Ero mielessä

Onko minulla kohtalotovereita?



Avioliittomme on kestänyt vajaat 10 vuotta, mutta emme ole enää vaimo ja mies. Välillämme ei ole minkäänlaista romanttista parisuhdetta. Koen ikään kuin olevani naimisissa veljeni kanssa. Olen kyllä kiintynyt mieheeni, mutta en ole tainnut koskaan palavasti rakastaa. Olen ymmärtänyt, että taisin valita aikanaan lapsilleni isän, en itselleni miestä. Seksiä meillä on ollut viimeksi puolitoista vuotta sitten. Se ei tietenkään ole mikään syy ongelmiimme, se on seuraus.



Leikittelen ajatuksella erosta. Ymmärrän senkin, että en välttämättä koskaan enää löytäisikään rakkautta, mutta jos en olisi naimisissa, voisin ehkä ainakin etsiä sitä. Itse tunnen suunnatonta syyllisyyttä lasteni vuoksi. Meillä on kaksi alle 5-vuotiasta lasta. En haluaisi rikkoa heidän perhettään. Ja meillä _on_ toimiva arki, ei me riidellä, meillä kaikki toimii - paitsi parisuhde (tai siis sitä ei ole ollenkaan). Ei ole mitään syytä erota (ei uskottomuutta, ei alkoholin aiheuttamia ongelmia, ei väkivaltaa jne) - paitsi se, että meidän välillämme ei ole rakkautta, ei läheisyyttä, ei parisuhdetta.



Ehkä vielä opin rakastamaan miestäni ja hän minua? Ehkä vielä löydämme sen palon ja läheisyyden? Tosin elämässähän ei voi saada kaikkea. Minä olen saanut jo paljon - päällimmäisenä kaksi ihanaa lasta, joita en olisi saanut ilman miestäni. Olisiko minun "tyytyminen" siihen, että saan nähdä lasteni kasvavan ehjässä kodissa, vaikka siellä ei vanhempien välillä mitään suurempia tunteita olisikaan? Vai olisiko lapsillemmekin parempi, jos eroamme, jotta he eivät saa ihan väärää käsitystä avioliitosta, parisuhteesta, rakkaudesta?



En tiedä.