Lue keskustelun säännöt.
Entä jos jonain päivänä kadun sitä, jos en hankkinut lapsia..
16.04.2012 |
Niin tuossa ajatukseni pähkinänkuoressa.
Olen 28-vuotias hoitaja ja työskentelen pk:ssa. Nautin työstäni ja pidän lapsista todella paljon. Kuitenkin olen onnellinen, kun rankan työpäivän jälkeen saan mennä hiljaiseen kotiin, jossa odottaa mies ja koira.
Päivän lapsikiintiö tulee täyteen työpäivän päätyttyä. Niin, olen siis nyt tyytyväinen elämääni.
Tiedostan kuitenkin, että se hemmetin biologinen kello raksuttaa tuolla jossain koko ajan, ja tikitys tulee vain kovenemaan ja kovenemaan. Entä jos havahdun 40+:na siihen, että koti tuntuu tyhjältä ja elämä tarkoituksettomalta, jos meillä ei ole lapsia??? Mutta eipä niitä lapsia tietenkään hankita (niin ja ei niitä lapsia niin vaan hankita, tiedostan sen kyllä) vain "kaiken varalta" ja mahdollisen vanhuuden varalle.
Ääh, tuntuu, että pää poksahtaa! Miksen voisi elää vain hetkessä?!
Onko muita joilla samoja kokemuksia??
Kommentit (95)
hillitön vauvakuume n. 25 v. Kurkein melkein vieraisiin vaunuihin, ihastelin kaupassa pieni killisilmiä jne. Sain esikoisen 26 v, ja toisen 28 v. Elämä kahden pienen kanssa oli älyttömän raskasta, kuopus oli tosi kova yöheräilijä yli vuoden ikään ja mies tempas samaan hässäkkään vielä yrityksen pystyyn. Mä uuvuin täysin. Vauvakuume hävis sen siliän tien. En silti kadu lapsiani ja tottakai rakastan heitä yli kaiken, mutta kieltämättä haaveilen nykyään aika usein entisestä elämästäni johon kuului lepäily viikonloppuisin, omat harrastukset iltaisin ja mitä eniten kaipaan, on hiljaisuus ja OMA RAUHA.
Tiedän että nyt on meneillään ruuhkavuodet ja asiat helpottuu kun lapset kasvavat mutta edellisen pointtina sanoisin: Anna aikaa. Älä tee lasta jos et todella halua. Nauti rauhasta ja hiljaisuudesta kun vielä voit. Tee vaikka itsellesi se takaraja, kuten joku neuvoi. Lapsen todella halunneellekin pikkulapsiaika voi olla todellinen koettelemus, jos susta tuntuu että nyt on hyvä noin, anna mennä samalla lailla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ettei kannata jäädä liikaa pohtimaan kuitenkaan. Kaikkeen ei voi elämässä varautua ja kaikkea ei voi tietää etukäteen. Olen kuitenkin aika varma, että kaipaat omia lapsia, kun nyt kuitenkin pidät lapsista ja olet tuolla alalla. Ja voit uskoa, että jos sitten lasta yrittäessä esim. kärsisit lapsettomuudesta, (mitä en todellakaan toivo) niin töissä olisi aika raskasta ja samalla katuisit, miksi et alkanut aiemmin yrittämään. Mekin aloimme yrittää lasta, kun olin 30v ja lapsi syntyi vasta kun olin 33v ja nyt on 1,5v yritetty toista ja en ole vieläkään raskaana.
Tuo on vanhenemiseen ja ympäristöön paineisiin ja biologiaan liittyvää ahdistusta. Vauvakuume on jotain ihan muuta. Mullakin on ollut tuollaista ahdistusta, oon 30. Oon päättänyt olla hankkimatta lapsia
ei ennätä saada isoa perhettä.
ei sun "deadline" vielä ole tullut vastaan.
mut mies on kumminkin 6 vuotta vanhempi. en halua olla 40v synnyttäjä...mieshän olis silloin lähemmäs 50vee!
Itse löysin kumppanini vasta myöhällä iällä ja sain ensimmäisen ja ainoa lapseni juuri täytettyäni 40 v.
Oman ja lapsen terveyden puolesta kaikki meni loistavasti.
Mutta ei oltu mieheni kanssa valmiita hankkimaan toista lasta heti perään, ja se jäi lopulta yrittämättä.
K: Entä jos jonain päivänä kadun sitä, jos en hankkinut lapsia..
V: Entä sitten?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anna itsellesi aikaraja. Jos vielä 31v ikäisenä on samanlainen olo, tai vaikka 35v ikäisenä, harkitse uudestaan lastentekoa.
Sinulla on kuitenkin vielä yli 10v aikaa tehdä lapsia. Siinä ajassa ehtii pyöräyttää yhden jos toisenkin lapsen. Jos hyvin käy :)
Itse en kokenut pikkulapsiaikaa. vaikeana, vaikka olin yh.
Mikä siinä voisi olla vaikeaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
K: Entä jos jonain päivänä kadun sitä, jos en hankkinut lapsia..
V: Entä sitten?
Hyvä kun sulla ei ole lapsia........Ethän sä kykenis niitä hoitamaankaan.
musta tä tuntuu... vauva-ahdistukselta! ja jos totta puhutaan, en ole koskaan kokenut vauvakuumetta. en osaa ajatella sellaista kuumeilua omalle kohdalle, kun en siis edes tiedä mitä se on.
mulla se ("vauvakuume") ainakin oli just tuollaista. Ei mitään vauvahössötystä yms..
oli itselläni tosi biologisen tuntuinen tunne, sellainen kokonaisvaltainen "pakko" ja tarve joka tuntui lähes koko ajan. Nyt toista odottaessa sellaista ei ole ollut vaan tämä on järkiratkaisu - tiedän haluavani 2 lasta ja monella tapaa ajankohta on nyt järkevä.
Vielähän tuossa on aikaa, mutta aloittajana en kuitenkaan enää kovin montaa vuotta asiaa lykkäisi, ihan biologisista syistä. Jotkut sanoi että aikaa on 10v, mutta itse en kyllä sen varaan uskaltaisi laskea. Karua olisi mahdollisessa lapsettomuustilanteessa miettiä johtuuko se siitä että hedelmällisyys on iän myötä ehtinyt laskea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jotka vasta sitten tajunneet jääneensä jostain paitsi, kun ei omia lapsia. Ja varsinkin kun tuttaville alkaa tulla lapsenlapsia, niin huomaa olevansa todellakin ulkopuolinen ja yksin.
Mutta on myös niitä ketkä ei missään elämän vaiheessa kaipaa omaa jälkikasvua.
Mutta mistäpä sitä etukäteen tietää miten ajattelee 20-30 vuoden päästä.
vauva-ahdistukselta! ja jos totta puhutaan, en ole koskaan kokenut vauvakuumetta. en osaa ajatella sellaista kuumeilua omalle kohdalle, kun en siis edes tiedä mitä se on.
Enkä onneksi vauva-ahdistustakaan, koska meille on käytännössä kaikki kolme lastamme tulleet jossain määrin "vahinkolapsina". Ei siis siten, että itkua oltaisi väännetty raskauden takia, vaan siten, että asiaa ei olesuunniteltu, ja ehkäisyäkin on käytetty, mutta ei siten kuin nyt, kun lapsia EI enää haluta, eli mies on steriloitu.
Me miehen kanssa jo esikoisen kohdalla puhuttiin, että olipa hyvä että kävi näin, koska rehellisesti sanottuna nykyihmisen on niin kovin vaikea löytää sitä sopivaa rakoa lasten tekemiseen, ainakin jos tekee suht vaativaa uraa siinä samalla. Muutenkin musta on sinänsä hauskaa, että mulla on jo vähän isommat lapset ( 2 jo koulussa, 1 vielä pk:ssa) nyt, kun kaveripiirissä suurin osa alkaa vasta pikkuhiljaa saada niitä ensimmäisiä vauvoja, ja elää nyt sitä pahinta ( ja toisaalta ihaninta) yöheräilyvaihetta.
Mutta ap:lle, jos sä enemmänkin TIEDÄT kuin tunnet, että tahdot niitä lapsia joskus, sekin riittää. Kyllä ne tunteetkin sieltä tulee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hillitön vauvakuume n. 25 v. Kurkein melkein vieraisiin vaunuihin, ihastelin kaupassa pieni killisilmiä jne. Sain esikoisen 26 v, ja toisen 28 v. Elämä kahden pienen kanssa oli älyttömän raskasta, kuopus oli tosi kova yöheräilijä yli vuoden ikään ja mies tempas samaan hässäkkään vielä yrityksen pystyyn. Mä uuvuin täysin. Vauvakuume hävis sen siliän tien. En silti kadu lapsiani ja tottakai rakastan heitä yli kaiken, mutta kieltämättä haaveilen nykyään aika usein entisestä elämästäni johon kuului lepäily viikonloppuisin, omat harrastukset iltaisin ja mitä eniten kaipaan, on hiljaisuus ja OMA RAUHA.
Tiedän että nyt on meneillään ruuhkavuodet ja asiat helpottuu kun lapset kasvavat mutta edellisen pointtina sanoisin: Anna aikaa. Älä tee lasta jos et todella halua. Nauti rauhasta ja hiljaisuudesta kun vielä voit. Tee vaikka itsellesi se takaraja, kuten joku neuvoi. Lapsen todella halunneellekin pikkulapsiaika voi olla todellinen koettelemus, jos susta tuntuu että nyt on hyvä noin, anna mennä samalla lailla.
Olen se, jolle ne lapset on tulleet "vahongossa", ja mulle ei ole koskaan pikkulapsiaika ollut hankalaa. Siis vaikka meillä oli 3 alle 5-vuotiasta, kävin osa-aikaisesti töissä ( siitä kun pienin oli 5kk) ja rakennettiin taloa, ei ollut ongelmia.
Meilläkin vauvat on aina heräilleet öisin paljon syömään, mutta ne myös ovat nukkuneet vieressä, joten ei ole tarvinnut nousta sängystä.
Se miten pikkulapsi-ajan kokee on kovin yksilöllistä, eikä sitä voi etukäteen ennustaa. JOku kun kokee helponkin vauvan hoitamisen raskaaksi, ja toiselle jatkuvasti huutava koliikkihirmu on niin ihana rakkauspakkaus, ettei haittaa...
mutta on tosi hassu kuvitella että jollakin ei ole vauvakuumetta! Minulla se on vaivannut kroonisena 14-vuotiaasta lähtien ja olinkin raskaana 17-vuotiaana. Sen jälkeen se helpotti 1,5 vuodeksi kun lapsi oli pieni, mutta siitä lähtien on jatkunut vaan... Nyt olisi 1,5v opiskeluja jäljellä ja sitten voisi toinen tulla, ikäeroahan noille tulee yli kuusi vuotta mutta onneksi aloitin nuorena. Haluan paaaaaaaljon lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos olisin saanut päättää, en olisi ikinä hankkinut lapsia. En ole ikinä kuumeillut tai kokenut niitä erityisen kiehtovina. Olin juuri niin itsekäs ja individualistinen kun nyt nykynainen voi olla.
Tulin sitten vahingossa raskaaksi ja päätin pitää lapsen. Elämäni paras päätös.
Koska minussa on itsekästä individualistia, näen asian myös huimana henkisenä kasvuna. Elämän tarkoitus ehkä hieman lähempänä kuin ennen.
omien lasten jälkeen ei ole muiden lapset kiinnostaneet.
Siihen asti tein lasten parissa töitä ja jokainen oli mulle kuin oma kullanmuru. Mut omat vei sydämen niin, et ei paljoa muille ole jäänyt tilaa. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.
Vaihdoin jopa alaa tämän vuoksi.
Tuo on vanhenemiseen ja ympäristöön paineisiin ja biologiaan liittyvää ahdistusta. Vauvakuume on jotain ihan muuta.
Tiivistit ajatukseni hyvin. Ikäkriisi on tuonut nämä "en varmaankaan halua lapsia" - ajatukset, koska esim. 5 vuotta sitten näin omat lapset luonnollisena osana tulevaisuuttani - jos siis Luoja niin suo. Nyt ilmeisesti haluan "kapinoida" lisääntyvää ikääni ja yleisiä normeja vastaan. Vaatekaapin orastava tätityylikin sai kokea nuorennusleikkauksen :) Saa nähdä onko tämä vain kapinavaihe ja ehkä hyväksyn sen, että kaippa tässä vaan pitää olla aikuinen, eikä kaikki hölmöilyt mene enää nuoruuden piikkiin. Tai ehkä tämä on jotain pysyvämpää ajattelua. Ken tietää.
Ajattelen, että jos en 33-vuotiaana halua lapsia, niin antaa sit olla. En haluaisi vanhempien olevan ihan ikäloppuja, kun lapset kasvavat.
AP
mukaan vaihtaisi takaisin mun sinkkuelämääni -90 luvulla. Luulin todella silloin, että minulle riittää työ ja koira ja kummilapset, mutta kas, koira kuoli, töistä tuli fudut ja kummilapsetkin muutti muualle.
En myöskään vitkuttelisi tekemisessä, jos sulla on hyvä mies.
Olin 30-v. kun sain ekan lapseni ja 32 v. kun sain toisen. Ennen ekaa oli keskenmeno. Toisen jälkeen ei tullut kolmatta, vaikka ehkäisyä ei ole käytetty. Nyt olen 42-v. ja kaipaan sitä kolmatta lasta. Oli todella luojan lykky, että heidät sain, ennenkuin kroppani kieltäytyi enempää toimittamasta!
Minusta on ihanaa, kun kotona on vilskettä, sosiaalinen elämäni on vilkkaampaa kuin ennen, ystäpiiri on laajentunut ja minulla on hauskaa. Enää ei pelota, että vanhuudesta tulisi yksinäinen. Minulla on pari viiskymmpistä sinkkuystävää, lapsettomia, ja toinen heistä on suoraan sanonut, että olisi sittenkin pitänyt uskaltaa tehdä niitä lapsia, vaikka ilman miestä.
Et sä ap nuorru! Ihan turha tapella vastaan, häviät pelin kuitenkin. Jos pidät lapsista, tee heitä.
Ehkä kuitenkin vietän tätä itsekästä, ihanaa laiskaa ja hiljaista elämääni (ainakin vielä). Mä en kaipaa vilinää ja vilskettä ympärilleni - ainakaan kotiini. Ihanaa kun on hiljainen koti, missä kaikki on paikallaan. Nautin mieheni kans toistemme seurasta, laiskottelusta (niin ja joskus jopa kotitöistä, heh), hyvästä ruuasta... Silti sitä miettii, että riittääkö tämä. En siis sillä, ettenkö olis tyytyväinen - suorastaan onnellinen. Mutta kun "normaalielämään" pitäs kuulua myös ne lapset.
Kuten joku lto aiemmin kirjoitti, niin mäkin voisin mielelläni napsasta iästä n. 10 vuotta iästäni pois. Tai ehkä mieluummin pysäyttää ajan.
Saa nähä miten pahaks mun ahdistus kasvaa, jos/kun lähipiiri alkaa sikiämään enemmän. Nyt mulla on kumminkin paljon "liittolaisia" - sinkkuja, "pelkässä" parisuhteessa eläjiä..toki myös muutama lapsiperheellinen. Jotenkin vaan on heidän kanssa niin eri aaltopituuksilla. Mua kun ei AINA kiinnostais(huom. aina, joten se ei tarkoita etteikö minua voisi kiinnostaa nämä asiat) kuulla yksityiskohtaisia selostuksia mistä lie asiasta pottatreenistä soseiden maisteluun... Ja tiedän, että he taas ovat kasvaneet pois niistä aiheistä, mitkä mua kiinnostaa. En siis oleta, että heitä kiinnostaa mun tekemiset 24/7 ;) Hmmmm, tai oikeastaan "kiinnostaa" on ehkä väärä sana. En siis ole välinpitämätön heille tärkeistä asioista, mutta mun on toisinaan hankala asettua heidän asemaansa ja elämäänsä, kun oma tilanteeni on niin kaukana siitä. Ja nyt kun asiaa oikein tosi, tosi tarkaan ajattelen, niin en ole kyllä varmasti kertaaaan kadehtinut heidän elämäänsä tai halunnut itselleni mitään sellaista. päinvastoin tunne siitä, että oma simppeli, itsekäs elämä sopii mulle paljon paremmin. Mutta mielessä kummittelee silti, että entä jos meille ei tule lapsia...kadunko kumminkin vielä joskus. Ja näin palasin taas aloitusviestiini, heh.
Mitä sä mietit ja jankkaat samaa asiaa koko ajan? Sitten kun sulle sanotaan, että no odota ja kato parin vuoden päästä, niin ei sekään kelpaa. samaa vaan jauhat ja jauhat. sitte ku sulle sanotaan, että sullahan on tosi asiassa ihan selvä vaavi kuume etkä vaan halua jostain ihme syystä myöntää asiaa niin väität et ahistaa, ahistaa. on se kumma jos ei melkein 30v:nä voi jo kasvaa aikuiseksi. tää on elämä, deal with it. synnytään ja kuollaan. siinä välis tehään lapsia tai ei tehä. so simple!
Tollasta se on eikä mitään söpöily-hössötystä ;)