Äitisuhde pielessä?

kirjoituksia. Itse olen nyt myös, toisen lapsen syntymän jälkeen, tajunnut kuinka pielessä on oma suhde äitiin. Läheisriippuvainen äitini, ja nyt minäkin läheisriippuvainen.



Toinen lapsemme syntyi 2vk sitten, vanhempani eivät tulleet edes sairaalaan meitä katsomaan. Esikoisemme (joka todella tärkeä vanhemmilleni) oli mummulassa hoidossa kun itse olin sairaalassa, koska HE halusivat ehdottomasti että sitten kun vauva tulee, he haluavat tytön heille että voivat sitten yhdessä tulla sairaalalle. No, heillä olikin sitten muuta parempaa tekemistä, joten makasin 5pv sairaalassa (sektio) ja odottelin josko heistä kuuluisi. Pari tekstaria tuli että nyt ovat menossa grillaamaan ja kun tyttö ei ole kertaakaan vanhempien perään kysellyt.



Miehelleni oli äiti aika äreästikin sanonut (kun haki tyttöä kotiin ja lähtivät hakemaan meitä vauvan kanssa laitokselta), että oli sitten viimeinen kerta kun näin "yllättäen" viedään lapsi heille noin pitkäksi aikaa (to-ilta - su-aamu) hoitoon, että seuraavalla kerralla parempi miehen ottaa sairaslomaa tämmöisen takia, ja että hyvä kun tuli hakemaan tytön.



Meillä kävivät kotona pari päivää kotiutumisemme jälkeen ja voivottelua siitä kuinka vanhaksi äitini on tullut (ei ole vielä 60v), kun ei jaksa millään kuunnella tytön höpötystä a kun pitäisi jaksaa ulkoilla.



Tämä taisi olla se viimeinen olki, päätinkin etten tule vauvan kanssa ramppaamaan mummulassa, niinkuin esikoisen kanssa tein, eikä ihan hetkeen isompi lapsemmekaan ole menossa mummulaan "vaivoiksi".



Itse ehkä tajusin parhaiten tässä, että vanhempani ovat aina olleet samanlaisia: luvanneet ja suunnitteleet kovasti, mutta yleensä aina jättäneet asiat sitten toteuttamatta. Isoveljeni (mua 10v vanhempi) on aivan samanlainen; häneen ei ole koskaan voinut luottaa. Uskoisin että tästä syystä minusta on tullut tämänlainen nainen: pelkään ja odotan aina pahinta, enkä pysty luottamaan oikein kehenkään.



Pahinta on, kun lapsen luotamus petetään ja hän pettyy ja pettyy isovanhempien lupauksiin. Minulta meinas päästä itku kun eka asia jonka tyttöni sanoi, kun tuli sairaalaan oli että "kun äiti mulla ei ole sulle karkkia!" (oltiin sovittu et he tuovat mummun kanssa äitille sairaalaan kukkia, karkkia ja ilmapallon). Tuli niin paha mieli! Ja tietty se, että isäni autokaupat ovat tärkeämmät kuin minun vauvansaantini ja uusi perheenjäsen...



Voisin jatkaa tätä loputtomiin, mutta summa summarum: teini-iässä mulle niin todella läheinen äitini on nyt ihminen, johon on vaikea pitää yhteyttä kun ei ole enää mitään yhteistä?!



JOskus olen miettinyt kirjeen kirjoittamista hänelle, kun puhuminen on niin vaikeaa (hän loukkaantuu välittömästi jos alkais puhumaan, tai alkaa itkemään ja pelaamaan marttyyri-peliään). Ettei jää kaihertamaan kun vanhemmista aika jättää.

minulla on samanlainen äiti ja jo edesmennyt mummoni oli vielä pahempi. Ei valitettavasti siirtynyt suoraan sukupolvelta toiselle mutta pyrin itse katkaisemaan ketjun.



Tuon omaan napaan tuijottamisen lisäksi äiti on todella negatiivinen, arvostelee joka asiasta ja minulla onkin aika huono itsetunto. En nyt rehellisesti muista milloin olisi positiivista palautetta tullut tai jos tulee niin sen lisäksi annetaan negatiivista..



Oikeastaan surullista että ei osaa iloita oman lapsensa puolesta ja aina näkee asiat omalta kannaltaan. On tietyllä tavalla jopa kateellinen omalle lapselleen. Minä esim. olen pienen lapsen kanssa kotona ja aina valittaa miten on väsynyt ja on paljon tekemistä ym. Ei tule mieleenkään ajatella että minä olisin yöheräilystä väsynyt.



En usko että äiti voisi tuosta muuttua. yritän laittaa arvostelut toisesta korvasta sisään ja toisesta samantien ulos enkä annan niiden vaikuttaa liikaa.

Kerran olin soittamatta hänelle 2 viikkoa. Mitään ei kuulunut. Sitten kun soitin, äiti oli hyvin loukkaantuneen oloinen, kun ei minusta ollut kuulunut. Oli myös ollut sairaana (flunssassa yms., on yleensä aina sairas) ja valitteli, miten kaikki on niin vaivalloista.

Äiti ei koskaan soita itse minulle. Ennen soitti, mutta ei enää sen jälkeen kun sain lapsia. Vauvan kanssa kun en ehtinyt aina vastata puhelimeen. Itse hän ei usein vastaa myöskään heti, vaan joudun soittamaan uudestaan tai sitten äiti soittaa 5 minuuttia minun soittoni jälkeen.

Ei halua tulla "tuppautumaan" meille, mutta jos me menemme sinne, valittaa siitä kuinka vaikeaa se on hänelle. Silti suuttuu jos emme mene. Mikään ei ole hyvä.

Mietin äsken, että onko kenelläkään muulla näin nuivaa äiti-suhdetta.. ??? Pariin viikkon ei ole kuulunut mitään ja kesken työpäivän tulee puhelinsoitto, että voi kauheeta kun ei ole kahteen viikkoon kuulunut mitään. Ette kai vaan ole sairaita? Ei mitään muuta kuulumisien kyselyitä.

Sen jälkeen alkaa voivottelu, että kauppaankin pitäsi päästä ja voi voi kun en ole moneen päivään käynyt kaupassa jne. Mainittakoon, että hänen kodistaan kilometrin säteellä on 3 ruokakauppaa.. Mulla on kuitenkin tapana, että noin kerran viikossa pyrin kuskaamaan äitiäni, jos vaan mitenkään ehdin.

No, puhelu jatkuu ja voivottelua suurinpiirtein on taas kuolema korjaamassa yms. Äitini on 67 vuotias, omillaan asuva, mielestäni ihan virkeä ihminen. Mitä nyt pientä iän tuomaa vaivaa on, mutta ei mun käsittääkseni kuolemaksi asti. No, sitten alkaa ihmettely me naiset lehdestä kun kannessa oli raakel lignell ja kuinka kauheasti hän onkaan laihtunut. Ei kuitenkaan kysymystä minulle, että miten minun laihari sujuu, olen siis myös avoimesti laihdutuskuurilla ja laihtunut yli 11 kg.

No sitten onkin jo kiire lopettaa, ettei vaan tule puhelinlaskua. Kaiken takana oli siis vain taas soitto siksi, että kauppaan täytyisi päästä autolla, mun kuulumisilla ei ole hevonkukun väliä. Ja sitten hän ihmettelee kun olen ärtynyt kun soitot on aina tuota samaa.. onko väärin odottaa, että mustakin oltais välillä ihan aidosti kiinnostuneita ja kohdeltais kuin aikuista, eikä vaan holhota ja valiteta aina (oon kuitenkin jo 37..) Mites teidän äitisuhteet?

oman äitini kanssa meni viimein välit poikki 5v sitten ja emme ole olleet tekemisissä viiteen vuoteen ollenkaan. En näe että välit korjaantuvat koska äiti ei sitä itse halua.



Syyt olivat juuri tuo haukkuminen, arvostelu, sättiminen, piittaamattomuus omasta lapsesta (ei koskaan kysy kuulumisia ja jos jotain yritin kertoa niin huusi heti päälle omia asioitaan). Sitten piti kuitenkin auttaa ja tukea häntä kaikessa, kuunnella ja ymmärtää, kuunnella valitukset vaivoista, työstä jne. Eli aivan yksipuolista.



Äiti oli lapsena samanlainen, tyly ja tunnevammainne. Ikinä ei hoivannut, rakastanut, sylitellyt tai hellinyt, ei tehnyt mitään lasten kanssa (leikkinyt, lukenut tms) ja ei lohduttanut jos oli joku hätä tai kipu. Hoidatti meidät mummoloissa niin pitkälle kuin mahdollista. Vei hoitoon jo 2kk ikäisenä, ei jaksanut kitsevää vauvaa. Eli kaikessa, ihan kaikessa, asiat lähtivät siitä mitä ÄITI tarvitsee, eikä siitä mitä lapsi tarvitsee.



Minua kasvatettiin haukkumalla ja arvostelemalla ja vertaamalla muihin ("lapselta pitää ottaa luulot pois") ja todella tiuhalla väkivallalla, ihan päivittäin fyysistä kuritusta siis. Ei ikinä oltu kiinnostuttu lapsen elämästä, onko kaikki hyvin, onko huolia, onko murheita. Ei äiti kuunnellut minua edes silloin joten miksi siis aikuisenakaan. Jos jotain erehtyi kertomaan (vastoinkäymisistä) niin joko naurettiin ivallisesti, sanottiin että ihan oikein, siitäs sait tai jotain muuta, eli syy oli aina lapsen.



Saatuani oman lapsen, jouduin terapiaan ja siellä ohjattiin puhumaan asiat selviksi. Kun asiasta kauniisti äidilleni puhuin ja sanoin että haluaisin kuulla mistä tietyt asiat johtuivat, niin äiti veti sellaisen palkokasvin nenään että oksat pois. (tai meni ne oksatkin mukana). Raivosi ihan naama punaisena että olen kiittämätön vahinkolapsi joka olisi pitänyt tappaa eikä antaa syntyä, olen vain hullu ja mielenvikainen ja keksin kaiken omasta päästä, ja MINUN pitäisi pyytää häneltä anteeksi kaikkea millä olen äitini elämän pilannut.



Välit menivät tässä rytäkässä poikki. Tästä on viisi vuotta ja äitini ei ole nähnyt tänä aikana lapsenlapsia kertaakaan tai ottanut mitään yhteyttä. Itse olen pari kertaa ottanyt yhteyttä ja ehdottanut asian selvittämistä, ei tule vastakaikua.



Asian loppukaneetti: jos äiti ei rakastanut lapsena, niin sitä on turha odottaa aikuisenakaan. Ja jos äiti ei rakasta omaa lastaan, niin eipä silloin kyllä rakasta lapsenlastaankaan. Miten se rakkaus yhtäkkiä "ventovierasta" lapsenlasta kohtaan tulisi kun oma lapsi on niin yhdentekevä.



Minkäs tälle voi, tuollaisia syyllistäjiä ja marttyyrimutseja on paljon, ja siitähän siinä on kyse että he purkavat omaa pahaa oloaan (riittämättömyyttä, pettymystä, katkeruutta, kateutta ym) muihin ja nimenomaan läheisiin. He kun tietävät että jos vieraammille ihmisille tekee saman, joutuu vastuuseen ja riitaantuu. Läheisille sitten saakin sanoa ihan mitä vaan päin naamaa joutumatta edesvastuuseen.



Neuvo AP:lle: ala suhtautua äitiisi kuten johonkin vieraaseen. Eli siis kun äitisi laukoo juttujaan niin mieti, sietäisitkö moista käytöstä joltain vieraalta ihmiseltä. Jos et, niin ilmaise tämä äidillesi ja laita ruotuun, eli vedät rajan siihen että sinua tulee kohdella yhtä kunnioittavasti ja kauniisti kuin muitakin ihmisiä.

mutta tekee varmasti selväksi mistä kaikesta kivasta jää paitsi sillä aikaa kun on esim. lapsia katsomassa. Ja joka kerta kertoo mikä kodissamme on pielessä kun tulee ovesta.



Mitenkähän sitä oppisi ettei enää odota oman äitinsä hyväksyntää eikä tuntisi pettymystä joka kerta omasta huonommuudestaan..

Äiti on tottakai joka kerta omasta mielestää oikeassa ja tietää miten kaikki asiat pitää tehdä.

Lasten kasvatukseen ei ole hänellä muuta ohjetta kuin näppäse niin kyllä se sillä uskoo.

Kerran olin soittamatta hänelle 2 viikkoa. Mitään ei kuulunut. Sitten kun soitin, äiti oli hyvin loukkaantuneen oloinen, kun ei minusta ollut kuulunut. Oli myös ollut sairaana (flunssassa yms., on yleensä aina sairas) ja valitteli, miten kaikki on niin vaivalloista.

Äiti ei koskaan soita itse minulle. Ennen soitti, mutta ei enää sen jälkeen kun sain lapsia. Vauvan kanssa kun en ehtinyt aina vastata puhelimeen. Itse hän ei usein vastaa myöskään heti, vaan joudun soittamaan uudestaan tai sitten äiti soittaa 5 minuuttia minun soittoni jälkeen.

Ei halua tulla "tuppautumaan" meille, mutta jos me menemme sinne, valittaa siitä kuinka vaikeaa se on hänelle. Silti suuttuu jos emme mene. Mikään ei ole hyvä.

Siis äiti soittaa vain jos näkee, että olen juuri soittanut hänelle ja valittelee sitten kuinka hänellä on niin paljon tekemistä ettei ehdi vastata...ja sitten heti perään siitä, ettei ole käynyt missään ja kukaan ei käy kylässä jne. On eläkkeellä.

Minulla on 2 pientä lasta ja kokopäivätyö. Olisin mielellänikin enemmän tekemisissä äitini kanssa, mutta kun kaiken aloitteellisuuden pitäisi tulla minulta. Vuorokauden tunnit eivät yksinkertaisesti riitä, varsinkin kun äidistä ei ota yhtään selvää, mitä hän edes haluaa. Enkä todellakaan halua viettää lomiani kuunnellen valitusta laiskuudestani ja hankaluudestani.

tajusin tilanteen kun toisen oma lapsen jälkeen sairastuin masennukseen. Äitini kanssa olen silti väleissä mutta huomaan että voin huonommin jos olen pidemmän aikaa häneen seurassaan.



Mummoni oli oikea mestari tuossa vieraille esittämisessä. Muille mielisteltiin ja esitettiin, omille oltiin ihan kamala. Hautajaisissa lähinnä ihmettelin kenestä ihanasta ihmisestä ne vieraat puhuivat.

Äiti on kiinnostunut vain omista asioistaan ja soitot ovat aina valitusta. Hän on niin yksinäinen (vaikka joka päivälle on vaikka miten ohjelmaa, jumppia, vesivoimistelua, lenkkejä, mökkeilyä, vapaaehtoistyötä...) - tällä kommentilla on vain yksi tarkoitus - lypsää meitä käymään (hän ei tietenkään voi matkustaa kotoaan mihinkään)... hän on niin vanha (no joo, on yli 80 mutta hän on käyttänyt tuota väitettä jo 40 vuotta niin että alkaa menettää tehoaan), hän kuolee varmaan kohta (sen päivän kun näkis, täysin terve ja teräkunnossa). Muistaa sentään joka kerta kysyä että ollaanko oltu sairaita ja on selvästi tyytymätön jos ei olla oltu, niin että joutuu pettymään. Seuraavaksi sympatiseeraa, että teillä on varmaan ollut niin kovin kiireitä kun ette ole ehtinyt soittaa - ainoa tarkoitus siis syyllistää, että kun ei olla soitettu.

jos äiti on hankala.



Äitisi on aikuinen ihminen jolla on oma elämä ja tekee itse valintojaan, siinä missä sinä: toinen aikuinen ihminen!!



Minun äidiltä kuulostit, eli siskoko siellä kirjoitti? ;)



Tuo on tavallaan omaa tyhmyyttä, vähän niinkuin lastenhoidossa nukuttaa hyssyttämällä niin lapsi oppii siihen jäämään koukkuun. Sama se on että äidille pitää soitella tietyin välein tai heittää sitä kauppaan. Se on vaan fakkiintunut.



Tuo laihiksen mollaaminen on todella kurjaa. Ja nimenomaan kuulostaa siltä että äitisi on kateellinen (nainen hänkin on ja sinä lapsena nyt olet häntä reippaampi). Eikös se ole ihan luonnollista että äiti tuntee itsensä luuseriksi jos miehet tykkää vilkuilla tytärtä. Monella teini-ikäsen äidillä on silloin kriisi kun lapsesta kasvaa nainen ja alkaa itsellä pudotuspeli.. ;)

Ei tuota välttämättä äiti edes tajua mutta takana voi olla mustasukkasuutta vaikka luulisi että äiti olisi ylpeä?



Laihduta itseäsi varten. Älä muita! Minulla meni kaikki laihikset aikanaan puihin kun tsemppaajat ei jaksaneet kannustaa. Ole itsesi paras kaveri ja huolehdi itsestäsi.



Mies sanoo että älä kuuntele äidin mouruntoja. Mutta kyllä se harmittaa. Siksi olen päättänyt että tahdon itse parempaa omien lapsieni kanssa.

Olen koittanut rehellisesti sanoa suoraan äidille muttei se kanna hedelmää kun asenne on tuo ettei puhuta, niin parasta vaan olisi olla välittämättä. Se siitä suhteesta äitiin.

Hirveen huojentavaa lukea näistä, en siis ole yksin tämän loputtoman syyllisyyden tunteen kanssa. Ja oon myös pahoillani kaikkien meidän puolesta.



Mä tunnen vaan kokoajan syyllisyyttä, kun en soita tai kun en jaksa tai ehdi viemään äitee kauppaan tai asioille. Mut sit mä mietin, että jumalauta, mulla on oma elämäkin, oonko mä joku pelkkä kuski, jolle voi soittaa kun tarvii jotain. Sit yksi mikä on ristiriitaista, että valitetaan että kun on niin yksinäinen, no jos joku pyytää sit jonhonkin kylään tms, niin sit tulee hirvee valitus siitäkin, että en kai mä nyt mihinkään tollaseen lähde. Että ikinä mikään ei ole hyvin tai riitä.



Kesällä hän oli vahtimassa kissaa, kun oltiin viikko lomalla. No, eka lause oli, kun soitin loman jälkeen, että kun oli niin raskasta. Kun joutu imuroimaan joka päivä. Jumalauta, en pyytänyt siivoon, olin siivonnu kämpän puhtaaks, ostin kaapin täyteen ruokaa, iso takapiha missä sai ottaa aurinkoo tms. Mut ei, kun oli niin rankkaa. Ekat lauseet kun palaan lomalta..



Välillä olen tosi kateellinen kavereilleni esim. joilla normaali aikuinen suhde äitiinsä. Mä en pysty oleen luonteva äitini kanssa, lisäks suhdetta varjostaa se, että mua holhotaan edelleen. Jos mä kerron, että oon ollu flunssassa, niin voi elämä, maailmanloppuhan se on tai talvella kun lähen ulos, niin kai mulla on vaatetta päällä tarpeeks, ettei vaan tuu joku tauti. Vittu haloo, Mä oon kohta 40, pystyn aika pitkälle huolehtiin itestäni.



Kritiikkiä äiti ei pysty ottaan vastaan yhtään, jos mä joskus oon erehtyny sanoon jotain hänen käytöksestä, niin samantien kauhee itkukohtaus ja sit hän sanoo, että varmaan pahempiakin äitejä on ollu, hän on yrittäny auttaa yms. Hänessä ei ole mitään vikaa yms. No, kritiikki on jäänyt, en jaksa noita kohtauksia. Ja sit on käyetty aseena, jos äite on sattunu ostaan mulle esim jonkun vaatteen tai meikkejä,niin siihen on hyvä vedota, kun hän ostaa ja antaa kaikee, enhän mä sit kehtaa kieltäytyä esim kyytimästä kauppaan.



Välillä mä epäilen itseeni, että oonko mä liian kamala, miks mä en kelpaa. Kaikki muut on aina niin hyviä ja kehumisen arvoisia paitsi minä.



Tästähän tuli nyt varsinainen avautuminen, tuntuu vaan välillä että kukaan ei tajua. Mies vaan aina naureskelee, kun mä kerään kierroksia äitini käytöksestä ja siitä kun mikään ei riitä. Kiitos jos jaksoit lukea.

Kissan vahtiminenkin voi olla voimia kuluttavaa!

Meillä kun on noita pieniä lapsia ja pari tuntia jos äiti tulee niitä vahtimaan niin saa kuulla miten oli raskasta, väsyttää kun on herännyt töihinsä TAAS klo 04 aamulla (kuten joka aamu) ja ollut hereellä nyt ihan kellon ympäri! :D



Meillä tuo vahtiminen mitä pukea koskettaa lapsia, onko liikaa/liian vähän. Ikkunoista tulee kylmää ilmaa ja lapset vilustuu (koska niillä on nuhaa).



Äitini lähtee vastustamaan kritiikkiäni. Ei kelpaa syyt että me ollaan päätetty näin tai neuvolan oppaissa sanotaan näin. Koska hän teki toisin ja hänelle neuvola suositteli toisin.

Loputon suo!!



Miehissä on se viisaus ettei ne välitä ja antaa juttujen mennä ohi korvien. Mutta minua se jää vaivaamaan kun äiti on hankala.



On kovin ikävää kuulla miten en ole soitellut tai tehnyt jotain hänen eteensä kun hän ei itse tee.



Kai se on jotain sellaista miten hänet on kasvatettu "kunnioittamaan vanhempiaan" ja nyt jää siitä itse paitsi?

Ja me päälle 3-kymppiset taas eletään sellaista toivetta tasa-arvosta ja siitä että kun lapset elää itsenäisesti niin on aikaa mennä ja tulla, on harrastuksia ja lapsiin olisi kiva pitää yhteys.