Lapsen kuolemasta n. 5kk, lääkärin mielestä olen työkykyinen

kotona tilanne saattaa junnata paikoillaan.



Sosiaalinen yms kuormitus haastaa toimintakykyä ja samalla voi itse havainnoida miten olo muuttuu. Tukitoimilla voidaan hakea sopivaa kuormitusta esim osa-aikatyön muodossa alkuun.



Kukaan ei odota että olisit 100% entisesi ja painaisit hommia täysillä.

ja hän pystyy nyt puhumaan asiasta itkemättä. Itku tulee, mutta ei ensimmäiseen 10 sekuntiin.



Hän oli poissa ekaks 3 kk, sitten oli puoli vuotta töissä, eikä työstä tullut mitään, jonka jälkeen lähti ulkomaille vuodeksi ja tuli n 1,5 v sitten takas. Lapset olivat jo muuttaneet pois kotoa ja he kävivät äitiä säännöllisesti tapaamassa lentäen.



Viime kesänä juteltiin monta tuntia ekan kerran tapahtuneesta ja sanoi Espanjan auringon ja ei huomisesta välitetä -elämänasenteen sopineen hänelle parhaiten.

Nyt on työkunnossa, on aloittanut uuden suhteen, rakastunut !



Heillä sama juttu, mies pakahdutti tunteet työhön ja ystäväni olisi tarvinnut joka ilta olkapäätä johon nojata.



Itse tunnet itsesi parhaiten. Mikä sopii sinulle ei sovi toiselle.

Jos sinusta tuntuu että haluat kokeilla työntekoa, tee niin ! Mutta tiedät että saat aina sairaslomaa tarvittaessa. Pääasia on että voit elää ilman hajoamatta palasiksi.

vänkääjille jotka tulevat joka ketjuun vain v*ttuilemaan.

masennus siellä lukee ja kuten jo aiemmin kirjoitin niin edelleen testin mukaan minulla on keskivaikea masennus. Tästä huolimatta lääkäri totesi, että voisin alottaa työt parin viikon päästä kun sairaslomani loppuu. Ei puhunut mitään osittaisesta sairaslomasta vaan ajatteli, että aloitan työt heti 5päivää viikossa.

Nyt kuitenkin aloitan työt niin, että olen pari päivää töissä viikossa ja jos se ei suju niin jään takaisin kotiin.

ap

vaan masennuksen. Eli korjaa otsikkoaan monessa viestissä.

Eli lääkärin mukaan olisit lapsen kuoleman vuoksi työkykyinen 5 kuukauden kuluttua. Mutta et masennuksen takia. Eli siis, mikä on ongelma. Ei siinä saikkulapsussa lue se lapsen kuolema. Saat lisää saikkua masennuksen vuoksi.

Saikku ei ole mutu-juttu, että tuntuuko musta, että jaksaisinko töissä. Jos olet sairas, sinulle kirjoitetaan saikkua. Ei sitä kirjoiteta sen mukaan, että "jaksaisinkohan nyt mennä töihin ja olisko tämä työ nyt kivaa tehdä". Saikkua kirjoitetaan vain kun on sairas. Ja jos ap olet sairas, saat saikkua. Jos et niin sinulla ei ole mitään syytä sairauslomalle.

Viisi kuukautta on tosi lyhyt aika koko elämän mittakaavassa. Veikkaan, että suru ja kaipaus jossain muodossa seuraa sua loppuelämän ja siihen ei minkään pituinen sairasloma riitä. Oman lapsen kuolemasta ei sillä tavalla tarvitsekaan päästä koskaan yli ettei se tuntuisi miltään!

Muistan yhden vanhuudesta kumaran papan, jolta oli lapsi kuollut ja hän sanoi hauraalla äänellään, että "tuntuu kuin se olisi tapahtunut eilen".

Kuitenkin elämä jatkuu ja sen on jatkuttava, varsinkin kun sulla on muita lapsia. Siksi töihinmeno voisi tehdä hyvää; vaikka se olisi karmeaa, niin se osoittaisi ja opettaisi sulle, sen että elämä jatkuu surusta huolimatta. Töihin meno ei tarkoita sitä, että sun täytyy yht'äkkiä pompsahtaa ennalleen, vaan se osoittaa sulle että pystyt pikkuhiljaa, surusta ja ikävästä huolimatta, jatkamaan elämää. Jos et itsesi vuoksi, niin niitten elossa olevien lasten vuoksi, he ovat yhtä tärkeitä kuin kuollut lapsesi.

on työkykyinen. Ei sekään ole mutu-juttu, vaan lääkärin todettavissa oleva asia. Ei kukaan voi hakea sairaslomalla ihan vaan mutulla.

mutta ei ne asiat mene niin, että valitetaan kun lääkärin mielestä olen työkykyinen. Jos lääkäri katsoo työkykyiseksi niin saikkua ei tipu.

Pätee myös muihin sairauksiin kuin masennukseen. Jos lääkäri katsoo, että olen työkykyinen, minulla ainoa keino jäädä pois töistä, on palkaton vapaa tai sanoa itseni irti.

Siksi ihmettelen näitä neuvoja jos lääkäri toteaa, että ei ole enää tarvetta saikkuun, että mene kokeilemaan töitä.

Ei työnantajat ole mitään terapianantajia ja ei töitä voi noin vain kokeilla. Joko on saikkulappu tai ei. Jos lääkäri toteaa, että olet terve ja silti ei haluta mennä töihin niin sitten ollaan palkattomalla.

Realiteetit on nämä.

Se on taas eri asia, onko 5 kuukautta tarpeeksi pitkä aika masennuksen paranemiseen. Mutta saikkuja ei minun mielestä käytetä niin, että olen lääkärin mielestä terve, mutta minulla ei haluta töihin.

Syy, miksi ap masentui, on kamala. Mutta minua ärsyttää ihan oikeasti tämä nykyajan ajatus, että "musta ei tunnu nyt kivalta mennä töihin, mutta ei ole varaa palkattomaan niin jos sais saikkua muutaman kuukauden"

Toinen asia on, että jos ap ei ole työkunnossa, ei monellakaan työpaikalla ole resursseja hoitaa työkaveriaan ja katsoa kun työkaveri ei tee töitä vaan pitää työpaikkaa terapianaan. Siinä väsyy sitten muut työntekijät jos yksi vain terapoi itseään.

Nykyään on mahdollista palata masennuslomalta portaittain töihin. Olet ensin vaikka 4 tuntisiä päiviä muutamia viikkoja ja sitten pidennät pikkuhiljaa työpäivää voinnin mukaan.

Kotiin linnottautuminen ei todellakaan ole ratkaisu, palaaminen ihmisten ilmoille tulee jok aviikko hanakalammaksi.

tota osa-aikaista sairauslomaa, koska jos menet töihin ja svB katkeaa, niin samalla diagnoosilla sitä ei enää voi jatkaa eli ei tule KELAsta rahaa, jos et kykenekään työntekoon. Osa-aikaiselta voi taas siirtyä takaisin kokoaikaiselle sairauslomalle.

Jos jaksat, käy lukemassa KELAn sivuilta.

Ilman muuta työnantaja neuvotteluun mukaan. Käytkö työterveyhuollossa? Nämä asiat siellä tuttuja.

vastauksia joillakin tässä ketjussa! Menkää itseenne todellakin! Voimia ap, voin vain kuvitella miltä sinusta tuntuu. Kannattaa kokeilla työntekoa muttei väkisin sitten olla siellä jollet pysty.

T. työuupumuksen sairastanut

minulla nyt on kyse hiukan muusta kun siitä, ettei nyt huvita mennä töihin.

Missään nimessä en oleta työkaverieni olevan mitään terapeutteja, vaikka niin näytät ajattelevan. Käyn terapiassa ja työkaverit ovat minulle läheisiä, mutta osaan puhua työkavereiden ja muiden kanssa muustakin kun vain lapsemme kuolemasta.

Ja jos lukisit myöhemmät kommenttini tietäisit, että olen palaamassa töihin osittaisella sairaslomalla.

Niin ja ihan vaan tiedoksesi, että rahallisesti on aivan sama olisinko sairaslomalla vai palkattomalla.

ap

on työkykyinen. Ei sekään ole mutu-juttu, vaan lääkärin todettavissa oleva asia. Ei kukaan voi hakea sairaslomalla ihan vaan mutulla.

mutta ei ne asiat mene niin, että valitetaan kun lääkärin mielestä olen työkykyinen. Jos lääkäri katsoo työkykyiseksi niin saikkua ei tipu.

Pätee myös muihin sairauksiin kuin masennukseen. Jos lääkäri katsoo, että olen työkykyinen, minulla ainoa keino jäädä pois töistä, on palkaton vapaa tai sanoa itseni irti.

Siksi ihmettelen näitä neuvoja jos lääkäri toteaa, että ei ole enää tarvetta saikkuun, että mene kokeilemaan töitä.

Ei työnantajat ole mitään terapianantajia ja ei töitä voi noin vain kokeilla. Joko on saikkulappu tai ei. Jos lääkäri toteaa, että olet terve ja silti ei haluta mennä töihin niin sitten ollaan palkattomalla.

Realiteetit on nämä.

Se on taas eri asia, onko 5 kuukautta tarpeeksi pitkä aika masennuksen paranemiseen. Mutta saikkuja ei minun mielestä käytetä niin, että olen lääkärin mielestä terve, mutta minulla ei haluta töihin.

Syy, miksi ap masentui, on kamala. Mutta minua ärsyttää ihan oikeasti tämä nykyajan ajatus, että "musta ei tunnu nyt kivalta mennä töihin, mutta ei ole varaa palkattomaan niin jos sais saikkua muutaman kuukauden"

Toinen asia on, että jos ap ei ole työkunnossa, ei monellakaan työpaikalla ole resursseja hoitaa työkaveriaan ja katsoa kun työkaveri ei tee töitä vaan pitää työpaikkaa terapianaan. Siinä väsyy sitten muut työntekijät jos yksi vain terapoi itseään.

5 kuukautta tai edes 5 vuotta on hyvin lyhyt aika tällaisessa tapauksessa toipua asiasta. Työsi on varmasti sen luonteista, että ymmärrän että töissä asia nousee usein mieleesi. Suremisesi on alussa vasta ja masennus/suru on normaali reaktio tuossa tilanteessa. Voit minusta hyvin jatkaa sairauslomaasi ihan hyvällä omatunnolla. Kodin pyörittäminenkin pitää sinut elämässä kiinni. Lisäksi myös pienet lapsesi tarvitsevat sinua. Hekin tosiaan käyvät suruaan läpi. Ymmärrän, että elossa olevat lapsesi tarvitsevat sinua ja sinun kiireetöntä aikaasi. Lääkärille sinun täytyy kertoa rehellisesti voinnistasi ja siitä että koet että et voi palata töihin vielä.

Lämpimiä ajatuksia sinulle ja koko perheellesi. Muista tehdä joka päivä jotain joka tuo sinulle hyvää mieltä. Jokin pienikin asia, vaikka yhdessä lasetn kanssa. Sinä saat kokea hyvää oloa vaikka perhettäsi onkin kohdannut tällainen kohtuuton menetys.

AP, tuo osasairauspäiväraha kuulostaa hyvälle vaihtoehdolle. Sitä voi saada 72 arkipäivää (lauantait lukien) eli noin 3kk. Tsemppiä työhönpaluuseen, alkuun jännittää ja pelottaakin. Mutta varmasti se on myös terapeuttista. Voisi helpottaa, jos kävisit tutustumassa työpaikalla ennen ekaa työpäivääsi ja juttelisit työkaverien kanssa omin sanoin tilanteestasi.



Osanotto valtavaan menetykseesi.



t Työterveyslääkäri

Lapsen kuolemasta tuskin koskaan toipuu. Suru ei ole sairaus ja sairausloma ei ole perusteltua.



Itse en tiedä miten selviäsin lapseni kuolemasta.

kun et selvästikään mitään tiedä lapsen menetyksestä etkä edes osaa asettua toisen asemaan.

Ap:lle minäkin suosittelisin osittaista sairaslomaa, itse olen menettänyt kolme lastani, kaksi kuoli pitkäaikaisen sairauden päätteeksi ja yksi tapaturmassa. Minä palasin töihin osittaisella sairaslomalla kun lapsen kuolemasta oli 6-8kk. Lääkäri olisi kirjoittanut lisääkin sairaslomaa, mutta halusin itse palata töihin, mutten kokopäiväisesti.

Voimia ap ja iso halaus!

Otsikkosi kertoo että 5kk lapsen kuolemasta pitäisi lääkärin mielestä olla työkykyinen. Näinhän se on yleensä.

tapahtumasta. Näin on käynyt minulle sekä muutamalle läheisellenikin.

Masennus nyt harvoin puhkeaa traumaattisesta tapahtumasta.

eli vanhemmat ja sisarukset viisi vuotta sitten erään traagisen tapauksen yhteydessä. Olen yksinyrittäjä (kampaamo) ja aika pienituloinen. En voinut jäädä päiväksikään kotiin koska sosiaaliturva ei koske meitä yrittäjiä.Piti maksaa verot,vuokrat,sosiaalimaksut valtiolle yms vaikka ei toimintaa olisikaan.Siksi oli pakko säilyttää asikaskunta. Alussa oli aika rankkaa ensimmäinen puoli vuotta mutta tuntuu että juuri työ oli se joka minut pelasti.Asiakkaatkin joskus itkivät kanssani,kiitos heille. En voinut vaan heittäytyä surun valtaan vaan oli jaksettava jo lastenkin takia. Olen kolmen lapsen yh äiti.

Tämä oli minun tarina, tietysti teet minkä parhaaksi katsot. Mikä sopii yhdelle ei sovi toiselle.

Voin hyvin kuvitella, että ap:lle lasten kanssa työskentely tuntuu raskaalta ja vaikealta. Ja eiköhän ap:kin ole pitänyt hoitaa lapsensa.

Et ehkä tarkoittanut, mutta kommenttisi on vähän töykeä.

Olen itsekin yrittäjä ja yhden lapsistani menettänyt ja olin poissa töistä reilu 3kk. Tuona aikana ystävät ja muut tutut hoitivat työni, kun aluksi minä olin täysin työkyvytön erittäin vaikean masennuksen takia.

eli vanhemmat ja sisarukset viisi vuotta sitten erään traagisen tapauksen yhteydessä. Olen yksinyrittäjä (kampaamo) ja aika pienituloinen. En voinut jäädä päiväksikään kotiin koska sosiaaliturva ei koske meitä yrittäjiä.Piti maksaa verot,vuokrat,sosiaalimaksut valtiolle yms vaikka ei toimintaa olisikaan.Siksi oli pakko säilyttää asikaskunta. Alussa oli aika rankkaa ensimmäinen puoli vuotta mutta tuntuu että juuri työ oli se joka minut pelasti.Asiakkaatkin joskus itkivät kanssani,kiitos heille. En voinut vaan heittäytyä surun valtaan vaan oli jaksettava jo lastenkin takia. Olen kolmen lapsen yh äiti.

Tämä oli minun tarina, tietysti teet minkä parhaaksi katsot. Mikä sopii yhdelle ei sovi toiselle.

ja pahoittelen että olet menettänyt lapsesi.



Toiminnan keskeyttäminen on mahdollista jos yrttäjällä on muuta henkilökuntaa korvaamaan oman työpanoksensa. Yksinyrittäjällä ei ole mahdollisuutta keskeyttää toimintaansa.

Tämä ei kuitenkaan ollut pointti vaan se että työssoloni ei mielestäni haitannut toipumistani omala kohdallani. Ihmiset ovat kuitenkin yksilöitä joten mitään patenttiratkaisua ei ole, edes lääkäreillä.Uskon kuitenkin että AP toipuu ja jaksaa jatkaa eteenpäin.Aikaa se vie.

Osanottoni sinulle, ap.

Menetin itse mieheni tapaturmaisesti jo vuosia sitten. Olin myös täysin poissa tolaltani ensimmäiset viikot ja sairauslomalla. Menin töihin 2,5 kuukautta kuoleman jälkeen. Vaikka se olikin vaikeaa aluksi. Toisena työpäivänä pyysin lähimmät työtoverit koolle ja kerroin heille miltä minusta tuntui. Sanoin myös, että heidän ei tarvitse kyräillä minua ja miettiä, miltä minusta tuntuu, eikä heidän tarvitse pelätä puhua siitä, mitä minulle oli tapahtunut.

Päivä päivältä, viikko viikolta, oloni helpottui ja työ auttoi siinä merkittävästi, sain keskittyä johonkin muuhun enkä koko ajan ajatellut menetystäni.

Tämä sopi ja toimi minulle, muttei välttämättä ap:lle, jokainen meistä on oma, ainutlaatuinen itsensä.

Älä välitä kaikista vastauksista, sehän on tiedetty jo kauan että palstalla hengailee myös niitä joilla viiraa pahemmin kuin kahdella todetulla hullulla yhteensä !



On ihan normaalia masentua noin valtavasti elämän kriisistä. Sanotaankin että lapsen kuolema on pahin kriisi/suru minkä ihminen voi elämänsä aikana kohdata. Älä siis vaadi itseltäsi liikoja, anna surun tulla ja olla läsnä, ota se aika sille surulle minkä tarvitset.



Itse toivuin pelkästä avioerosta 3.5 vuotta ! (se tuli yllättäen, mies löysi toisen, samaan aikaan lapsi sairastui pitkäaikaissairauteen) Sairaslomalla olin 4 kk:tta mutta sitten palasin töihin, ensin tein 3 päivää viikossa ja sitten kun huomasin että se sujuu ja jaksan niin palasin ihan täyteen viikkorytmiin. Kannatti, minun kohdalla se kannatti.

(enkä vertaa nyt avioeroa lapsen kuolemaan - kerroin vaan omasta kokemuksesta)



Voimia sinulle hurjasti, jaksamista ja voimia !

Osanottoni sinulle, ap.

Menetin itse mieheni tapaturmaisesti jo vuosia sitten. Olin myös täysin poissa tolaltani ensimmäiset viikot ja sairauslomalla. Menin töihin 2,5 kuukautta kuoleman jälkeen. Vaikka se olikin vaikeaa aluksi. Toisena työpäivänä pyysin lähimmät työtoverit koolle ja kerroin heille miltä minusta tuntui. Sanoin myös, että heidän ei tarvitse kyräillä minua ja miettiä, miltä minusta tuntuu, eikä heidän tarvitse pelätä puhua siitä, mitä minulle oli tapahtunut.

Päivä päivältä, viikko viikolta, oloni helpottui ja työ auttoi siinä merkittävästi, sain keskittyä johonkin muuhun enkä koko ajan ajatellut menetystäni.

Tämä sopi ja toimi minulle, muttei välttämättä ap:lle, jokainen meistä on oma, ainutlaatuinen itsensä.

Palaten edelliseen tekstiin, on mielestäni upeaa, kuinka olet kertonut asiasta työpaikallasi. Olet ollut rehellinen, etkä ole jättänyt työkavereita ihmettelemään tilannetta. Mahtavaa toimintaa ja varmasti myös todella terapeuttista. Kuolema on usein asia, josta ei haluta/uskalleta puhua, mutta kun tuot sen itse esille, purkaa se tilannetta varmasti parempaan suuntaan.

Ap:lle jaksamista ja voimia. Huh, miten rankkaa menettää oma lapsi.