Sitä tikulla silmään joka vanhoja muistelee. Lopetin terapian.

vaikka jonkun kivan koulutuksen niin se olis paljon tehokkaampaa mitä vanhojen paskojen kaivelu ja siihen tuhlattu vuosi.

tuota paskaa.

ja elä terveenä.



Itse 5 vuotta terapiassa käyneenä, eikä harmita yhtään.

Mulle ei ainakaan vanhojen kaivelu sopinut ollenkaan...olin ahdistuneempi kuin koskaan ennen!

"Terapian" jälkeen kesti pitkän aikaa ennenkuin olin taas oma itseni ja edes jotenkin tasapainossa.

Minun täytyy keskittyä tähän hetkeen enkä voi murehtia mennyttä jota ei voi muuttaa.

mutta sitten ku sai solmuja availtua ja alkoi asioita ymmärtää, alkoi tulla myös parempi olo.



muutama vuosi terapian alotuksen jälkeen oli todella rankkaa, mutta kyllä kannatti silti.



se 5 vuotta terapiassa käynyt

syy aloittamiseen paniikkihäiriö ja yleistynyt ahdistuneisuus. Olisi pitänyt juosta siellä terapiassa kaivelemassa vanhoja 2 kertaa viikosa vähintään ja kokonaiskesto vuosia, mutta minä kyllästyinn jo kuukaudessa. Nykyisin en kärsi ahdistuneisuudesta enkä paniikkihäiriöstä, ihan itsestään ovat hävinneet kun olen keskittynyt muihin asioihin.

ihmisiltä puhkottiin silmät, jos ryhtyivät muistelemaan vanhoja parempia aikoja.



Aika raaka alkuperä tuolla sanonnnalla.

menneitä, vaan keskitytään miettimään sitä, miten tulevaisuudesta saisi paremman. Sitä kai kutsutaan ratkaisukeskeiseksi terapiaksi.

Ei tekoset vanhene. Kaikki takaisin samalla mitalla myös silmään tikuttelut.

Minä lopetin myös aikoinaan, ja siitä alkoi toipuminen kunnolla. Terapiat sitoivat minut entistä syvemmin käsitykseen, että mulla on ongelmia, ongelmistani tuli ikään kuin osa identiteettiäni. Suurin ongelma, miksi lopetin lopulta oli se, etten halunnut elää niin itseni ympärillä pyörivää elämää, en kokenut että se on minulle hyväksi. Minä, minä ja minun oloni, minä ja minun lapsuuteni, minä ja minun ajatuskuvioni.

Minut herätti tästä eräs ystävä, jota tosin pidin vähän ymmärtämättömänä näiden asioiden suhteen. Vastustin kovin, kun hän vastasi kun taas aloin vatvoa jotain traumojani lapsuudesta, että "ota nyt jo se pää pois sieltä omasta takapuolestasi ja haista raikasta ilmaa!". Hän ei ymmärrä, hänellä ei ole ollut sellaisia vaikeuksia, hän on kova ja kylmä ajattelin ensin. Mutta vähitellen alkoi hiipiä mieleen, että entä jos hän onkin oikeassa, entä jos tämä kaikki itsen tarkkailu ja ajattelu ylläpitää ongelmiani. 

Lopetin tosiaan terapian jossa siihen aikaan kävin 2 kertaa viikossa, ja aloin vaan tehdä asioita "ulkomaailmassa". Sama se mikä olo, minä menen ja teen silti. Vähitellen se olokin siitä parani. 

Muullakin meni siihen, että ”oikeasti” tajusin terapiassa miten huono mun lapsuus on ollut ja miten se vaikuttaa nykypäivään.

Suosittelen keskittymään tähän päivään ja hakemaan nykyhetken ongelmiin apua. Se tieto paranemisesta on sussa itsessä. Tietysti ulkopuolista apua tarvitaan, mutta ei kannata märehtiä sielläkään liikoja vaan suunnata katse tulevaan.