normaalia varmaan

olen ollut nyt puolivuotiaan vauvani kanssa ihan kotosalla lähes joka päivä. Joskus repästy menemällä esim läheiseen kauppakeskukseen ostoksille ja joskus kierretty kirppiksiä.



Nyt tuntuu, että edes ulos ovesta lähteminen on jotenkin ylivoimaista. Koiraakaan en jaksa viedä lenkille, mieheni vie, tai päästän talomme pihalle. Ennen olin menossa, jos en muuta niin lenkille ainakin.



En jaksa pukeutua. No, vedän ehkä aamulla verkkarit ja hupparin yöpaidan päälle. Hiukset ponnarilla, ei meikistä tietoakaan. Ihan sama, kuka mua näkee kuitenkaan? Ennen olin hyvin tarkka ulkonäöstäni ja meikkasin ihan kotioloihinkin kevyesti.



Kotityöt inhottavat. Nurkat pursuavat pölyä, ja pyykkikasa kasvaa kylppärissä. Pakolliset tietenkin teen, pitkin hampain ja lähinnä miehen mieliksi. Ennen olin kuulu siivoushulluudestani. meillä oli AINA siistiä ja tiptop.



Itseni näkeminen peilistä kuvottaa. Pitäis laihduttaa kymmenen kiloa, ajattelen. Ja sitten menen syömään levyn suklaata. Ystäviä ei nyt ole. Sekin harmittaa. Kaikki töissä, tai kadonneet vuosien varrella.



Olenko aivan hukassa? Vai normaalia? En koe olevani masentunut. vai olenko? Mistä tiedän? On päiviä, kun tuntuu, että se aurinko paistaa päivä päivältä vähemmän. Ei vaan huvita.