Miksi naiset eivät pidä anopistaan?

Mun anoppi on aivan ihana. Koulutusta ei ole mutta sydämen sivistystä sitäkin enemmän. Mun harras toiveeni on että olisimme taloudellisesti siinä tilanteessa että pääsisimme muuttamaan niin isoon asuntoon että anoppikin mahtuisi sinne. Haluaisin tarjota hänelle mukavat vanhuuden päivät ilman jatkuvaa raatamista.

Miehen sisko sitä vastoin saa mut raivon partaalle. Mä en osaa tehdä mitään oikein, se kritisoi jopa mun vaatteita ja kulkee perässäni naputtamassa. Kun yritän pysyä kaukana, kehittää julkisia itkudraamakohtauksia. Tietenkin tämä sattuu olemaan juuri se mieheni lempisisko :)

Eipä mullakaan ole ongelmia ollut anopin kanssa.. Ollaan aika samantyyppisiä, niin yhteinen sävel on löytynyt. Ei kyllä kauhean usein nähdä.

Eiköhän syynä yleensä ole mustasukkaisuus, puolin ja toisin. Kumpikaan ei siedä sitä, että se toinen on tärkeä nainen miehen/pojan elämässä.

Itse tulen erinomaisesti toimeen anopin kanssa. Mikä on ihan hyvä juttu, koska asumme yhdessä. :D Teen myös töitä anopin kanssa, mikä ei pidemmän päälle onnistuisi miehen kanssa... Mutta anoppi onkin erinomainen äiti joka on omistautunut lapsilleen silloin kun on ollut sen aika, mutta sen jälkeen antanut heille vapaudet luoda oma elämä. Anopin lapsista kaksi asuu "yhä kotona" (mieheni asui tosin välillä 10 vuotta muualla, ja kyseessä siis maatila, ei rivarikolmio) mutta eivät ole mitään mammanpoikia.

Anoppi on myös varsin nuoras, ja nuorikin kyllä siihen nähden, että vanhin lapsistaan on 35v. Ollaan enemmänkin kavereita kuin "sukulaisia": Anoppi hoitaa todella paljon meidän lapsiamme ja hänellä on heidän kanssaan täydet vapaudet, kumpikaan ei puutu toisen kasvatustapoihin kun suurimmat periaatteet ovat kuitenkin samaa linjaa. Meidän lapsia luullaan usein anopin iltatähdiksi. :D

Mutta siis lyhyesti, kyllä anopin kanssa voi tulla toimeen oikein hyvinkin, edellytyksenä varmaan on että kemiat kohtaavat noin lähtökohtaisesti ja että kummankaan ei tarvitse olla toiselle kateellinen.

[/quote]

lainasin väärin, piti vastata numerolle 37

[/quote]

Minunkin teki mieli vastata 37lle. Jos mitään syytä ei olisi, ja noin kävisi kuten sanoit (miniä ei antaisi pojan tavata...) minulla siirtyisi fokus omiin poikiin ja osin omaan kasvatukseen. Miten pojat ovat valinneet noin, ja miten eivät saa pidettyä yhteyttä? Miten aikuinen ihminen ei osaa ratkaista asiaa niin että voi tavata vanhempiaan, jos kerran haluaa?

Jos jo etukäteen pelkää tulevia miniöitä, saattaa suhtautua heihin varauksella, se varaus vaistotaan ja se vaikeuttaa luottavaisen suhteen syntymistä. Kannattaa mieluummin luottaa ihmisiin lähtökohtaisesti. Onneksi sain itse hyvää mallia exän äidistä. Hänellä ei ollut mitään negatiivisia ennakkoluuloja minua tai toista miniää kohtaan. Hänelläkin kaksi poikaa, kuten nykyisellä anopillakin. Mutta nykyinen anoppi jo heti kun sukuun tulin, haukkui meille toisen pojan perhettä. Sitä haukkumista vuodesta toiseen. Ja valitettavasti suhtautuminen muhun oli jo valmiiksi sellainen" tämän minä laitan kuriin kun sille toiselle en pärjää". Minua ei olisi tarvinnut laittaa kuriin, olisin halunnut olla ystävä ja enemmänkin. Minulla ei ole omaa äitiä.

[quote author="Vierailija" time="23.06.2013 klo 00:45"]

Mutta anoppi onkin erinomainen äiti joka on omistautunut lapsilleen silloin kun on ollut sen aika, mutta sen jälkeen antanut heille vapaudet luoda oma elämä.

[/quote]

Just tää on ollut mulla aina ohjenuorana. Ei mennyt kauaa esikoisen syntymän jälkeen, kun tajusin, että nyt ja seuraavan parinkymmenen vuoden aikana on primetime. Se on pitkä aika, siinä ehtii kyllä ottaa kaiken irti :)

En tiedä mistä tuo yleistys on kotoisin. Omassa tuttavapiirissäni ei ole erityistä anoppivihaa olemassa, enemmänkin päinvastoin. Oma anoppini on aivan ihana ja mielenkiintoinen ihminen. Ei hän mikään täydellisyys ole, kuten ei kukaan meistä, mutta hän on minulle todella tärkeä ihminen. Arvostan häntä kuinka hän on selvinnyt elämässään ja koen, että vaikka olemme hyvin erilaisia ihmisiä ja hyvin erilaisilla elämänkuluilla eläneitä, hän antaa minun olla myös omanlaiseni.

[quote author="Vierailija" time="22.06.2013 klo 23:35"]

Anopit on kateellisia. Pojan elämän uusi keskipiste on nuori ja elinvoimainen, heillä taas on parhaat vuodet takana. Minulla lihava anoppi, syö ja syö ja syö ja on ärsyyntynyt koska olen laiha ja syömisen suhteen minulla on hyvä itsekuri. nyt omille lapsilleni opetan terveelliset ruokailutottumukset pienestä pitäen kuten on minullekin kotona opetettu. 

[/quote]

Kirjoituksestasi päätellen sinusta tulee melkoisen kammottava besserwisser anoppi, joka todellakin tietää miten lapsia kasvatetaan. Luultavasti olet myös katkera akka, koska parhaat vuotesi ovat ohi. Onnea vaan elämän asenteesi kanssa, sitä tulet tarvitsemaan. Voi tulevaisuuden miniä parkaasi.

Minulla on kaksinaamainen ja mustasukkainen anoppi, joka ei halua päästää pojastaan irti. Oma äitini taas on narsisti. Minä pidän oman äitini kurissa ja mieheni tehtävä olisi pitää oma äitinsä ruodussa, mutta mieheni on liian kiltti sanoakseen mitään, joten minä joudun sanomaan anopillenikin ja siitäkös hän suuttuu (ihan ymmärrettävää kyllä). Paljon katson läpi sormien, mutta joissakin asioissa on pakko puuttua. Pienten häidemme jälkeen hän lähti jatkoille, jonne kutsuimme vain ystävämme, sieltä hän tuli vielä meille, vaikka kielsimme, lopulta tilasin hänelle taksin ja KÄSKIN hänen häipyä. Olen törkeä miniä, kun en halunnut anopin jäävän meille hääyöksi, vaikka kaksiossa asuimmekin. Lapsiamme hän kasvattaisi 50-luvun tyyliin: piiskalla ja tietenkin mummon syliin on aina pakko mennä tai hän alkaa itkemään, eikä pojat saa itkeä. Kasvatusperiaatteemme poikkeavat niin pahasti, ettei anneta lapsia anopille hoitoon (hän kyllä tapaa heitä usein meidän seurassa), tästäkin anoppi itkee ja kiukuttelee, sanomattakin selvää, ettei mieheni kerro äidilleen todellista syytä. Minun suvustani (joka asuu kaukana) hän on mustasukkainen ja aina kun heitä näemme, niin anoppi itkee ja kiukuttelee seuraavan viikon. Mieheni seurassa anoppi on siedettävä, mutta mieheni poissa ollessa hän on kamala. Ensimmäset vuodet riitelimme usein mieheni kanssa anopin vuoksi, hän sepitti juttuja itkien pojalleen. Kun anoppi muutaman kerran soitti minulle ja mieheni kuuli hänen huutavan minulle puhelimessa (törkeänä laitoin kaiuttimen päälle) asiasta, josta oli kertonut pojalleen ihan eri version, niin miehenikin silmät alkoi avautumaan. Nykyään emme mieheni kanssa riitele anopin vuoksi, mutta edelleenkään hän ei pysty äitiään pitämään kurissa, joten se jää minun - pahan miniän tehtäväksi. Sukujuhlissa anoppi yrittää esittää miniä-on-ystäväni-näytelmää ja taas itkee, kun ilkeä miniä juttelee mielummin muiden kanssa. Minun vikani on myös, kun lapsemme "ujostelevat" mummoa ja paha miniä on "antanut hänelle" vaan poikia, eikä yhtään tyttöä. Kaikesta huolimatta meillä on asialliset välit ja en ikinä sano hänestä pahaa lasten kuullen, hänhän on kuitenkin lastemme mummo.

Minulla on ollut ihana anoppi jo 10-vuoden ajan. Hän on läheisempi minulle kuin oma äitini ja olen kiitollinen hänelle monesta asiasta. Välimme ovat aina olleet hyvät

Poikani on 1-vuotias ja nyt jo ajattelen välillä, että olen todennäköisesti anoppi jollekkin ihmiselle vuosien päästä. Ja pakko myontää, että ajatus vähän hirvittää minua jo nyt.

Totta kai toivon poikani löytävän jonkun ihanan ihmisen rinnalleen aikuisena. Mutta jos tuleva miniä ei ole minun kategoriassa tarpeeksi hyvä, teen sen varmasti selväksi, koska haluan vain parasta lapselleni.

Tiedän, että tämä on todella naurettavaa, mutta näin ajattelen ainakin vielä. Toivon, että tässä vuosien varrella pehmenen ja annan pojan rauhassa valita tulevan puolisonsa.

Onneksi pojalla on sentään terve järkinen isä, ehkä hän ymmärtää laittaa minut aisoihin jos/kun alan liikaa päsmäröimään.

[quote author="Vierailija" time="23.06.2013 klo 01:11"]

En tiedä mistä tuo yleistys on kotoisin. Omassa tuttavapiirissäni ei ole erityistä anoppivihaa olemassa, enemmänkin päinvastoin. Oma anoppini on aivan ihana ja mielenkiintoinen ihminen. Ei hän mikään täydellisyys ole, kuten ei kukaan meistä, mutta hän on minulle todella tärkeä ihminen. Arvostan häntä kuinka hän on selvinnyt elämässään ja koen, että vaikka olemme hyvin erilaisia ihmisiä ja hyvin erilaisilla elämänkuluilla eläneitä, hän antaa minun olla myös omanlainen

[/quote]

Täyttä asiaa. Pitäisi löytyä molemmin puolin kunnioitusta ja arvostusta. Vaikka me tulemmekin ok toimeen, minulla on ollut koko ajan sellainen tunne, ettei anoppi arvosta minua sellaisena kuin olen. Anoppi on ollut virkanainen, jolla on ollut kotiapulainen lasten ollessa pieni. Vanhemmiten hän on keskittynyt passaamaan miestään ja hoonaamaan huushollia. Meillä on kolme lasta ja molemmilla vanhemmilla haastavat työt. Kotihommat jaetaan, ja niissä on pakko priorisoida, kun kaikkea ei millään ennätä, niinpä meillä ei silitetä alushousuja ja lakanoita, esimerkiksi. Anoppi tuskin pääsee kynnyksen yli, kun hän jo tarttuu imuriin, ja kun parin tunnin imuroinnin jälkeen imurissa ei ole töhnää, hänen mieleensä ei edes juolahda että meillä olis voitu imuroida ennen hänen saapumistaan vaan imuri on todennäköisemmin rikki. Aluslakanatkin tulee viikattua yhä edelleen väärin päin, vaikka anoppi on opettanut. Pienen miniän iso protesti.

 :)

t. Olutpullovertaaja

Vastaan ihan omasta puolestani. Aluksi olen suhtautunut ihan peruspositiivisesti, kuten kaikkiin muihinkin ihmisiin. Vasta sitten on alkanut mennä vaikeammaksi, kun anoppi on alkanut sekaantua minun asioihini. Esimerkiksi huomauttanut siitä, mitä puhuin puhelimessa kaverini kanssa (lankapuhelinaikaan).

Haluaisin olla läheisissä väleissä anoppini kanssa, mutta minulle on tullut tunne, ettei hän pidä minusta. Harvoin tulee käymään vaikka sanon usein siitä, että tulisi käymään. Lapset tykkäis hirveesti mummosta ja itellä harmittaa, ettei anoppi tule lapsiani juuri koskaan tapaamaan. Omien tyttäriensä lapsia hoitaa todella paljon. Tiedän, että miestänikin loukkaa se ettei äitinsä tule meille kuin harvoin, mutta minkäpä sille voi. Lasten ollessa pieniä, pyysimme anoppia tulemaan avuksi kun olimme miehen kanssa jaksamisen äärirajoilla, mutta hän ei koskaan tullut. Niinpä olen tyytynyt tilanteeseen, että anoppi käy kun käy ja yritän aina olla mukava ja kohtelias häntä kohtaan.

Minä oikein odotan sitä aikaa kuin olette anoppia  ja että teidän miniät haukkuu ja katkaisee välit teihin.kyllä kaikissa anopeissa ja miniöissä on vikaa ja kaikilla on ajatelemisen paikka kuinka käyttäytyä toisiamme kohtaan.

Ennen aviomiestani olin seurustellut muutaman pojan kanssa, mutta silloin asuimme yleensa sen verran kaukana perheista, etta ei kerennyt muodostua kunnon suhdetta anoppeihin tai appeihin.

Mutta nyt aviomieheni perheeseen olen kylla saanut tutustua vuosien mittaan kunnolla kun samassa kaupungissakin asumme. Ajattelin aina ennen etta kaikki nama vitsit ilkeista anopeista ovat vain vitseja, mutta olen saanut oppia etta ihan todellista elamaa se on..valitettavasti.

Oma anoppini ei pida minusta. Ensin yritin kaikkeni etta han pitaisi minusta, yritin keksi kaikkea mukavaa tekemista yhdessa, kutsua hanta kylaan mahdollisimman useasti, mutta ei niin ei. Ensimmaisen kolmen vuoden ajan kaikki keskustelut anopin kanssa menivat suurin piirtein niin etta mina yritan kysella, pitaa keskustelua ylla, ja anoppi vastaa ehka yhdella sanalla. Anoppi ei ikina tullut kylaan, kutsuin hanet mieheni 30-vuotis syntymapaiville meidan kotiin. Han sanoi, etta ei jaksa lahtea omasta kaupunginosasta pois, etta jos voisimme siirtaa juhlat heidan kotiin niin sitten...

Appiukkoni taas on aivan ihana henkilo, niin avulias ja sydamellinen. Kay usein kylassa, vaikka emme olisi vartavasten edes kutsuneet ja soittelee muuten vain. Hanelta myos valitettavasti kuulin, etta anoppi pitaa ylla toivoa etta me miehen kanssa erottais ja voi sita surua kun mieheni kertoi ilouutisen etta oli kosinut minua ja me mennaan naimisiin!
Anopin hymy hyytyi, halusi kotiin kesken ravintolaillallisen eika han suostunut puhumaan meidan kanssa muutamaan viikkoon. 
Haita jarjestetaessa han sanoi suoraan ettei halua kuulla mitaan. No haihin han vaivaantui paikalle mutta naytti hyvin nyrpeaa naaamaa jatkuvasti...

Nyt ollaan oltu vuosi naimisissa miehen kanssa ja anoppi on kokoajan muuttunut vain kylmemmaksi ja kylmemmaksi. Ainoat kommentit mita saa hanesta irti ovat aina jotain negatiivista. Haamatkalta kotiin tullessa hanta ainoastaan ihmetytti honeymoon valintamme ja aivan oksetti miten sellaiseen paikkaan kehtasimme menna (Santorini, kreikan saaristo, erittain kaunis kohde meidan mielesta) haiden jalkeen vuokrasimme uuden kodin, kaikki oksettaa hanta kuulemma uudesssa kodissamme. Alue on liian snobi joten han ei voi tanne jalallakaan astua, talo on huonolla maulla sisustettu, liian pieni ym. Keittion kodinkoneet olivat vaaranlaiset, kylpyhuoneessaa ei ollut ammetta (emme kummatkaan kylve joten miksi amme olisi avainkysymys:D)
Ja han ei voi ymmartaa miksi emme ostaneet taloa...hmm..olemme viela opsikelijoita miehen kanssa molemmat ja meidan pienilla sivutyotuloilla ei viela talolainaa haeta :D 
Emmeka edes ole jaamassa tanne paikkakunnalle missa asumme, joten miksi edes ostaisimme taloa taalta...

ANoppi on suoraan myos sanonut etta toivoo etta ei tule mummoksi koskaan ei ainakaan meidan lapsille, sanoi etta toivoisi meidan jattavan vauvahaaveet muille pariskunnille!
Tama oli ehka kaikista torkein asia mita han on sanonut ja joka satutti eniten!

Mieheni aina vaan nauraa aitinsa kommentteille ja sanoo ettei jaksa valittaa mutta muhun sattuu ja toivon etta voisimme olla edes hiukan paremmissa valeissa.
Kun mietin tata tilannettamme ulkopuolisesti niin musta tuntuu etta anopilla on ehka jonkinlainen tyhjan pesan syndrooma miehen muutettua kotoaan 5 vuotta sitten ja nyt nuorin tyttokin on 18-vuotias ja suunnittelee muuttoa toiselle paikkakunnalle ensi vuonna.

En tieda mita mun kannattaisi tehda? Kannattaisiko vain muuttua samanlaiseksi kuin mun mies ja viis veisata vai yrittaa viela parannela valeja?

[quote author="Vierailija" time="22.06.2013 klo 22:26"]

Minusta vaikuttaa siltä että anopit vihaavat miniöitään!

[/quote]

Niinhän se monissa tapauksissa menee.

Eikä se voi olla vaikuttamatta siihen tykkääkö miniä anopistaan vai ei.

anoppihan on yleensä itsekin ollut jossan vaiheessa miniä joten kiinnostais tietää tapahtuuko se kusipääksi muuttuminen pam yhdesssä yössä het kun pojalle ilmestyy tyttöystävä....

jatkan viela aiheesta...

olen siis numero 60

Toivon etta jokin paiva minsutakin tulisi anoppi sitten aikanaan. Ainakin jotain hyvaa osaan tasta vaikeasta anoppi-suhteestani ammentaa, nimittain tiedan miten ilkeaa ja hankalaa on huonot valit puolison vanhempiin ja en halua mitaan sellaista tulevaisuudessa lapsilleni. Tiedan miten turhauttavaa on negatiivinen suhtauminen kaikkeen ja arvosteleminen, sita en todellakaan aio tehda vaikka tekisi kuinka mieli.
Huonolla kaytoksella voi pahimmassa tapauksessa saada lapsen ja hanen puolison suhteen kiristymaan. 

Ristin käteni ja kiitän, ettäi minusta ei koskaan tule kenenkään anoppia. Ainokaisemme  on tyttö. Sen verran ilkeitä tarinoita tälläkin sivustolla kerrotaan anopeista. Tulen saamaan ihanan vävyn - näin uskon, vaikka vävyä ei ole vielä näköpiirissäkään. Toivottavasti elonpäiviä suodaan, että näen, kun näin tapahtuu.

[quote author="Vierailija" time="23.06.2013 klo 12:06"]

Ristin käteni ja kiitän, ettäi minusta ei koskaan tule kenenkään anoppia. Ainokaisemme  on tyttö. Sen verran ilkeitä tarinoita tälläkin sivustolla kerrotaan anopeista. Tulen saamaan ihanan vävyn - näin uskon, vaikka vävyä ei ole vielä näköpiirissäkään. Toivottavasti elonpäiviä suodaan, että näen, kun näin tapahtuu.

[/quote]

Mun mielestä taas tämän sivuston tarinoista käy kyllä ilmi kuinka anopin oma toiminta on ollut alullepaneva voima noissa ristiriidoissa. Minä uskon, että tulen saamaan ihanat miniät. Oikein odotan naisellisia jutunaiheita tähän taloon, ja sitä, että saan hemmotella heitä.

64, oletko ihan idiootti... tuleehan susta anoppi sille vävylle. tarkoitit varmaan ettet koskaan saa miniää?