkaverit, mutta sekään ei ole sama asia. Juttelen puhelimitse sisarusteni + äitini kanssa, mutta hekään eivät ole sama asia.



Lenkkiseura, ex tempore bisse lähiräkälässä, shoppailukierros ostoksitta. Nämä puuttuvat.



Haluaisin kavereita. Yksinäisiin iltoihin täytettä, kun lapset ovat isällään. Parisuhdetta minäkään EN kaipaa :D

Mulla oli ihan samanlaista vielä vuosi-pari sitten, kun kirjoitin gradua. Olin todella yksinäinen. Mulla oli aika paljon kaikenlaisia ongelmia, joita selitin ties millä asioilla, mutta nyt tajuan, että ainoa ongelma mikä mulla oli ja mistä kaikki muu paha olo ja ahdistus johtui, oli juuri yksinäisyys.



Tällä hetkellä mulla taas on ystäviä ja kavereita niin paljon, etten ehdi viettää aikaa heidän kanssaan läheskään niin paljon kuin tahtoisin. Joka illalle on menoja, välillä useitakin. Voin suoraan sanoa, että olen onnellisempi ja elän merkityksekkäämpää elämää kuin ikinä.



Mitä sitten tein, että pääsin pois tuosta tilanteesta? En yhtään mitään, olin vain onnekas. Menin erään yhdistyksen yhteen tapahtumaan (samanlaisissa tapahtumissa olin käynyt viimeiset 10 vuotta saamatta yhtä ainutta ystävää tai edes kaveria) jossa tapasin aivan mahtavan ihmisen, jonka kanssa meistä tuli pian parhaita ystävyksiä. Hän oli juuri muuttanut paikkakunnalle ja hänenkin sosiaalisesa elämässään oli iso aukko. Elämäni laatu koheni ehkä noin 100 %.



Sitten jotenkin hänen kauttaan ja muutenkin aloin tutustua muihinkin ihmisiin, ihan sattumalta. En tehnyt mitään eri lailla kuin ennen. Ihan samallalailla olin ennen käynyt harrastuksissa, töissä, koulussa, paikoissa joissa ihmisiin tutustutaan, ollut ystävällinen, yrittänyt viritellä keskustelua - tutustumatta kehenkään. Tai sitten olin saanut vain hyvänpäiväntuttuja, joiden kanssa oikeasti en keksinyt mitään puhuttavaa.



Yksinäisille aina sanotaan että korjaa asenteesi, ota itseäsi niskasta kiinni, katso peiliin, ole aktiivisempi, muutu kivemmaksi ihmiseksi, älä ole niin nirso seurasi suhteen. Minusta on turhaa ruoskia itseään niin. Itse ainakin olen ihan samanlainen nyt kuin aiemmin, kun olin todella yksinäinen. En todellakaan ole yhtään sen hauskempi tai ystävällisempi tai milläänlailla parempi ihminen kuin silloinkaan. Aiemmin mun kohdalleni ei ollut vaan sattunut ihmisiä, joiden kanssa kemiat olisivat molemminpuolisesti kohdanneet.



Myös se on mielestäni puppua, että pitäisi nähdä kauheasti vaivaa saadakseen ystäviä, soitella ihmisille ja tavata väkinäisesti kerta toisensa jälkeen, vaikka tunnelma olisi lähinnä vaivaannuttava, ahdistella jotain jumpparyhmän naisia kutsumalla kahville ystävystymisen toivossa vaikka se tuntuisi ihan oudolta. Ei se toimi niin. Jos oikeasti löytää ihmisen, jonka kanssa ystävyydessä on potentiaalia, kyllä sitä tahtoo tavata kumpikin ilman minkäänlaista pakottamista, ihan luontevasti ja järjestää sille aikaa. Ja juttua kyllä riittää ilman että pitäisi miettiä erikseen jotain kiinnostavaa puhuttavaa.



Kaikki on kiinni vain sattumasta. Ok, sattumaa voi tietysti auttaa sillä, että liikkuu ihmisten ilmoilla mahdollisimman paljon ja on avoimin mielin, mutta valitettavasti ilman onnekkaita sattumia se ei auta yhtään mitään. Kohtaa vain ihmisiä, joiden kanssa ei synny mitään yhteyttä tai enintään väkinäistä keskustelua.



Ehkä huomenna satut bussipysäkillä vaihtamaan pari sanaa ihmisen kanssa, jonka kanssa teillä synkkaa heti.

Lenkille, tanssimaan, viettämään iltaa missä tahansa, kahville...



Jos täällä on joku NAINEN, joka myös kaipaa naisseuraa ja joka asuu Tuusulan lähettyvillä, saa laittaa sähköpostia. Olen 27-vuotias.



villasukissa (at) luukku.com

Ellen ole väärin ymmärtänyt, on noiden suosituimpienkin blogien pitäjät olleet varsin yksinäisiä, mutta ovat löytäneet paljon hyviä ystäviä blogin kautta.

lohdullista kuulla että on muitakin samassa tilanteessa. Usein ajatellaan että yksinäinen on jotenkin outo tai vaikea ihminen mutta kai tähän tilanteeseen voi ajautua ihan "normaalikin" elämäntilanteen/eron takia :/ Itse olen aina tykännyt ihmisten seurasta ja muut ovat pitäneet minusta, siksi yksinäisyyttä on jotenkin tosi vaikea myöntää ääneen.



Ja sitten en haluaisi vaikuttaa säälittävältä tai tyrkyltä ja kerjätä itselleni seuraa joten usein vain annan olla ja olen yksin kotona. Ihan tavallisia juttuja minäkin kaipaan, juttelua, juoruilua, kävelyseuraa, kahvitteluseuraa, kaveria jonka kanssa voisi aloittaa uuden harrastuksen jne...Tulin pari viikkoa sitten tosi surulliseksi kun tajusin etten edes muista milloin minua on viimeksi vaikka halattu... Siitäkin on varmaan yli puoli vuotta.