Voiko 40-v. kriisi ilmetä suurena ikävystymisenä?
Olen pohjattoman tylsistynyt, varsinkin viikonloppuisin. Miestä en halua vaihtaa, hän on aivan kelpo kumppani useimmilla elämänalueilla. Jälkikasvu kukoistaa, ja on jo sen verran isoa, ettei vaadi jatkuvaa huoltoa. Töitä on. Kaikki sujuu enimmäkseen smoothisti. Kuitenkin minä rimpuilen täällä tarkoituksettomuuden ja epämääräisen haikailun tunnelmissa.
Tempoileeko kukaan muu näin? Onko tämä 40 vuoden kriisi?
Kommentit (11)
Mulla sama. Olen 40v,ja fiilis menee ohi. (tai ainakin uskon niin). Pakko olla välillä tylsää, että voi taas olla kivaa!
kamppaillut juuri kolmenkympinkriisissä ja jo alkaa neljänkympinkriisi kolkutella... ollaan ostamassa ekaa omaa asuntoa miehen kanssa, lapsi on aika pieni vielä, mutta ahdistaa ja pelottaa... tätäkö tää nyt sitten on. Ikuista tappelua kotitöistä ja työssä käyntiä? Ite jään kyllä työttömäksi kohta joten sekin ahdistaa.
että neljänkympin kriisi ilmenee juuri ikävystymisenä ja turhautumisen tunteena. Usein kaikki tai pääasiat on hyvin, elämä on mallillaan, mutta silti on epämääräisen tympeä olo, pitkästyttää tai ahdistaa.
Minä näen tuollaisen vaiheen luovana kriisinä jossa ihminen hakee loppuelämälleen uudenlaista sisältöä, joka voi löytyä joko sisäisen maailman muutoksilla, ulkoisen elämän muutoksilla (monet esim. vaihtavat ammattia tässä iässä) tai molempien avulla. Elämän peruspuitteet kuten koti ja perhe on jo rakennettu, työ rullaa omaa tahtiaan, ja nyt on mahdollisuus miettiä mitä muuta elämältä tahtoo.
enimmäkseen niin etten kiinnostu enää uusista ihmisistä. Kaikki on niin tylsiä ja epäkiinnostavia ja löydän vain vikoja ja naurettavia piirteitä.
olen rakastunut palavasti toiseen mieheen. Ero on edessä, se ahdistaa. Omaa miestä en ole koskaan rakastanut, menimme nuorena yhteen, kasvoimme kait erilleen. Itseasiassa miehen kosketuskin on vastemielistä. Työt sujuu, rahaa on, mutta erossa arveluttaa köyhyys. Olen siis vain rahan takia tylsän ukkoni kanssa. Se vasta ankeaa onkin! Mietin, että tätäkö sitten seuraavat 40-vuotta...ennenkuin kuolema korjaa :(
t. pian 4-kymppinen
koko kriisi on ihan keksitty juttu! Nelikymppisenä on vielä puoli elämää edessä, voi vaikka vaihtaa maata tai opiskella uuden ammatin jos on tylsää.
koko kriisi on ihan keksitty juttu! Nelikymppisenä on vielä puoli elämää edessä, voi vaikka vaihtaa maata tai opiskella uuden ammatin jos on tylsää.
Riippuu paljolti elämäntilanteesta ja omasta asenteesta, miten nelikymppinen eli keski-ikäinen tulevaisuuteensa suhtautuu. Niitä "ensimmäisiä kertoja" (seurustelu, avioliitto, lapset, työ jne), jotka nuoruudessa toi paljon iloa, ei nelikymppisenä niin paljoa enää ole ellei itse tee asialle mitään. Kannattaa myös siirtyä kuluttajasta ("huvitamme itsemme kuoliaaksi" telvisiolle, netillä, matkustelulla, kaikenlaisella kulutuksella) enemmän toimijaksi ja tekijäksi. En yhtään ihmettele, että ihmiset ovat hurahtaneet käsitöihin tai muihin luoviin harrastuksiin, sillä ne ovat tekemistä parhaimmillaan.
Itse en koe mitään neljänkympin kriisiä, koska en ole saavuttanut mitään eikä elämäni ole sillä tavalla hyvällä mallilla että ehtisin pitkästyä. Tunnen kuitenkin pientä haikeutta nuoruutta kohtaan.
ainakaan meillä.
kamppaillut juuri kolmenkympinkriisissä ja jo alkaa neljänkympinkriisi kolkutella... ollaan ostamassa ekaa omaa asuntoa miehen kanssa, lapsi on aika pieni vielä, mutta ahdistaa ja pelottaa... tätäkö tää nyt sitten on. Ikuista tappelua kotitöistä ja työssä käyntiä? Ite jään kyllä työttömäksi kohta joten sekin ahdistaa.
Itselläni oli samanlainen "ihan sama" mikään ei tunnu miltään fiilis... Mielestäni ikäkausikriisit kuuluu asiaan ja niiden läpi pitää vaan rimpuilla, sillä on tehtävänsä meidän psyykelle. Kyllä sekin siitä ohi menee ja "fiilikset" palaa kyllä. Jotain uutta yleensä elämään ilmenee.
enimmäkseen niin etten kiinnostu enää uusista ihmisistä. Kaikki on niin tylsiä ja epäkiinnostavia ja löydän vain vikoja ja naurettavia piirteitä.
Olen juuri vaihtanut työpaikkaa ja tutustunut uusiin ihmisiin. Aiemmin ystävystyin uusien ihmisten kanssa hyvin helposti. Nytkin tietysti jutellaan töissä paljon, mutta ovat hyviä työkavereita, eivät ystäviä. Eikä mulla oikein ole kiinnostustakaan alkaa syventämään ystävyydeksi.
Mieti mitä elämältäsi haluat?Mikä on se asia, jonka haluaisit toteuttaa?Miten rahapuoli?Voisitko pitää töistä vapaata ja tehdä ihan jotain muuta, esim. vapaaehtoistyötä??Entä aloittaa uuden ihanan harrastuksen yksin ja yhdessä miehesi kanssa?Itse pohdin elämääni menin seurakuntaan, tulin uskoon ja elämä alkoi =)!Lisäksi toteutin nuo muutkin asiat joita luettelin =)