Milloin taapero kävelee " haluttuun suuntaan" ulkoillessa äidin rinnalla?

Kaipa se on vähän jokaisella lapsella eri aikaan. Itselläni on 1v4kk ikäinen tytär joka kävelee " aina" vaunujen vierellä. Välillä pitää vaunuista kiinni välillä juoksee siinä rinnalla.

Kävellään lapsen tahdissa, eli jos löytyy mielenkiintoinen keppi niin äitikin pysähtyy. Ja taas jatketaan yhdessä matkaa :)



Mitäs jos laittaisit jonkun narun vaunuista joista poika voisi pitää kiinni???

Appiukko vastasi samaiseen kysymykseen että ei koskaan.. ;-) (meillä neiti hyvin määrätietoinen...)



Meille syntyy vielä alkuvuodesta toinen ja ajattelen jo kauhulla tilanteita esim. kaupan parkkipaikalla. Vauvaa pitää kantaa ja silloin taaperon on ihan pakko kävellä itse.. Eikä juosta minne sattuu autojen alle.. Toistaiseksi joudun lähes aina kantamaan (jopa kotipihalla autosta sisälle) neiti itsepäisen vuosi ja 4kk jos haluan että pääsemme joskus sinne minne minun mielestäni olemme menossa..



Tsemppiä teille! Toivottavasti nämä " oman tien kulkijat" alkaa joskus tottelemaan.. ;-)

Vähän kärjistäen tietenkin, mutta kyllä meillä on ihan oikeat säännöt kävelylenkeille ja niistä pidetään kiinni. Juosta, pomppia ym. kivaa saa tietenkin sopivissa paikoissa tehdä, mutta karkuun EI lähdetä ja kävelytiellä kävellään tien oikeaa laitaa (vaunujen vieressä) ja autotiellä vasenta laitaa. Minusta on jo ihan lapsen oman turvallisuuden takia tosi tärkeää, että on olemassa noudatettavat säännöt. Ja todellakaan parkkipaikalla EI juosta yhtään mihinkään!



Jos lapsi lähtee omille teilleen, niin sitten vaan tylysti rattaisiin istumaan tai kädestä lujaa kiinni ja niin taas mennään äidin haluamaan suuntaan. Kyllä se lapsi pian oppii, että kivempaa on kävellä ihan itse nätisti sinne minne ollaan menossa.

jonka kanssa on pystynyt kävelemään 1,5-vuotiaasta suurin piirtein samaan suuntaan. Mutta tuossa iässä meille tuli pojan kanssa usein erimielisyyksiä siitä, mihin suuntaan kävellään (yleensä poika halusi eri suuntaan kuin minä). Vasta noin 2,5-vuotiaasta lähtien olemme voineet ihan oikeasti lähteä pidemmällekin matkalla kävellen. Poika kun ymmärtää nykyisin missä suunnassa mikäkin paikka on ja hänelle pystyy perustelemaan, miksi johonkin suuntaan mennään. Ja lisäksi pojasta on kauhean kivaa lähteä käsi kädessä kävelylle isän tai äidin kanssa.

Ilmeisesti toiset lapset oppivat säännöt helpommin kuin toiset. Meillä juuri 2-v kävelee jos suht. kivasti tai antaa äidin(isän) pitää kiinni kädestä. Olemme yrittäneet opettaa tuota, että autot vaarallisia ja tietyillä alueilla pakko pitää kädestä. Turvallisimmilla tienoilla saa kävellä itsekseen kun pysyy jalkakäytävällä jne. Mutta siis.. meillä tuossa puolentoista vuoden iässä (molemmin puolin) isona apuna oli valjaat!!! Niissä lapsi saa kulkea ' itsekseen' ja silti pysyy turvallisella etäisyydellä. Vieläkin joskus käytetään jos on riskaabeli reissu tiedossa. Meillä itseasiassa lapsi tykkäsi/tykkää valjaista - antavat kuitenkin sen oman vapauden, vaikka jotkut aikuiset pitävät niitä kidutusvälineinä (asenne, jota en todellakaan ymmärrä). Meillä valjaat ovat esim. matkoilla, museoissa jne. olleet tosi hyvä ja toimiva apuväline.



krepu

eli edelliseen - valjaat antavat aikuiselle mahdollisuuden ohjailla lasta. pysyy helpommin samassa suunnassa...



krepu

Joskus poika oikein pyytää valjaat päälleen, kun haluaa leikkiä koiraa, jota äiti taluttaa.



Meillä ei kyllä äidin tiukatkaan komennot auta, jos tietty vaihde menee päälle ja päätön juoksentelu alkaa esim. parkkipaikalla tai tien vierellä. Joten valjaat on käytössä silloin tällöin, jos on ennakoitavissa erityisen vaarallisia paikkoja tai muuten hankaluuksia. :)

meillä juuri ohi mennyt tuo vaihe!!!poika on pian kaksi,joten noin karkeasti arvioituna kesti puolisen vuotta tuo omia polkuja kulkeminen!!

meillä myös mieluummin jäätiin kotiin,kun mentiin ulos taistelee!!varsinkin kotiin tulo oli tappelun takana!!!!

yritettiin vaikka mitä...joten turha kenenkään sanoa,että " pitää olla selvät säännöt" tms.,poika vain TODELLA omapäinen!:))

Poika oppi kävelemään 1 v 3 kk iässä ja siitä lähtien on saanut halutessaan kävellä esim. puistoon tai kauppaan. Ei suostunut pitämään kädestä kiinni, joten ostettiin valjaat. Niillä sain pidettyä pojan itseni vierellä, mutta poika sai kuitenkin kävellä " vapaana" . Jos oltiin ilman valjaita liikenteessä ja poika lähti juoksemaan karkuun, hän joutui heti rattaisiin. Väkisin rattaisiin laittaminen on/oli tietenkin tosi vaikeaa, kun poika huusi vartalo kaarella, mutta sinne laitettiin ja sillä selvä. En enää muista, missä vaiheessa poika alkoi kävellä nätisti ilman valjaita, mutta ainakin vielä viime kesänä (poika tuolloin 2 v) poika harrasti tota karkuun juoksemista. Nykyään poika kävelee tosi nätisti ja rauhallisemmilla kaduilla (asutaan Helsingin keskustan tuntumassa) saa kävellä muutaman metrin rattaiden/äidin edelläkin. Tai yleensä juoksee edellä (luvan kanssa) ja äiti hölkkää perässä. Jo hyvissä ajoin ennen suojatietä pyydän poikaa odottamaan ja poika odottaa. Yhdessä kävellään sitten suojatielle päin ja suojatien yli mennään aina käsi kädessä. Nyt pojalla ikää siis vajaat 2,5 v ja monissa muissa asioissa kyllä temppuillaan, mutta tämä kävely sujuu yllättävänkin kivasti tällä hetkellä. Mutta suosittelen kyllä noita valjaita! Ja jos ei tottele, niin sitten rattaisiin.

vaan niitä on myös käytännössä noudatettava. Ihmiset on tietty erilaisia (sietokyvyltäänkin) mutta itselleni ei olisi tullut mieleenkään jäädä kotiin vain sen takia, että taapero sattuu - iänmukaisesti - kokeilemaan rajojaan ja tahtomisensa vaikutusta äitiin. Kyllä 60-kiloinen äiti (tai vähän pienempikin ;) taatusti saa alle 15-kiloisen taaperon rattaisiin niin halutessaan tai pidettyä kädestä kiinni vaikka lapsi kuinka riuhtoisi, huutaisi ja rimpuilisi. Lapsi kun ei sitä kuitenkaan ikuisesti jaksa - vaikka pienikin hetki siinä tilassa voi toki tuntua äidistä ikuisuudelta. (Ja jos jollain kumman tavalla jaksaa, niin sitten rattaisiin.)

Mutta en toki tuomitse erilaisia kasvatustapojakaan. Hyvä vaan, että alkuperäiselle kysyjälle tulee monenlaisia vastauksia, niin löytyy varmimmin joku itselle sopiva vinkki/kohtalotoveri.

mammamiaH:

meillä juuri ohi mennyt tuo vaihe!!!poika on pian kaksi,joten noin karkeasti arvioituna kesti puolisen vuotta tuo omia polkuja kulkeminen!!

meillä myös mieluummin jäätiin kotiin,kun mentiin ulos taistelee!!varsinkin kotiin tulo oli tappelun takana!!!!

yritettiin vaikka mitä...joten turha kenenkään sanoa,että " pitää olla selvät säännöt" tms.,poika vain TODELLA omapäinen!:))

helmi ja hippu:

Jos lapsella on erittäin kova tahto niin elämä on pelkkää taistelua tuolla sinun esittämälläsi rajojen asettamisella. Tottakai rajat on oltava ja niistä on pidettävä kiinni, mutta kovatahtoisen lapsen kanssa on hyvä ennemminkin saada lapsi yhteistyöhön toimimaan aikuisen kanssa halutulla tavalla. Se miten se onnistuu, onkin aivan oma taistelunsa, mutta nujerrustekniikka ei ainakaan saa lapsen parhaita puolia esiin vaan pikemminkin enemmän vastahankaan joka asiassa. Tai sitten tottelemaan sokeasti jos oma tahto murretaan täysin äidin ylivallalla.



Halusin vaan sanoa että asiat eivät ole ihan niin mustavalkoisia että äiti päättää ja lapsi tottelee. Etenkin jos kyse oli lapsen kanssa ulkoilusta, niin kuin ap:n tekstistä ymmärsin. Turvallisuusasiat ovatkin sitten ehdottomia ja silloin lapsi raahataan väkisin mukana eikä anneta juoksennella autojen alle.



Ap:lle: valjaat ovat varmaan hyvä juttu tai sitten huomion kiinnittäminen johonkin mielenkiintoiseen edessä päin ja siten matkan jatkamiseen yhdessä.

Meillä on tiukat säännöt ulkoilussa. Siis silloin kun kävellään tiellä tai jalkakäytävällä tai kun mennään parkkipaikalla tai ylitetään tietä jne. Vaan minkäs teet, kun lapsi EI tottele? Mitä teet, kun lapsi vetää ketarat ojolleen keskelle suojatietä kun suuttuu siitä, että äiti pitää kädestä kiinni? Ja on lötköpötkönä siinä, että hyvä kun saat lapsen maasta ylös ja nostettua tien reunaan samalla kun yrität pitää kauppakassit suurin piirtein matkassa mukana. Voi, näitä esimerkkejä olisi vaikka kuinka paljon. Ja kyse ei siis ole siitä, että sääntöjä ei olisi ja niitä ei kaikin keinoin yritettäisi noudattaa! Periksi en anna ja tietyt asiat tehdään aina samalla tavalla, esim. kävellään nätisti reunassa ja suojatiellä pidetään aina äitiä kädestä kiinni ja parkkipaikalla ei juosta karkuun. Mutta kun nuo hyvät säännöt ei vaan tepsi. Joka kerta niitä uhmataan. Huolimatta siitä, että minä en niistä lipsu.



Että silleen...

No sittenhän me kaksi toimimme tismalleen samalla tavalla. En missään väittänytkään, että se helppoa olisi - kerroin vaan että olipa huutoa, lötköilyä tai ei - meillä mennään siihen suuntaan mihin on päätetty, kävellään reunassa, pidetään kädestä kiinni suojatiellä jne. Ja sillä siisti. Ihan kuten teilläkin näköjään.

Myös meillä on erittäin voimakastahtoinen nuori mies, jota ei kukaan voi kutsua nujerretuksi millään tavalla... Meillä ollaan ihan samalla tavalla toisinaan ketarat oikosenaan tiellä, mennään lötköksi kun ei haluta ottaa kädestä ja kaikkea muutakin " normaalia" , mutta se on vaan kestettävä. Minua se ei kyllä saa lukittautumaan neljän seinän sisään tai lipsumaan säännöistä... (Ja todellakin, meillä on matkassa mukana kauppakassien lisäksi myös pikkusisko vaunuissa sekä 30kg koira, jolla on usein myös oma mielipiteensä suunnan valinnasta, joten tiedän toki hankaluudet.)

Ehkäpä ymmärsin ap:n kysymyksen väärin ja kyse olikin siitä, milloin taapero alkaa vapaaehtoisesti kulkemaan aina nätisti äidin vierellä, koskaan uhmaamatta tai kokeilematta tahtoaan. No, sitä kai saa odottaa vähintään koko uhmaiän loppumiseen saakka? Ainakin minusta se tuntuisi kovin loogiselta...

Moonika:

Meillä on tiukat säännöt ulkoilussa. Siis silloin kun kävellään tiellä tai jalkakäytävällä tai kun mennään parkkipaikalla tai ylitetään tietä jne. Vaan minkäs teet, kun lapsi EI tottele? Mitä teet, kun lapsi vetää ketarat ojolleen keskelle suojatietä kun suuttuu siitä, että äiti pitää kädestä kiinni? Ja on lötköpötkönä siinä, että hyvä kun saat lapsen maasta ylös ja nostettua tien reunaan samalla kun yrität pitää kauppakassit suurin piirtein matkassa mukana. Voi, näitä esimerkkejä olisi vaikka kuinka paljon. Ja kyse ei siis ole siitä, että sääntöjä ei olisi ja niitä ei kaikin keinoin yritettäisi noudattaa! Periksi en anna ja tietyt asiat tehdään aina samalla tavalla, esim. kävellään nätisti reunassa ja suojatiellä pidetään aina äitiä kädestä kiinni ja parkkipaikalla ei juosta karkuun. Mutta kun nuo hyvät säännöt ei vaan tepsi. Joka kerta niitä uhmataan. Huolimatta siitä, että minä en niistä lipsu.

Että silleen...

Kyllä äidin tehtävänä on nimenomaan asettaa rajat ja saada lapsi niitä noudattamaan. Keinoja on kuitenkin miljoonia erilaisia ja tuo mainitsemasi " saada lapsi yhteistyöhön" on yksi parhaista esimerkeistä, miten lapsi todellisuudessa saadaan nimenomaan tekemään niinkuin aikuinen on jo päättänyt. Ei lasta pelkästään käskemällä tarvitse saadakaan tottelemaan, vaan houkuttelu ja pienimuotoinen hööpöttäminen on usein minustakin paljon toimivampi menetelmä ja säästää niin äidin kuin lapsenkin hermoja. Ja kaikilla on kivempaa.

Ja parastahan onkin, jos jossain tilanteessa lapsi ihan oikeasti pääsee päättämään asioista sallittujen rajojen puitteissa. Esim. äiti päättää että kotiin mennään, mutta lapsi saa valita kumpaa suunnilleen samanpituista reittiä sinne tällä kertaa mennään.

Mutta jos äidin mielikuvitus/hermot/viitseliäisyys ei joka tilanteessa (esim. niiden 10kg kauppakassien kanssa taistellessa) riitä keksimään uusia " huijauskeinoja" , niin silloin minusta on parempi laittaa lapsi tottelemaan kuin lipsua niistä rajoista, jotka jo kerran on asettanut.

Wanja:

helmi ja hippu:

Jos lapsella on erittäin kova tahto niin elämä on pelkkää taistelua tuolla sinun esittämälläsi rajojen asettamisella. Tottakai rajat on oltava ja niistä on pidettävä kiinni, mutta kovatahtoisen lapsen kanssa on hyvä ennemminkin saada lapsi yhteistyöhön toimimaan aikuisen kanssa halutulla tavalla. Se miten se onnistuu, onkin aivan oma taistelunsa, mutta nujerrustekniikka ei ainakaan saa lapsen parhaita puolia esiin vaan pikemminkin enemmän vastahankaan joka asiassa. Tai sitten tottelemaan sokeasti jos oma tahto murretaan täysin äidin ylivallalla.

Halusin vaan sanoa että asiat eivät ole ihan niin mustavalkoisia että äiti päättää ja lapsi tottelee. Etenkin jos kyse oli lapsen kanssa ulkoilusta, niin kuin ap:n tekstistä ymmärsin. Turvallisuusasiat ovatkin sitten ehdottomia ja silloin lapsi raahataan väkisin mukana eikä anneta juoksennella autojen alle.

Osa tosin käveli jo silloin kiltisti.



Meillä otettiin valjaat käyttöön tuossa vaiheessa ja homma toimi - poika ojensi kätensä ja halusi valjaisiin kun tiesi, että silloin saa mennä vapaammin, ilman valjaita en olisi päästänyt kävelemään itsekseen. Siis halusi mieluummin valjaisiin kuin niin, että pidän koko ajan kädestä kiinni. Siis vaihtoehdot oli joko kiltisti kävellä vieressä (juu, ei onnistunut) tai kädestä kiinni tai valjaat - yleensä poika valitsi valjaat.



Poika oli n. 1v9kk kun uskalsin päästään kävelemään enemmän ilman valjaita (olivat aina kyllä taskussa mukana). Nyt poika on 1v11kk ja meillä kävellään ihan reippaasti sinne minne äiti määrää. Uskallan antaa olla jalkakäytävälläkin ilman että pidän kiinni tms. Poika tietää, ettei autotielle saa mennä. Suojatiellä pidän kyllä kädestä kiinni, mutta senkin poika on oppinut, pysähtyy ja antaa käden kun tullaan suojatien reunaan. Ollaan reilu kk sitten jätetty hoitomatkoilla rattaat kokonaan pois (hoitopaikka on pidemmällä eli menemme kävellen bussipysäkille kotoa ja pysäkiltä hoitopaikkaan jne.). Puistoihin ja muualle kävellään.

meidän esikoinen (nyt 6v) on aina kävellyt sinne minne pitää, ei ikinä juossut omille teilleen. otin tietty kunnian itselleni hyvästä kasvatuksesta kunnes sain meidän keskimmäisen kohdalla todeta että ei mun kasvattajataidot olekaan niin kummosia: poika juoksi minne sattuu, ei suostunut pitämään kädestä, ei pelännyt mitään ja viis veisas näkyykö äitiä tai isää. häneen ei opetukset toimineet ja siksipä en antanutkaan hänen aina kävellä jos oli kiire, vaarallinen tie tms. kun ei niin ei, odotin että järkeä tulee vähän lisää. nyt poitsu on 2v3kk ja osaa varoa autoja ja pyöriä ja tulee yleensä pisteeseen b pisteestä a, ei aina tosin suorinta reittiä, mutta siis siinä mielessä kyllä " tottelee" . toivon kovasti että meidän kuopus on esikoisen kaltainen...

Välillä alkaa rentouttavat lenkit koiran ja taaperon kanssa muuttua vähemmän miellyttäviksi kun tuntuu että pojalla on camel bootsit (miehelle joka kulkee omia polkujaan...se vanha mainos ;) ) jalassa mitä tulee yhtä matkaa kävelemiseen. Jonkin aikaa ulkoilulenkillä jaksaa istua nätisti rattaissa mutta sitten pitää päästä pois. Yleensä laahautuu 10 metriä muiden jäljessä (riippuen onko autotie lähellä vai ei) keräten aarteitaan, kepinpätkiä ja muita roskia. Välillä yllättää ja käveleekin reippaasti edellä tai vierellä. Tänään megaylläri oli että antoi pitää kädestä kiinni. Mulla on ollut tiukka linja että kolmannesta lähelle tietä juoksemisesta tai 5 min jumituksesta tai jostain muusta huomauttamisesta poika takas rattaisiin ja vyöt kiinni vaikka sitten huutaisi kurkku suorana koko kotimatkan. Kun on juuri noitakin sattunut että jätkä vetää itsensä makaroniksi keskellä suojatietä ja auto tulossa ja ylikuormitettu rattaiden alaosa tiputtaa tavaratkin tielle ja kaikenlisäksi koirakin on päättänyt uhmata minuu ja vetää ihan eri suuntaan.



Valjaat ovat olleet olemassa lähes siitä asti kun poika oppi kävelee ja tarpeen mukaan käytetty. Yleensä jos mennään kaupoille eikä ole rattaita mukana. Mutta enpä oo hoksannut niitä oikeasti ottaa koiran lenkeille mukaan, miten lie unohtuneet. Poika kun on ihan sekaisin koirista ja varmaan olisi innoissaan kans että pääsisi " leikkii koiraa" . Täytyykin testata...

eli pojat jo 2v4kk ja edelleen en voisi kuvitellakaan lähteväni mihinkään kuin tosi rauhallista kevyenliikenteenväylää pitkin pojat vapaana. Jos toinen joskus tottelee, toinen huitelee muualla. Ei auta tiukat säännöt ei. Eivät nämä aina kasvattajasta kiinni ole ja kahden saman ikäisen kanssa harvemmin pääsee tuntemaan olevansa hyvä ja onnistunut kasvattaja...

Joskus tuonut parkkikselta tai jostain pojat valjailla kotiin, mutta sekin menee kohellukseksi eli konttaavat valjaissa ja haukkuvat hau, hau ja minä kiskon tuskissani ja yritän päästä eteenpäin... Vastaantulijoista voi olla hauskaa...minusta ei!

Naapurin tyttö (ei tietenkään oma!!;) on aina juoksennellut millon mihinkin, eikä muutenkaan jaksa keskittyä pitkän aikaa asioihin ja on kuitenkin jo yli 2-vuotias (tarkalleen taitaa olla 2v4kk). Sen sijaan oma esikoistyttöni on aina kulkenut suht sävyisästi (totta kai;), on sen luonteinen. On nyt kohta 3-vuotias, eikä pienempänäkään jäänyt (uskaltanut jäädä?) omille poluilleen. Sen sijaan nyt kun mennään naapurin lapsen kanssa, saattavat joskus yhdessä jumittua johonkin metsänreunaan kivien päälle.



Mutta mutta, kuopukseni (minunko lapseni?? Kyllä vain, ei pelkästään naapurin...) on sen luonteinen, että varmasti kun vain oppii juoksemaan, juoksee kauas kauas saavuttamattomiin, vaikka kuinka kieltäisi (toivottavasti olen väärässä), nyt on juuri oppinut kävelemään. Kovatahtoinen poika.



Eli vaikea sanoa, koska tuo menee ohi, valitettavasti teillä saattaa mennä vielä vuosi, jos on luonteesta kiinni. Jos vain ymmärtämättömyyttä, oppii sitten kun muutkin viestit menevät perille ja kun oppii itse puhumaan ja sanomaan, mihin haluaisi ja kun asiasta voi neuvotella.



Pohdiskeli Kata