Toivotko tai oletko joskus toivonut kenenkään kuolemaa?

Olen se, joka toivoo ex-panolle pahaa, esim. läheisen kuolemaa. Tai hänen itsensäkin, mutta ehkä sittenkin mieluummin jonkun oikein läheisen. Päivisin käytän aikani muuhun kuin vosun lapsen kuoleman fantasiointiin, en niin sillä vaivaa päätäni. Mutta silloin tällöin näen unta, jossa ex-panon lapsi kuolee tai molemmat kuolevat. Unissani on useita variaatioita tästä tapahtumasta. Enkä nyt vaan voi sille mitään, että en todellakaan herää omaan huutooni vaan ihan hyvillä mielin uuteen päivään. Viime yönkin jälkeen oli oikein piristävää, kun heräsi siihen, että päähän oli jäänyt oli kuva vosusta kauhistuneena katsomassa alas kolmannen kerroksen ikkunasta. Päivä on muutenkin ollut mukava.

kuoleman sairaan ihmisen joka kärsi kauan ja pahasti.

ja sen himoitseminen nyt vaan on keskenkasvuista. Kyllä se siitä sitten laantuu kun kasvaa aikuiseksi.



Että voi voi.

olen, itseni

vai liittyikö tunne johonkin ajankohtaan elämässäsi?

Itse sanoin vaikean lapsuuden painaessa vaikeaa teini-ikää että haluaisin kuolla. Vasta parikymppisenä sain kokea miltä tuntuu oikeasti toivoa kuolemaa. Se meinasi olla menoa se. Eli jos olet oikeasti siinä pimeässä huoneessa josta haluaa kuolemalla ulos, hanki apua. Ihan oikeasti.

ja sen himoitseminen nyt vaan on keskenkasvuista. Kyllä se siitä sitten laantuu kun kasvaa aikuiseksi.

Että voi voi.

jotka myöntävät kostonhalunsa avoimemmin ja ovat sinut kaikkien puoliensa kanssa.

Syita en ala ruotimaan, ne asiat on menneet.

mutten kuitenkaan oikeasti.



Edellisen kerran kun toivoin jonkun kuolemaa, hänen lapselleen tuli vakava ruumiinvamma, joka todella stressasi tätä ihmistä, jolle toivoin kuolemaa. Pidän tästä lapsesta ja viatonhan hän on äitinsä tekosiin (jotka eivät nekään olleet kovin pahoja), joten en nykyisin toivo samalla intensiteetillä pahaa kenellekään...

ja sen himoitseminen nyt vaan on keskenkasvuista. Kyllä se siitä sitten laantuu kun kasvaa aikuiseksi.

Että voi voi.

Hahahahaa. Voi voi sitten, pysynen lapsellisena :D. En kuitenkaan usko, että mun henkilökohtaisesti tarvitsee kostaa. Uskon vakaasti, että väärin tehnyt saa kokea tavalla tai toisella tekojensa seuraukset, monesti olen sen nähnytkin käyvän.

Kostaminen ja sen himoitseminen nyt vaan on keskenkasvuista. Kyllä se siitä sitten laantuu kun kasvaa aikuiseksi.

Että voi voi.

Jos et kykene tuntemaan vihaa ja katkeruutta ja kostonhimoa, et ole täysi ihminen. Olet vajaa.

Mummoni kuolemaa.

Hän oli mulle todella rakas. Dementoitui ja kärsi viimeiset elämänsä päivät sillä tavoin, mitä en voi kenellekään toivoa.

Kieltäytyi syömästä ja juomasta, oli loppuvaiheessa jo varmaan ihan sekaisin kivustakin kun pissaa ei ollut tullut viikkoihin, sillä oli

pissatulehdus ja katetrit, suu oli kuivunut.

Suuhun laitettiin vaan vettä ja vaseliinia huuliin.

Loppupäivinä annettiin vaan morfiinia yhä enemmän, kun se huusi vaan.

Mä olen ihan varma, että se kuoli loppujenlopuksi siihen morfiiniin ja hyvä niin.

Niin siis en pidä kehittyneenä sellaista ajattelutapaa johon sisälty kostonhimo. Ei kai siitä nyt tarvitse hermostua jos kerran on niin kokonainen ihminen kun on varustettu tällä ihanalla ominaisuudella. Mitä se minun sanomiseni painaa jos kerran on niin erinomainen?



En vain koe että voisin elää täysillä ITSENI vuoksi jos minua jäytäisi kostonhimo hyväksikäyttäjiäni, koulukiusaajiani ja vanhempiani kohtaan.



Pikkumaisuuskin on inhimillinen piirre mutten ylpeilisi "kokonaisuudellani" jos olisin pikkumainen. Ja ei, elämäni ei ole mitenkään vajaata siksi ettei katkeruus kuluta minua.