Onko normaalia, että 20v.asuu yhä vanhempiensa kanssa?

Etelä-Euroopassa on tosiaan ihan normaalia asua vaikka yli neljäkymppisenä vanhempien luona (tietty kun yhteiskunta ei maksa teineille omia kämppiä niin kuin meillä) ja Suomestakin tunnen paljon yli kaksikymppisiä miehiä jotka vielä asuvat. Jostain syystä tyttöjen vain oletetaan muuttavan pois viimeistään kaksikymppisenä.



Tämä sääntö on osittain vastuussa siitä että oma elämäni meni pilalle. En kerta kaikkiaan pysty asumaan yksin. Siksi 17-vuotiaasta alkaen oli aina pakko löytää joku urpo joka suostui muuttamaan yhteen kanssani, urpojen välissä palasin äidin luo ahdistumaan siitä että olen sinkku ja että asun vielä aikuisena äidin luona. Jos olisin ihan rauhassa asunut äidin luona ja odottanut rauhassa hyvää miestä en olisi joutunut tähän urpokierteeseen.

on normaalia että tuon ikäinen asuu vielä kotona, riippuen tilanteesta. Mutta se tossa on outoa, että hänellä on omakin asunto, muttei siellä ole ollut kertaakaan yötä. Vai onko joku solukämppä? Sitten ymmärrän jos siellä ei huvita majailla.

Opiskelupaikkani on ihan metsän keskellä ja isä asuu melkein sen vieressä. Ei olisi ollut mitään järkeä hankkia omaa asuntoa lähimmästä kaupungista, koska silloin olisi koulumatka kasvanut sellaiseksi että olisi pitänyt hankkia auto. Bussit kun eivät sellaisissa paikoissa kulje järkevästi. Opiskelijasolun olisi voinut myös vuokrata koululta, mutta eipä siinäkään oikein mitään järkeä olisi ollut. Pääsin halvemmalla majailemalla kotona.



Muutama viimeinen vuosi tuntui kyllä ahdistavalta, halu muuttaa pois oli kova. Se ei vain ollut fiksua vielä siinä vaiheessa. Tuntuu ettei isä olisi halunnut minun edes muuttavan pois! Nytkin soittelee koko ajan ja kyselee koska tulen käymään (asun nyt eri kaupungissa). Veikkaan, että hänellä on vähän tylsää kun kotona ei ole ketään kenestä huolehtia.

Minä muutin kotoa lähtiessäni opiskelemaan 21-vuotiaana. Vanhempani olisivat varmasti olleet ok, vaikka olisin vuodenkin pitempään ollut kotona. Toki vietin yhden välivuoden ulkomailla, mutta toisen yritin tienata rahaa, että pärjäisin omillani opiskellessani.

Monet ystävänikin asuivat kotona reilu parikymppisiksi, myös nykyisessä työpaikassani sen ikäisiä asuu vielä kotona.

Hinnat ovat nykyään korkealla, joten parikymppisellä ei usein ole varaa itsenäistyä.

Mutta nyt 17 vuotiaalle teinille olen sanonut, että ei kannata muuttaa pois kotoa. Opiskeele nyt amiksessa ja olen sanonut, että kannattaa ainakin yksi vuosi valmistumisen jälkeen asua kotona. Kerätä vähän rahaa ja ostella huonekaluja yms. On paljon kivempi hänen sitten lähteä omaa elämää rakentamaan toiselle paikkakunnalle, kun on vähän tavaroita kasassa ja rahaa säästössä.

Tyttö saa asumistuen ja todennäköisesti on jatkovuokrannut sen asunnon pimeästi eli tienaa sillä muutaman satasen.



Ihminen ei tule yhtään paremmaksi sillä, että muuttaa pois kotoa mahdollisimman nuorena eli anna tuon perheen olla rauhassa ja mieti omia ongelmiasi. Yksi niistä näyttää olevan sairas uteliaisuus.

muutit 20 v töiden takia.



On eri asia jos ei ole sisaruksia vaan vanhemmat tärkeitä ja edes työ ei pidä siellä uudella paikkakunnalla.



Juttusi pointti oli se "hyysääminen", sana jota käytit usein. Ei 20 v ole vielä kovin vanha, minusta saa tavata vanhempiaan ja olla näiden kanssa.

Kyllä on outoa. Tyttäreni poikaystävän sisko oli aivan samanlainen, ja oudointa siinä oli se ettei tyttäreni mukaan edes äitinsä luona osallistunut mihinkään vaan nyhjäsi huoneessaan.



Mulla on kolme tyttöä. Vanhin muutti pois 16 vuotiaana ja hyvin on alusta lähtien pärjänny (nyt 20). Ei mitään ongelmia rahankäytössä ja päihteissä ei missään. Sai aluksi joka kuukausi muutaman sadan "kuukausirahaa", eikä ole tullut ongelmia. Keskimmäinen tytär katselee asuntoja ja on jo kerällyt valtavan kasan roinaa tulevaan asuntoonsa (on 17) tavoitteena muuttaa heti kun täyttää 18. Enkä usko että nuorinkaan tyttö erillaisempi on.



Kaikki aina olleet itsenäisiä ja halunneet pitää huolta omista asioistaan. Vanhin tyttö käy viikottain kotona ja soitellaan pitkiä puheluita harvasen päivä. Myös arvostuksen taso muuttui nopeasti kun omaan asuntoon pääsi!

mutta töissä käyvän laittaisin jo omilleen asumaan. Aika helpolle nuori oppii, jos kotona huollot pelaa ja saa tuhlata kaikki rahansa omiin juttuihin.

Toisaalta,jos kotona ollaan yrittäjiä ja nuori vaikkapa työskentelee yrityksessä, niin asiahan on ihan toinen.

Yleensä kuitenkin on halu laittaa omaa kotia ja elää omilla ehdoilla.

miehen, joka kohta kolmevitonen ja asuu edelleen äitinsä kanssa. Hän on eristäytynyt ja syrjäytynyt, että sinänsä voi olla hyää, ettei asu yksin.

Tiedän myös 28-vuotiaan naisen, joka asuu edelleen vanhempien kanssa. Hän tosin on työelämässä ja muutenkin normaali

Jos tytöllä ei olisi omaa asuntoa ja opiskelupaikkaa, niin ymmärtäisin.

Itse halusin muuttaa jo lukion jälkeen pois vanhempien luota. Lopulta olin 21-vee kun muutin ja syy siihen oli asuntojen puute. Ei vaan löytynyt aikaisemmin kohtuu hintaista asuntoa helsingistä tai lähi alueilta. 21 vuotiaana sain sitten nuorisosäätiön vuokra-asunnon. Mun mielestä ap:een ystävän voisi antaa asuntonsa pois jos kotona kuitenkin asuu. On paljon nuoria jotka mielellään vuokraisi asunnon ja lisäksi asuisi siinä mielellään.

Opiskelin samalla paikkakunnalla.



Muutin kotoa vasta, kun hankittiin silloisen poikaystävän kanssa yhteinen vuokra-asunto. Hänkin asui silloin vanhempiensa kanssa.



Kun tuosta poikaystävästä tuli ero, hankin ekan oman kämppäni. Asuin yksin kaksi vuotta, sitten muutettiin yksiin nykyisen miehen kanssa.



Kun asuin kotona, vanhemmat olivat paljon mökillä. Joten sain olla yleensä viikonloput, kesällä viikkojakin ihan itsekseni. Lisäksi olin vuoden verran ulkomailla töissä. Mielestäni itsenäistyin ihan normaalisti.



Suhde vanhempiini on tosin edelleen hyvä ja läheinen. Mieskin alkoi jo tänään vängätä, kun tein pääsiäissuunnitelmia, että eikö mennäkään teidän porukan kanssa mökille. Eli viihtyy myös heidän kanssaan.

Täällä on normaalia, että nuoret asuvat opintojen/koulutuksen ajan vanhempiensa luona.



Kun lapset ovat vihdoin muuttaneet kotoa ja saaneet omia lapsia, niin sitten se hyysääminen vasta alkaakin...



Nuorempana lähes halveksin kotona asuvia nuoria, mutta nyt perheellisenä olen kateellinen heille huolehtivista ja auttavista isovanhemmista.

Toivottvasti oma lapseni ei vielä edes ajattele muuttaa pois parikymppisenä...



Itse asuin "kotona" vielä 23-vuotiaana - vaikka opiskelin kotoa 75 kilometrin päässä ja vaikka minulla oli siellä alivuokralaisasunto.



Omalla autolla ajoin miltei joka arkipäivä. Vasta kun aloitin ensimmäisessä vakituisessa työpaikassani, muutin omaan asuntoon.

mutta työssäkäyvä 20v, joka asuu vanhempiensa luona on aika outoa.

Juurihan tästä uutisoitiin:



http://yle.fi/uutiset/terveys_ja_hyvinvointi/2012/03/suomalaistutkijat_…



Tuntuu ihan järkeenkäyvältä, ettei ihmisen ole hyvä elää yksin. Kaikilla ei varsinkaan parikymppisenä mitään vakituista seurustelukumppania ole, joten miksei voisi sitten jatkaa vanhempien kanssa asumista, jos se edistää henkistä hyvinvointia?

Tuo on täysin normaalia. Suomessa on vaikka kuinka paljon sellaisia, jotka vielä 20-vuotiaana asuvat vanhempiensa kanssa.

mutta työssäkäyvä 20v, joka asuu vanhempiensa luona on aika outoa.

Mielestäni ei ole outoa tuokaan. Aivan hyvä järjestely, jos esimerkiksi vanhempien asunto on aivan työpaikan vieressä.

Itse asuin kerran väliaikaisesti vanhempieni luona, kun satuin saamaan töitä lähteltä heidän kotiaan. Omasta asunnostani sinne töihin olisi ollut todella pitkä matka

Kun opiskelut alkaa, niin silloin tuntuu todella oudolta, jos nuori ei halua omaa rauhaa ja itsenäisyyttä.