Teinien vanhemmat, rakastatteko lastanne yhtä paljon nyt kuin silloin

Kyllähän sitä lapsiaan tietenkin aina rakastaa. Mutta hivenen välillä ihmetyttää miksi nuo yksinään hienosti käyttäytyvät nuoret porukassa muuttuvat todella ärsyttäviksi teineiksi. Luulen että vika on siinä, että vanhemmilla ei ole oikeanlaista auktoriteettia lapsiaan kohtaan, eivätkä kiukuttelun pelossa uskalla kieltää näiltä mitään. Ja porukassahan tymyys tiivistyy. Ei sinne porukkaan tarvita kuin pari hankalaa henkilöä ja kohta voi normaalikin teini käyttää rahansa alkoholiin tai pahimmassa tapauksessa nykyään jo huumeisiinkin. Onhan näitä esimerkkejä ympäri Suomea. Rakkaus on myös kuria ja opettamista.

En ole tippaakaan kaivannut vauva- ja pikkulapsaikaa.



Toki rakastin häntä silloinkin enemmän kuin ikinä olin voinut kuvitellakaan rakastavani lasta, mutta odotin vain, että kasvaisi pian suuremmaksi.

Olen saanut tutustua heihin pidempään ja paremmin.

vuosien saatossa. Jotenkin miettii omaa vanhenemistaan ja elämän rajallisuutta ja siten lapset ova yhä rakkaampia ja arvokkaampia.

Teini ikä on tietysti vaikea ikä, etenkin joillakin se tulee todella purppuavalla tavalla ulos, kun ollaan kehittymässä lapsesta aikuiseksi ja siinä käy todella raaka ja raskas muutos läpi! Se tuskin kellään tulee menemään läpi täysin kivutta.



Tämän kun ymmärtää ja muistaa pitää mielessä aina, ei ole ongelmallista rakastaa lasta vaikka hän välillä saattaisi olla hyvinkin vaikea.



Ja vaikka sieltä tulisi kuinka ilkeää tekstiä välillä suusta ja ovien paukuttamista ja vaikka välillä siitä voi tulla vanhemmallekin paha mieli, mutta täytyy muistaa myös se että teini ei tarkoita ja hyville tavoille opetettu teini osaa pyytää anteeksi vaikka hävettäisikin. Tai vaikkei osaisi sitä suoraan sanoa jos hävettää liikaa, niin kuitenkin että käytöksestä näkisi sen että on pahoillaan, niin se kyllä riittää. :)

ja vaikka meillä onkin teini-ikäinen, niin ei se ikä myöskään tarkoita sitä etteikö voisi enää olla iloinen ja reipas.



koska kyllä meillä ollaan sitäkin.



kiukkua on tietty enemmän kuin muina elämänaikoina, laskematta uhmaa.

On ollut hieno seurata hänen kasvuaan ja kehitystään. En toivo, että hän olisi vielä pieni. Odotan, että hän on pian aikuinen ja voi vaikka autolla tulla hakemaan minua jostakin (vaikka on kortti itselläkin)

ja se rakkaus on lähinnä tieto siitä, että tämä teinihirviö on se oma lapsi, jota rakastan. Välillä taas tunnen ihan suunnatonta rakkautta, iloa ja ylpeyttä, että olen saanut kasvattaa noin nätin, fiksun ja ihanan lapsen. Sanoisin, että rakastan yhtä paljon, mutta ihan joka hetki sitä rakkautta ei samalla tavalla tunne.



Mutta sehän se kai on murrosiän tarkoituskin, irtaannuttaa lapsi vanhemmistaan, eikä se onnistu jos jotka hetki ja ikuisesti tuntisi yhtä suurta rakkautta, kiintymästä ja hellyyttä kuin pientä lasta kohtaan tuntee.

näin siksi, että hän on näiden vuosien aikana kasvanut isommaksi persoonaksi ja minä tunnen hänet entistä paremmin.



Eihän ihmistä rakasta siksi, että hän on helppo ja iloinen ja manipuloitavissa. Häntä rakastaa siksi, että hän on hän. Pieni vauva ei ehkä edes ole "hän", oma persoonansa. Pientä vauvaa rakastaessaan vanhempi rakastaa tavallaan itseään: vauva on vielä hänen persoonansa jatke, vasta tulevaisuudessa kasvamassa omaksi itsekseen. VÄhitellen siitä kasvaa persoona ja sitä myötä lisääntyy myös rakkaus - vaikka sitä alunperinkin olisi paljon.

Nythän vasta oikein todella rakastankin. Mulla kaksi lukiolaista, ihanaa reipasta poikaa. Suunnittelevat tulevaisuuttaan, ovat päämäärätietoisia. Helpompi noita on rakastaa kuin yöt huutavia vauvoja!

ehkä enemmänkin, koska heidän kanssaan on elettyä elämää takana enemmän kuin vauvavuosina, heidätt on oppinut tuntemaan paremmin.

kun on jo niin paljon yhteistä elämää takana niin rakkauskin on syvempää jotenkin.

Myös minun täytyy todeta, että ehkä jopa enemmänkin.

ehkä jopa enemmän, jos se nyt ylipäätään on mahdollista.



Hienoaja, itsenäisiä ihmisiä, omia persooniaan, jotka seisovat rohkeasti omien mielipiteidensä takana.

Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että ihmistä ei rakasta siksi, että hän on helppo ja iloinen ja manipuloitavissa. Pakko kuitenkin sanoa, että kyllä vauva on jo ihan oma persoonansa, ei mikään vanhempien persoonan jatke. Yksi luonnollinen syy siihen, miksi vauvaa kohtaan yleensä tunnetaan valtavaa hellyyttä, on se, että vauva on riippuvainen hoivasta ja viestittää koko olemuksellaan kaipaavansa sitä.

yhtä paljon, mutta ehkä eritavalla.

Lapsi jätti minut yksin ja muutti isälleen. Mutta niinhän se on että kiittämättömyys on maailman palkka.

Poikani 17,5 vuotta on IHANA!

Viimeksi eilen itkettiin hänen ukkinsa kuolemaa.

ainakin yhtä paljon.

Teinini on tosi rasittavia välillä ja en kyllä missään tapauksessa jaksaisi heitä, jos en rakastaisi. Ja siksi riitelemmekin, koska rakastamme. Muutenhan minulle olisi samantekevää, mitä nuo tekevät.

huomaan jo nyt, että rakastan heitä ( enemmän? syvemmin? vahvemmin? ) koko ajan, kun heidän kanssaan on nyt voinut alkaa jo ihan oikeasti keskustelemaan ja tutustua heidän persooniinsa muutenkin.



Huomaan sen mm. sellaisestakin, etten oikein enää halua, että lapset jäävät mummolaankaan kuin päiväksi; en halua olla ilman lapsiani enää samoin, kuin silloin, kun he olivat pienempiä. ( Jolloin olis aina väsynyt jne).