Mua harmittaa ei-uskovaisten puolesta, ette edes tiedä mistä jäätte paitsi!

Rukoilen joka päivä iltarukoukseni. Olen saanut jumalalta vastauksen ainakin kaksi todella konkreettista kertaa (jotka tajuan). Miksi silti kaipaan rauhaa ilman jatkuvaa rukoilua? Kyseenalaistan tapahtuvan pahan tässä elämässä ja maailmassa. Miksi Herra, Jumala, antaa sen tapahtua? Ja silti jostain syystä en päästä mieltäni niihni käsiksi sen enempää. Herkuttelen, nautin alkoholia, olen vaativa lapsilleni. Olenko oikeasti uskovainen?! AP, vastaathan!?

en oikein tajunnut? :) Ei rukouksen tarvitse olla jokin ulkoaopeteltu rimpsu, sama joka ilta tiettyyn aikaan. Rukous voi olla ihan vapaat puhettasi, ajatuksiasi, keskusteluja, kysymyksiä Herralle, milloin vain, vaikka autoa ajaessasi tai tiskatessasi. Lue Raamattua ja hengellistä kirjallisuutta, löydät vastauksia kysymyksiisi. Siunausta sinulle :) ap

Tiedät mistä puhut =).

Kiitos rohkaisusta sinullekin. Ehkä minun pitäisi suhtautua uskooni rennommin. Jostain syystä niin vain ei vielä ole.

Välillä olen miettinyt onko täss järkeä mutta en vain pysty luopumaan. Se taitaa antaa arkeeni niin paljon helpotusta, uskoa, toivoa, rakkautta, huumoria jne. =)

Tuo minun rukoiluni tapahtuu pitkin päivää. Miksi ihmeessä, ja aina samoin sanoin? Se rimpsu... Jos osaisin jotenkin päästää irti ja relata, niin tämäkin asia varmasti muuttuisi rennommaksi ja oikeasti luonnolliseksi osaksi arkea.

Kiitos kovasti ap ja toinenkin vastannut =)!!!

Olin uskovainen, mutta tulin järkiini.

tai jotain. En osaa selittää. Rukoilen paljon ja pyydän Jumalalta vastaamaan edes jollain lailla. Pari selkeää tapahtumaa on, mitä epäilen, että Jumalalla on sormensa pelissä. Ja hän ei ole antanut minun kuolla, vaikka lähellä se on ollutkin. Että kai hänellä on joku tarkoitus minulle.

Mutta se usko puuttuu. Tällä hetkellä uskon vain järjellä ja tuntuu, että puhun vain lasisia sanoja, jotka rikkoutuu jos pitäisi sanoa, uskonko. Rukoilen anteeksiantoa synneilleni ja heti perään ajattelen olevani petkuttaja, joka ei ole aito ja ei usko aidosti vaan yrittää päästä sieltä, mistä aita on matalin ja kerjätä synteja anteeksi, vaikka en ole sen arvoinen.

Minulla on hyvin kompleksinen suhde Jumalaan ja en usko olevani tarpeeksi hyvä. En edes tiedä, mikä hän on ja miten nämä asiat menee.

Mutta pakko on uskoa kuitenkin, mutta Jumala ei ole ilmestynyt minulle sillä tavalla, että tietäisin, mihin uskon.

Sitä paitsi, en ole edes hyvä ihminen vaan aika paska ja ajattelen aika paskamaisia ajatuksia, enkä osaa olla hyvä ja elää hyvin. Olen hyvin ulkokultainen ja en oikein usko, että minusta sillai olisi uskovaiseksi.

Olen koko ikäni rukoillut ja pyytänyt ja anonut ja ei vain ole kukaan puhutellut ja johdattanut.

Minä en kai ole tarpeeksi hyvä tms. kolkuttanut olen, mutta en vain tiedä, mitä teen väärin tms.

Oikeasti, uskoon tulo ja Jumalan läheisyydessä eläminen ja henkilökohtaisen suhteen muodostuminen Herraan on aivan parasta, mitä tiedän!

Ja ihan oikeasti ja konkreettisesti, ei mitään sanahelinää tai "vertauskuvallista" puhetta.

On aivan mahtava tunne, kun huomaa kuinka Herra oikeasti auttaa ja "puhuu" ja johdattaa. Ihan siis niin konkreettisesti, ettei jää enää epäselväksi eikä voi laittaa "sattumien" piikkiin Herran huolenpitoa.

Uskossa oleminen on vähän kuin olisi koko ajan rakastunut. Tietenkin elämässäni on edelleen vaikeuksia, mutta niistä selviää helpommin ja perusvire pysyy iloisena, toiveikkaana, luottavaisena ja "rakastuneena" koska tiedän olevani Herran lähellä :)

Oikeasti, kokeilkaa! Ette voi edes kuvitella mitä kaikkea usko elämäänne tuokaan!

On aivan mahtava asia tietää, että kävi elämässä ihan mitä tahansa, mulla ei ole mitään hätää :)

epäilemään" enemmän kuin toiset, tai kokee uskon erilailla, mutta jos sä kuitenkin uskot Jeesukseen ja Jumalaan ja haluat elää Hänen omanaan, niin sulla on kaikki hyvin :)

Luota Herraan, rukoile, lue Raamattua. Siunausta!

ap

jos meitä tekojemme mukaan arvioitaisiin. Mihin Jeesuksen ristinkuolemaa edes tarvittaisiin, jos ihminen pystyisi omin voimin olemaan "hyvä"?

Kuten kirjoitin jo äsken, kun jollekin vastasin, että syntinen ja vajavainen se olen minäkin. Ja tarvitsen siksi Jeesusta :)

Elämässä tulee hetkiä, että usko on koetuksella ja voi epäilläkin omaa uskoaan ja Jumalaakin. Herra kyllä kestää sen. Voit kyllä rukoilla itsellesi vahvempaa uskoa, mutta usko ei oikeastaan ole tunteen asia, vaikka mä kyllä koen tunteellanikin tämän oman uskoni. Ei kaikkien usko ole samanlainen, mutta jos sä kerran uskot Jeesukseen, vaikka heikostikin, ja jatkat uskomista (ja kehotan jatkamaan rukoilemista ja Raamatun lukua ja muuta hengellistä kirjallisuutta) niin kyllä sä voit luottaa olevasi hyvissä käsissä.

Ei meistä ihmisistä kukaan ole täydellinen, ei lähelläkään sitä, mutta Herra on, ja Häneen voit luottaa :)

ap

tuo toinen Jeesus-tyyppi kuulutte?

ap

On aivan mahtava asia tietää, että kävi elämässä ihan mitä tahansa, mulla ei ole mitään hätää :)

ap

Ei mulla oo oikein muuta sanottavaa, että hyvä juttu jos koet että kaikki on hyvin, mutta muista että jos joskus törmäät johonkin, jossa omat voimat ei enää riitäkään, on joku johon voit turvautua.

Eikö kuulu ihan normaaliin elämään, että joskus voimat ovat vähissä? Minulla on elämän asiat pääosin hyvin, mutta ajoittain olen kärsinyt masennuksesta ja ahdistuksesta. Silloinkin joku on joskus sanonut, että turvaudu Jumalaan niin saat avun. Minua pelkkä ajatuskin oudoksutti. Olen saanut noihin tilanteisiin parhaan avun lääkehoidosta ja terapiasta. Ihmisessä itsessään on kyllä psyykkisiä voimavaroja, jotka yleensä auttavat nousemaan, kun on apua ja tukiverkostoa lähellä. Täysin yksin ei kukaan jaksa.

Minulla on myös uskovia tuttavia, eivätkä he sen paremmin näytä elämässä jaksavan kuin muutkaan. Kaksi heistä on jopa ollut niin masentuneita, että päätyivät itsemurhaan. Missä silloin oli Jumala? Eikös hänen pitänyt auttaa omiaan ja antaa voimia?

Jos kaikki vietäisiin (tai lähes) niin vieläkö olisit sitä mieltä, ettei sinulla ole mitään? Eli miten kestäisit kolhut, menetykset, vastoinkäymiset? Enkä puhu mistään pienistä jokapäiväisistä.

40, kyllä, on todella paljon sanottu, ja todella paljon se merkitseekin

On aivan mahtava asia tietää, että kävi elämässä ihan mitä tahansa, mulla ei ole mitään hätää :)

ap

Kunnes kaikki ovat kuolleet. Sielläpä sitten kiirastulessa istutte ja odotatte..



näin raamatussa



pusi pusi

Minulla on uskovainen mies, joka pettää. On netissä paljon naisia, joille ehdottaa treffejä. En tiedä, monen kanssa hän on ollut. Suuttuu heti, jos mainitsen asiasta. Itse olen ateisti, enkä ole koskaan pettänyt enkä aio pettää koskaan. Olen ateisti. Revi siitä huumoria. No, yläkerta armahtaa eli kai minun pitää katsoa kaikki läpi sormien ? Vai mitä sanoo Jumala ?

jo menneet tältä päivältä nukkumaan, niin me suvaitsevat syntisetkin saataisiin puheenvuoro?



Tero

Ja ihan oikeasti ja konkreettisesti, ei mitään sanahelinää tai "vertauskuvallista" puhetta.

On aivan mahtava tunne, kun huomaa kuinka Herra oikeasti auttaa ja "puhuu" ja johdattaa. Ihan siis niin konkreettisesti, ettei jää enää epäselväksi eikä voi laittaa "sattumien" piikkiin Herran huolenpitoa.

/i]

Itsekin haluaisin uskoa, mutta en koe saavani Jumalalta minkäänlaista vastakaikua.

olet säälittävä. en todella voi kuin sääliä ja ihmetellä miten yksikertaisia ihmisiä on. Miten selität sen että muiden uskontojen edustajia on minin kerroin enemmän kuin oman uskontosi edustajia (esim muslimit) ja hekin uskovat sokeasti omaan jumalaan. ovatko he kenties väärässä. No tottahan toki koska jeesus on kuollut sun syntien vuoksi ym pas***

Ei mulla oo oikein muuta sanottavaa, että hyvä juttu jos koet että kaikki on hyvin, mutta muista että jos joskus törmäät johonkin, jossa omat voimat ei enää riitäkään, on joku johon voit turvautua.

Eikö kuulu ihan normaaliin elämään, että joskus voimat ovat vähissä? Minulla on elämän asiat pääosin hyvin, mutta ajoittain olen kärsinyt masennuksesta ja ahdistuksesta. Silloinkin joku on joskus sanonut, että turvaudu Jumalaan niin saat avun. Minua pelkkä ajatuskin oudoksutti. Olen saanut noihin tilanteisiin parhaan avun lääkehoidosta ja terapiasta. Ihmisessä itsessään on kyllä psyykkisiä voimavaroja, jotka yleensä auttavat nousemaan, kun on apua ja tukiverkostoa lähellä. Täysin yksin ei kukaan jaksa.

Minulla on myös uskovia tuttavia, eivätkä he sen paremmin näytä elämässä jaksavan kuin muutkaan. Kaksi heistä on jopa ollut niin masentuneita, että päätyivät itsemurhaan. Missä silloin oli Jumala? Eikös hänen pitänyt auttaa omiaan ja antaa voimia?

koska en näitä itsemurhaan päätyneitä tuttaviasi tunne, eikä ole minun asiani arvostella tai arvioida heidän uskoaan.

Itse olin joskus niin masentunut, niin ahdistunut ja vailla toivoa tai "toivoakaan toivosta", että ajattelin itsemurhaa. En tosissani, mutta vähän sillä tavalla, että ajatus kuolemasta tuntui jo vähän helpottavaltakin, kun oma elämä oli niin raskasta, vaikka ulospäin ja periaatteessa kaikki olikin ihan hyvin. Tai olisi pitänyt olla.

Mun voimat loppui siinä vaiheessa, kun tätä olotilaa oli kestänyt vuosikausia. Tein typeryyksissäni vielä lisää typeryyksiä ja ahdistuin lisää, niin että ei enää ollut muuta toivoa kuin rukoilla, ei ollut mitään menetettävää. Sitten mä sain avun. Se tapahtui ihan hetkessä, kaikki muuttui yhtäkkiä ja sain kokea todella voimallisena Herran rakkauden minua kohtaan ja tajusin, että ne minunkin syntini on anteeksiannettu. Se oikein iskostui tajuntaani ja sydämeeni.

Siitä lähtien uskoni on ollut vahvaa, tai ainakin koen niin. Minulla ei enää ole mitään hätää, niin kauan kun pysyttelen Herraa lähellä, olen turvassa eikä minun tarvitse etsiä enää mitään muuta kuin Herraa, Hän antaa kaiken mitä oikeasti tarvitsen :)

ap

Jatkan rukoilemista, että Jumala kuulisi minunkin olevan täällä ja kolkuttavan. Ehkä se sitten menee niin, että en saa ns. kääntymystä ja tunnetta. Niin paljon on asioita, joita en ymmärrä.

Enkä osaa edes ajatella olevani uskovainen ja uskovani, koska en kulje kirkossa, enkä muuta. Minua kauhistuttaa ajatuskin näistä oikeista uskovaisista, jotka huutaa hallelujaata ja juoksee ehtoolliselle ja kyttää, kuka ei siellä käynyt.

Olen ajatellut, että kenenkään ei tarvitse tietää minun kolkuttavan ja inhoan ajatustakin siitä, että ihmiset ajattelisivat, että olen parempi ihminen kun olen uskovainen.

En ole uskovainen vaan sydämessäni toivon, että Jumala joskus antaisi minulle rauhan.

Hyvää yötä sinulle ja kiitos kun jaksoit vastata. Jumala johdatti sinut tänään palstalle tekemään aloituksen. Kun menen nukkumaan, lähetän hänelle kiitoksen siitä. Ehkä näin olen taas askelen lähempänä.

tai jotain. En osaa selittää. Rukoilen paljon ja pyydän Jumalalta vastaamaan edes jollain lailla. Pari selkeää tapahtumaa on, mitä epäilen, että Jumalalla on sormensa pelissä. Ja hän ei ole antanut minun kuolla, vaikka lähellä se on ollutkin. Että kai hänellä on joku tarkoitus minulle.

Mutta se usko puuttuu. Tällä hetkellä uskon vain järjellä ja tuntuu, että puhun vain lasisia sanoja, jotka rikkoutuu jos pitäisi sanoa, uskonko. Rukoilen anteeksiantoa synneilleni ja heti perään ajattelen olevani petkuttaja, joka ei ole aito ja ei usko aidosti vaan yrittää päästä sieltä, mistä aita on matalin ja kerjätä synteja anteeksi, vaikka en ole sen arvoinen.

Minulla on hyvin kompleksinen suhde Jumalaan ja en usko olevani tarpeeksi hyvä. En edes tiedä, mikä hän on ja miten nämä asiat menee.

Mutta pakko on uskoa kuitenkin, mutta Jumala ei ole ilmestynyt minulle sillä tavalla, että tietäisin, mihin uskon.

Sitä paitsi, en ole edes hyvä ihminen vaan aika paska ja ajattelen aika paskamaisia ajatuksia, enkä osaa olla hyvä ja elää hyvin. Olen hyvin ulkokultainen ja en oikein usko, että minusta sillai olisi uskovaiseksi.

Olen koko ikäni rukoillut ja pyytänyt ja anonut ja ei vain ole kukaan puhutellut ja johdattanut.

Minä en kai ole tarpeeksi hyvä tms. kolkuttanut olen, mutta en vain tiedä, mitä teen väärin tms.

Oikeasti, uskoon tulo ja Jumalan läheisyydessä eläminen ja henkilökohtaisen suhteen muodostuminen Herraan on aivan parasta, mitä tiedän!

Ja ihan oikeasti ja konkreettisesti, ei mitään sanahelinää tai "vertauskuvallista" puhetta.

On aivan mahtava tunne, kun huomaa kuinka Herra oikeasti auttaa ja "puhuu" ja johdattaa. Ihan siis niin konkreettisesti, ettei jää enää epäselväksi eikä voi laittaa "sattumien" piikkiin Herran huolenpitoa.

Uskossa oleminen on vähän kuin olisi koko ajan rakastunut. Tietenkin elämässäni on edelleen vaikeuksia, mutta niistä selviää helpommin ja perusvire pysyy iloisena, toiveikkaana, luottavaisena ja "rakastuneena" koska tiedän olevani Herran lähellä :)

Oikeasti, kokeilkaa! Ette voi edes kuvitella mitä kaikkea usko elämäänne tuokaan!

On aivan mahtava asia tietää, että kävi elämässä ihan mitä tahansa, mulla ei ole mitään hätää :)

epäilemään" enemmän kuin toiset, tai kokee uskon erilailla, mutta jos sä kuitenkin uskot Jeesukseen ja Jumalaan ja haluat elää Hänen omanaan, niin sulla on kaikki hyvin :)

Luota Herraan, rukoile, lue Raamattua. Siunausta!

ap

jos meitä tekojemme mukaan arvioitaisiin. Mihin Jeesuksen ristinkuolemaa edes tarvittaisiin, jos ihminen pystyisi omin voimin olemaan "hyvä"?

Kuten kirjoitin jo äsken, kun jollekin vastasin, että syntinen ja vajavainen se olen minäkin. Ja tarvitsen siksi Jeesusta :)

Elämässä tulee hetkiä, että usko on koetuksella ja voi epäilläkin omaa uskoaan ja Jumalaakin. Herra kyllä kestää sen. Voit kyllä rukoilla itsellesi vahvempaa uskoa, mutta usko ei oikeastaan ole tunteen asia, vaikka mä kyllä koen tunteellanikin tämän oman uskoni. Ei kaikkien usko ole samanlainen, mutta jos sä kerran uskot Jeesukseen, vaikka heikostikin, ja jatkat uskomista (ja kehotan jatkamaan rukoilemista ja Raamatun lukua ja muuta hengellistä kirjallisuutta) niin kyllä sä voit luottaa olevasi hyvissä käsissä.

Ei meistä ihmisistä kukaan ole täydellinen, ei lähelläkään sitä, mutta Herra on, ja Häneen voit luottaa :)

ap

Mä olen ateisti, mutta lähipiirissä seuraan erästä pariskuntaa lapsineen, eikä usko ole heitä tehnyt kovinkaan onnellisiksi. Ainoaa lastaan eivät itse jaksa/viitsi hoitaa, työt eivät kiinnosta jns. ja silti ovat ensimmäisenä tuomitsemassa kaikenlaisia vähemmistöjä (homot, sukupuolenvaihtajat jne.) Mun ymmärrykseni mukaan uskovaisten pitäisi olla jopa suvaitsevaisempia muita ihmisiä kohtaan kuin ei-uskovien, mutta silti pahimpian tuomitsijoita ja syrjijiä ovat ainakin nuo lähipiirini uskovaiset.



Mä en ylipäätään ymmärrä ihmisten tuomitsemista tuollaisten asioiden takia, mutta useilla uskovaisilla on tarve korottaa itsensä paremmaksi kuin muut, vaikka nuo vähemmistöryhmien edustajatkin olisivat uskovia.

Jos kaikki vietäisiin (tai lähes) niin vieläkö olisit sitä mieltä, ettei sinulla ole mitään? Eli miten kestäisit kolhut, menetykset, vastoinkäymiset? Enkä puhu mistään pienistä jokapäiväisistä.

40, kyllä, on todella paljon sanottu, ja todella paljon se merkitseekin

On aivan mahtava asia tietää, että kävi elämässä ihan mitä tahansa, mulla ei ole mitään hätää :)

ap

Olen kyllä ollut tilanteessa, jossa ajattelin jo kuoleman olevan helpotus ja ulospääsy elämästä, jossa en nähnyt enkä kokenut mistään enää toivoa, merkitystä tai iloa. En siis _mistään_. Se oli raastavaa.

Olisin valmis luopumaan mistä tahansa muusta elämässäni, paitsi Jumalasta. Minkä tahansa muun menetyksen voisin kestää, Jumalan avulla, mutta ilman Herraa mulla ei olisi mitään, sitä en kestäisi millään.

ap

Pitääkö minun rukoilla Jumalan armoa ettei mies pettäisi minua ? Vai mitä uskovaiset minulle ehdottavat ? Olla välittämättä asiasta koska olen pelkkä nainen ja mies perheenpää uskonnon ja Jumalan mukaan ? Ei kiitos. Minusta tulee heti uskovainen jos uskovaisiin ihmisiin voi luottaa 100 %.

Jatkan rukoilemista, että Jumala kuulisi minunkin olevan täällä ja kolkuttavan. Ehkä se sitten menee niin, että en saa ns. kääntymystä ja tunnetta. Niin paljon on asioita, joita en ymmärrä.

Enkä osaa edes ajatella olevani uskovainen ja uskovani, koska en kulje kirkossa, enkä muuta. Minua kauhistuttaa ajatuskin näistä oikeista uskovaisista, jotka huutaa hallelujaata ja juoksee ehtoolliselle ja kyttää, kuka ei siellä käynyt.

Olen ajatellut, että kenenkään ei tarvitse tietää minun kolkuttavan ja inhoan ajatustakin siitä, että ihmiset ajattelisivat, että olen parempi ihminen kun olen uskovainen.

En ole uskovainen vaan sydämessäni toivon, että Jumala joskus antaisi minulle rauhan.

Hyvää yötä sinulle ja kiitos kun jaksoit vastata. Jumala johdatti sinut tänään palstalle tekemään aloituksen. Kun menen nukkumaan, lähetän hänelle kiitoksen siitä. Ehkä näin olen taas askelen lähempänä.

ja Hän tietää Sinut, rakastaa sinua, ihan oikeasti :) En tiedä mikä on "esteenä", että et koe vielä rauhaa asian kanssa, mutta Herra on luvannut sanassaan avata sille, joka kolkuttaa. Herra on luotettava, voit siis uskoa asian ihan huoletta. Tai vaikket uskoisikaan, niin se on silti totta! :)

Ja kaikkea ei tarvitse eikä voikaan ymmärtää. Lapsenkaltainen usko on sellaista, että luottaa, vaikkei kaikkea ymmärräkään. Ajattelepa pientä lasta, jota vanhempi neuvoo ja ohjaa ja pitää huolta, lapsi ei ymmärrä kaikkea mitä vanhempi, mutta lapsi silti luottaa tähän, on luottavaisella ja turvallisella mielellä, että vanhempi kyllä tietää ja hoitaa asiat.

Samoin sen pitäisi olla meilläkin suhteessamme Jumalaan.

Ja hei, mä en käy kirkossa myöskään, ei se ole mikään uskon mittari. Olen kyllä ajatellut, että haluan ryhtyä käymään, mutten vielä ole saanut aikaiseksi...

Hyvää yötä sinullekin, ole turvallisella mielellä, Herra kuulee sinut ja toimii :)

ap

Kyllä se jumala antaa anteeksi ku nämä uskovaiset panee pikkulapsia!!



MISSÄ JUMALA KU TUOLLAISTAKIN TAPAHTUU?!?!?! JUmalan sanaa kuulluttavat panevat pikkulapsia!!!

jossa menetät kaiken (puolisosi, lapsesi, läheisesi, työsi, minuutesi jne). Se on rankka paikka - jopa Jumalan avulla.

Olen kyllä ollut tilanteessa, jossa ajattelin jo kuoleman olevan helpotus ja ulospääsy elämästä, jossa en nähnyt enkä kokenut mistään enää toivoa, merkitystä tai iloa. En siis _mistään_. Se oli raastavaa.

Olisin valmis luopumaan mistä tahansa muusta elämässäni, paitsi Jumalasta. Minkä tahansa muun menetyksen voisin kestää, Jumalan avulla, mutta ilman Herraa mulla ei olisi mitään, sitä en kestäisi millään.

ap