Pidätkö Maria Jotunin novellia kielellisesti vaikeana nykyabiturientille?

Entä itsellesi?



»Eihän ne Kolehmaiset mitä rikkaita ole. Pienihän se on se talokin siinä.»

»Mitenkäs sinä sinne jouduit, sitä tässä usein olen mietiskellyt.»

»Mitenkäkö jouduin? Totta tuo lienee ollut minun kohtaloni.»

»Sitä et rikkautta katsonut.»

»En. Mentiin vaan, kun mennä piti.»

»Piti. Sinnekö muka piti. Kun oli sulhastakin jos jonkinlaista. Valitse paras. Vaan eipäs.

Menepäs ulkopitäjäläiselle ja varattomalle vielä.»

»Niinhän sitä sattuu.»

»Ja sitten vielä, otapas miehen kuoltua vaan renki ja muuta torppaan.»

»Niinhän sitä, niinhän se ulkoapäin näyttää».

»Sitäpä tässä olen ihmetellyt. Joka näki sinutkin nuorena, ei sitä uskonut. Mikä siinä,

sanopas, mikä siinä sinut niille teille veti.»

»Kukapa tiesi. Ei tiedä edeltäpäin kohtaloistansa.»

»Niin se on.»

»Sitä kun mihin ryhtyy, hiljalleen sitä tietä sitten eteenpäin luisuu. Kun yhden askeleen

astut, astut kohta toisen ja niin se menee.»

»Niin se menee. Et ole tainnut tässä kotitalossasi pariinkymmeneen vuoteen käydä.»

»Enpä ole käynyt.»

»Olihan tuo nyt somasti, että tulit. Ethän meille liene vihoja kantanut, kun taloon tultiin.

Itsehän sitä kaupaksi tarjoelit.»

»Itsehän sitä kun ei muita perijöitä – ja jonkunhan sitä piti tässäkin asua. Hyvä vaan, että

sain kaupaksi silloin.»

»Kun et miestäsi tänne tuonut.»

»En.»

»Päivittelin minä päivittelemästä päästyäkin, että myypäs vakainen talo, ja muuta pois ja

köyhälle talonmiehelle vielä.»

»Renkimiehellekös olisi pitänyt?»

»Eihän toki.»

»Sitä minäkin silloin, että eihän toki. Vaikka samahan tuo olisi ollut.»

»Eihän toki, ainoan tyttären ja perijän. Olisit kai saanut vaikka kenen silloin.»

»Eipä sopinut ottaa. Toiset olivat olot silloin.»

»Mitkä olot?»

»Miksipä en voisi sanoakin. Sitä sinä oletkin ainoa tuttava, jolle voi puhella. Mitäpä,

jos sanon. Et sitä ehkä usko. Se oli niin, ettei silloin enää sopinut katsoa, kenen otti. Oli

pakkomenot.»

»Kun en aavistanut.»

»Kukapa sitä. Mitäpä minä pettämään rikkaita talon poikia, jotka arvossa minua pitivät.

Tämä oli köyhä ja tarvitsi rahoja kun velkojat hätyyttivät.»

»Elä nyt.»

»No, mitäpä tuosta, jos kerron sen vaikka alusta sinulle, kun olet paras kasvinkumppani ja

aina herttaisa. Sitä siinä ei ole mitään sinulta salaamista.»

»Elä kerro, jos –»

»En minä enää siitä niin välitä. Ennen oli toista. Kun on nuori, arkaelee suotta.»

»Niinhän se on.»

»Huoletonnahan sitä tässä elin ja ylvästelin. Olihan sitä hyvyyttä yhden osalle,

vanhempiakaan kun ei ollut.»

»Sitä kun kirkkoonkin tulit, kääntyivät kaikki katsomaan. Ja tanssipaikoissa olit aina

ensimäinen.»

» Lienen tuota ollut. Otan hyvän, ajattelin, en huonoa huoli. Jakelin rukkasia, katsastan ja

odotan, mistä se kylliksi hyvä tulisi.»

»Olihan niitä hyviä tarjolla silloin. Tämä meidänkin mies –»

»Oli. Vaan minäpä en kiirehtinyt ensin. Mikä minulla oli kotona ollessa, hyvähän tässä

oli elellä. Tämä se oli minun kamarini, niinkuin nyt on tyttäresi kamari. Paras huone tämä

oli talossa. Tapetit tässä jo silloin oli ja ikäheinä seiniä kiersi. Istuin illoin ja aamuin tässä

ikkunan ääressä ja ompelin. Enpä tiedä vielä ketä varten. – Ei ole kiirettä, katselen ulos. Siinä

on lahti, siellä takana tuo metsä. Ikkuna on auki. Kuuntelen linnun laulua. Tuo salo soi kuin

kannel aamuin. Ja mieli keveissä aatoksissaan askarteli. Siinä kuluivat päivät. Elämä oli kuin

yhtä unta vaan.»

»Niinhän se siihen aikaan.»

»Tanssien sitä mentiin.»

»Tanssien.»

»No, olivat sitten talkoot kerran Hassilan talossa, siellä olivat kaikki kylän nuoret. Oli

kaunis elokuinen päivä ja kaunis tuli ilta. Kuudan oli, vaan se kohta pilviin peittyi. Oli leikattu

koko päivä ja illasteltua keräännyttiin suureen tupaan tanssimaan. Tiedät sen Hassilan tuvan,

joka on suuri kuin kirkko. Tytöt olivat sitä vielä oksilla ja puilla koristelleet, että se tuoksusikin

kuin paras metsä. Siinä tanssitaan ja jyrytään. Pimentyy siitä ilta. Pieni kattolamppu palaa

tuijottaa katossa ja heiluu tanssin humakasta. Mitäpä se paljoa lienee valaissut, vaan eikös

joku kurillaan ota ja sammuta sitä. Soittaja soitti keskeyttämättä, pimeä tupa kajahti vaan

tanssin jytinästä. Pojat nostelivat tyttöjänsä ilmaan ja kun tyttö väsyi, istutti hänet syliinsä.

Illan pitkään alkoi väki vähetä, katosivat parittain toisten huomaamatta.

Minut oli saanut käsiinsä meidän renki Juhani. Se oli kylän paras tanssija ja tyttöjen

mielitietty. Komea se oli ja pitkä kuin honka, muistatko sen Juhanin?»

»Muistan toki.»

»Kenelle lienee Luoja hänetkin luonut. Sen Juhanin kanssa siinä tanssittiin ja mentiin

vinhasti kuin pahin tuulen pyörre. Huimasi se ihan, vaan Juhani kannatti minua ja niin

unohduin sen syliin. Vei siitä viimein istumaan ja jäi seisomaan viereeni. Miksi se siihen jäi,

en tiedä. Jos se olisi mennyt, olisin huutanut takaisin. Minä hullu olin kuin lumottu. Senkö

tähden, että se oli niin kaunis ja ryhdikäs.»

»‘Lähdetään’, sanoin minä sille. ‘Lähdetään vaan.’ ‘Hyvästi talonväki’, huusin minä.

‘Pannaan tulta’, sanoivat. ‘Ei, jatkakaa pois’, huusin minä vastaan.

Niin sitä mentiin. Mikä lienee ollut taika siinä yössä, kaunis se oli. Kuu oli mennyt

kokonaan pilveen ja metsä oli kuin aaveita täynnä. Kuljettiin oikotietä korven kautta kotiin.

Suopuron yli tultaessa en porraspuita siinä eroittanut, vaan astuin hetteikköön. Silloin tempaa

Juhani minut syliinsä ja kantaa suon yli. Annoin kantaa, ummistin vaan silmäni. Tuntui kuin

Juhani olisi ollut minun omani jo aikoja sitten. Ja viimeisen kosteikon yli tultua ei se laske

enää minua sylistään. Nukuin sattumalta aitassa, sinne se kantaa, aukaisee oven ja panee

sänkyyn. Sitten polvistuu viereeni ja ottaa märät kengät jaloistani. Annoin sen tapahtua,

tuntui kuin sen niin pitäisi ollakin. Ei olisi ollut minulla voimaa vastustaa. Mikä sen teki?

Ehkä se tanssi siellä, sitten äänetön korpi, se kesäyön tuoksu ja se sankka pimeys, sekä se

hurmasi minut ja saattoi hulluksi. Minä mieletön, minä rakastin Juhania. Juhani oli kuin

omani. Ja kun se kysyi: ‘Lähdenkö’, niin en minä mitään virkkanut. En saanut sanaa suustani.

Tajusin kaikki, mitä tapahtui. Tämä on nyt onnettomuuteni, tätä kadun minä ikäni. Kurjana

kuljen vielä kelvoton. Kaiken sen tiesin – vaan sanaa ei suustani tullut. Ja niin se tapahtui.»

»Voi sinua onnetonta.»

»Pyysin Juhania sitten lähtemään meiltä. Ja hän läksi. Hän läksi maailmalle, enkä tiedä,

missä hän on. En ole mitään kuullut hänestä. Mutta hän oli kuin omani, hän ymmärsi minut.

Vai tuntuiko minusta vaan siltä. Olihan kaikki kuin unta vaan.»

»Kuinka Kolehmaisen sitten tapasit.»

»Se oli sattuma. Ei hän minua aikonut. Sattui vaan kerran olemaan täälläpäin asialla,

velkojiensa luona lienee ollut, ja minulla oli ulkopitäjällä käyntiä. Kolehmainen tarjosi

kyytiä ja mitäs, minä otin ja yhdessä ajettiin. Lumi oli sinä talvena aikaista, oli jo joulukuun

alussa korkeat kinokset. Sillä oli hyvä hevonen Kolehmaisella ja mentiin siinä aika kyytiä.

Ei meillä ollut mitään puhuttavaa keskenämme. Mutta mikä lienee Kolehmaisen päähän



yhtäkkiä pistänyt, hän ottaa ja kosii minua. Kävimme molemmat vähän hämillemme, mutta

minä mietin ensin, ennenkuin vastasin. Tämä on kohtaloni, ajattelin. Onhan tämä mies kuin

minua varten. On köyhä ja rahoja tarvitsee. Se hyvin sopii. Ehkei onnistunut raha-asioissaan,

koska sen päähän pälkähti onneaan koettaa ja minua kysyä. Kysyi, vaikkei luullut saavansa

myöntävää vastausta. Ja siksi se hämilleen tuli. Niin se oli. Raha-asiahan se sille oli, ja rahaasiana

minäkin sitä pidin.

‘Jos suostun’, sanoin, ‘niin ei jälestäpäin mitään muistuttamista?’

‘Ei muistuttamista, mistäpä sitä.’

‘Kaikesta. Vaan jos ei moitesanaa, vaikka mitä tapahtuisi, ei selitystä, niin —,

‘Ei.’

Olkoon sitten päätetty.’

Ja sillä se oli päätetty. Kyllä hän ymmärsi, mitä tarkoitin. Niin menin Kolehmaiselle ja

Kolehmainen piti sanansa. Moitesanaa en kuullut, enkä liikaa, en hyvää en pahaa muutakaan.

Ja kun keväällä pieni tyttöni kuoli ja heikkona olin itsekin, hoiteli hän äänetönnä. Kaikki

kävi, niinkuin olin tahtonutkin. Väärin olisi Kolehmaista mistään soimata. Mutta talon asiat

menivät alaspäin. Ei Kolehmaisessa ollut talon pitäjää. Se oli unelias, kulki metsissä, kulki

syömättäkin pitkät ajat. Suruko lienee hänen mieltänsä painanut vai mikä. Ei se mistään

puhunut. Liekö monta sanaa koko avioliiton ajalla vaihdettu.»

»Olisit sinä hoitanut asioita.»

»Minulta olivat kuin siivet katkenneet. En uskaltanut ryhtyä mihinkään. Pelkäsin, että sen

mieli pahenee. Olin talossa kuin vieras käypäläinen. Sitä oli elämä kuin pysähtynyt kohdaltani.

Odotin vaan iltaa ja yötä aina ja ihmettelin sitä ajan ja päivän pituutta. Ihan se jähmetytti. Sitä

olisi ennen vaikka onnettomuutta ja kurjuutta toivonut, tahi muuta elon merkkiä.»

»Se on ihmisluonto sellainen.»

»Sellainen se on. Mutta eikös vierineet siinä vuodet ja toisiksi ajat vaihtuneet. Vaihtuivatpa,

vaihtuivatpa. Kuoli siinä Kolehmainen. Otin hallituksen omiin käsiini. Ja luistihan se. Talo

muuttui. Nuorihan sitä silloin vielä olin tavallaan. Olin puoliväliin neljättäkymmentä.»

»Parhaillaan sitä silloin vielä on.»

»Niin on. Sattui siihen silloin rengiksi tämä nykyinen mies, tämä Eerikka. Menettelihän se

miehekseen. Ja miten kuten, otin sen. Mitä? Olethan siitä ihmisiltä kuullut?»

»Lienenhän tuota kuullut.»

»Kuuluuhan ne. Vaan kuulukoot. Otin sen. Ja teki se siinä työtä kuin omassa talossaan

pari vuotta. Mutta sittenpä tein tyhmästi. Annoin sen itseeni vihittää. Se olisi saanut jäädä

tekemättä. Sen jälkeen alkaa tämä juoda taloa kuin omaansa. Sitä ei ollutkaan sillä sitä

ymmärrystä. Hulluhan minä olin, kun en ennen huomannut, että renki on renki. Mitäpä olisi

hänen kanssaan tarvinnut pappilassa käydä. No, möin talon, että jonkun pennin vielä sain ja

muutin torppaan. Ja siinä on elää retusteltu.»

»En sitä ole nähnytkään tätä miestäsi.»

»Mitäpä hänessä lienee näkemistä.»

»Kun yksinäsi kirkossakin käyt.»

»Minkä harvoin käyn. Mitäpä minä hänestä matkassani kulettelemaan. Mitä minä

ihmisistä, vaan itseäni ilettää. Olkoon aloillaan ja antakoon minun olla aloillaan.»

»Sitä sitä sattuu.»

»Sattuu. – Jos Juhanin silloin otin, ilkesi sitä näytelläkin, tai kukapa hänet tiennee. Vaan

kun mies on typerä, ei siitä ole mihinkään. Koirakin silloin on rattoisampi. Mutta en nureksi.

Sitä kun omantunnon ääntä en kuullut, enkä ottanut sitä, joka minulle oli määrätty, kävi

näin. Parahiksi olikin. Sitä piti minunkin saada oppia se, ettei eletä ihmisten tähden, vaan

itsensä ja ettei onni ole ostettavissa. Kun se kerran näyttäytyy, etkä avaa sille sydäntäsi,

katoaa se ainiaaksi, häviää jäljettömiin, niin jäljettömiin, ettet enää tiedä, oliko se sitä, vai

untako lienee kaikki.»



Maria Jotuni, Untako lienee (1913)