Kun raskaana ollessa pitäisi olla mielikuvia vauvasta, mutta niitä ei ole.

Minkä ikäinen? Onko parisuhdetta, millainen oli oma lapsuutesi ja suhteesi äitiin...



Josko noista löytyisi vastauksia...

Älä luo raskaana oleville naisille taas yhtä ongelmaa lisää!



Osta sikiönukke tai googleta ja katso netistä kuva! Salassa on vauvat aina kehittyneet.

"mielikuvista". Sittenhän sen vasta pystyy suhteen luomaan, kun lapsi on syntynyt. Älä ap stressaa yhtään.6

En ajatellut asiaa kuin vasta nyt. Ei ollut minullakaan. Vauva on nyt 11 kk ja mulla todettu synnytyksenjälkeinenmasennus. En tiedä onko näillä asioilla syy/seuraus-suhdetta, mutta lapsi tuntuu yhä vieraalta. Suosittelen sanomaan neuvolassa.

Mitä niillä mielikuvilla tarkoitetaan?? Mitä teillä on ollut?



ahdistunut ap

Muistan kanssa tuon. Mä en pystynyt miettimään niitä lapsia, luonteita ja tekemisiä etukäteen. Sen sijaan kyllä pystyin miettimään millaista elämä olisi lapsen kanssa, mitä tehtäisiin jne.



Mulla on kolme lasta ja rakkaus kyllä syttyi heti syntymässä.



Mä ajattelin, että ehkä en ole sellainen heittäytyjä, jokapystyisi pienistä asioista rakentamaan lapsen persoonallisuutta mielessään. Mä en esimerkiksi ole osannut hahmottaa ulkonäköä ollenkaan.

Mulla oli samanlaisia ajatuksia vielä aika loppuraskauteenkin asti. En jotenkin saanut mitään yhteyttä vauvaan ja se ahdisti. Tuo johtunee siitä, että et oikeasti tiedä minkä näköinen vauva on, etkä tosiaankaan tunne häntä vielä ollenkaan persoonana. Et pysty koskettamaan häntä etkä pitämään sylissä jne.



Minä silti lauleskelin vauvalle ja silittelin vatsaani, lähetin mielessäni vauvalle rakastavia ajatuksia, vaikka siis en pystynyt kuvittelemaan ollenkaan, minkä näköinen hän on, onko tukkaa vai ei ym ym.



Vauva itseasiassa tuntui jotenkin vieraalta vielä synnytyslaitoksellakin. Sitten, kun aloin tutustua tulokkaaseen, ja hän minuun, alkoi vuorovaikutus ja tutustuminen, rakkaus heräsi ja kasvoi päivä päivältä. Edelleen (lapsi kohta 2-v) rakkaus tuntuu vaan kasvavan ihan koko ajan :D.



Kyllä se siitä, älä huoli. Tunnustela vauvan liikkeitä, yritä jutella hänelle jne. Viimeistään sitten, kun saat pidellä häntä sylissä ja vauvasta tulee osa elämäänne ihan konkreettisesti, löydät kyllä häneen äidillisen yhteyden :).



Odotan nyt toista lastamme viikolla 16 enkä tunne mitään yhteyttä vauvaani, minulla ei ole mitään mielikuvia hänestä, välillä jopa kuvittelen, että se on se sama vauva, kuin esikoinen :DD.

akselilla pysyyko hän hengissä loppuun saakka ja onko terve vai ei. Eihän esim vauvan kasvoja ole mitää mieltä miettiä, jos onkin down-lapsi tms. Vai onko tämä mielikuva?



ap

meillä oli antaa hyvä vauvaperhetyöntekijä, tuli kotiin loppuraskaudessa ja juteltiin.



Mietittiin mun omaa karua lapsuutta ja tunne-elämää, mun suorituspaineita ja kontrollipakkoa.Sain paljon apua, vauva nyt 1-vuotias.

En ole tuollaisesta kuullutkaan. Minä olen 11. viikolla raskaana, ja ajatukseni pyörivät lähinnä sen ympärillä, onko vauva terve ja selviääkö se edes loppuun asti. Sukupuolta en jaksa erityisemmin pohtia, ihan sama kumpi sieltä tulee. Mitä siitä vauvasta oikein pitäisi miettiä?



Ja juu, en näe minäkään juttelemassa ja laulamassa mahalle sitten jos/kun ollaan loppuvaiheilla raskaudessa...

eläviä mielikuvia syntymättömästä vauvasta ja kuvitella kaikenlaista, millaista elämä on sen kanssa jne. koska kuitenkin kun se vauva syntyy, se on aivan erilainen kuin on ikinä voinut kuvitella etukäteen. Joten ap älä nyt ole hölmö, odottele vauvaasi ihan rauhassa, pidä huolta itsestäsi ja nauti sitten vauvastasi sen synnyttyä.

Ei mulla ollut.

mieltä että höpö höpö ja puolet sanovat, että minun pitäisi hakea apua. Onko tämä nyt vakava asia vai ei? Loppuraskaus kyseessä, minusta on mukavaa kun vauva syntyy, joskus koen oikein suunnattomia ilon hetkiäkin, mutta vauva on kyllä täysi mysteeri enkä ole päässyt alkuraskauden huolest "selviääkö vauva ja onko hän terve vai sairas" eteenpäin. Pitäisikö minun siis pystyä kuvittelemaan hänelle luonteenpiirteitä, tai pystyä luottamaan, että vauva on terve? kun enhän sitä tosiaan voi tietää!



ap

Iso jössikkä, tuuhea tummatukkainen tyttö. Ja sellainenhan sieltä juuri tuli. Toista odottaessa ei ollut mitään voimakkaita mielikuvia. Ensin ajattelin, että olisko poika (ultrassa selvisi, että on tyttö). Mutta muuta en osannut ajatella. Pienen pieni kuva oli päässä, että vaaleet hiukset, mutta ei muuta. No vaaleatukkainen tyttö sieltä tulikin.



Esikoinen on ulkonäöltään ihan mun näköinen ja nuo piirteet vauvana on ihan samoja, joita mulla oli. Toinen lapsi taas on kuin ilmetty isänsä. Mutta ei tosiaan aina ole mitään voimakkaita mielikuvia, eikä silti kerro mitään siitä, oletko hyvä äiti vai et. Toiseen lapseen minulla kesti kiintymyssuhteen kehittyminen kauemmin, kun taas esikoiseen rakastuin ensinäkemältä. Mutta sekin sieltä tuli aikanaan ja jopa muistan sen hetken, kun se ensimmäinen rakkauden tunne sitä vauvaa kohtaan tuli; Vauva oli n. 2kk ikäinen ja marisi ja kitisi sylissäni, eikä mikään kelvannut tai ollut hyvin. Samassa tajusin, kuinka paljon lastani rakastan!



Joten ehkä sinunkin on hyvä varautua siihe, että sen kiintymyssuhteen kehittyminen sitten ottaa aikansa, mutta älä siitä pode huonoa omaatuntoa: se on sentään hyvin yleistä. =)



Tsemppiä ja onnea odotukseen!

Mitä hyötyä siitä on kuvitella jotain piirteitä vauvalle, joka ei ole edes syntynyt vielä? Voithan sä toki kuvitella, että hän on sellainen kaikkeen tyytyväinen ja ei itke juuri lainkaan ja on muutenkin ns helppo vauva. Mutta mitäs sitten jos ei olekaan? Meidän neiti kertoi kyllä mielipiteensä hyvin selvästi jo synnärillä. Ei jäänyt epäselväksi kelpaako jokin vai ei. Ei minullakaan ollut mitään ihmeen mielikuvia lapsen tulevasta luonteesta. Vasta sitten kun se syntyy, sitä näkee millainen on.



Tosin tuo jutteleminen vauvalle voi olla ihan järkeenkäypää, lapsihan kuulee äänesi ja syntymän jälkeen voisi siihen rauhoittua, kun kuulee jotain tuttua...

mä en kanssa jaksa oikeen ymmärtää mitä höpinää tollanen on? miksi ihmeessä sun pitäs luoda jotain mielikuvia tuntemattomasta ihmisestä??



Mitäs sitten jos se vauva ei vastaakkaan niitä mielikuvia?

Jos se onkin vaativa vauva joka huutaa kaikki yöt?

Mitäs sitten? tai jos sillä onkin tumman sijasta vaalea tukka ja siniset silmät.



Parempi kai vaan keskittyä vaikka lukemaan ihan käytännön juttuja, että erilaisia vauvoja on, on niitä jotka nukkuu heti 8tuntia yössä ja niitä jotka ei nuku 2vuotiaanakaan ja kaikki se on normaalia. On myös hyvä varautua omiin mielialanmuutoksiin jolloin elämä voi jonkun aikaa tuntua raskaalta, voi myös käydä niinkin, että virtaa riittää ja haluat vaan haistella ihanaa vauvaa peiton alla.



Eli suosittelen että lakkaat murehtimasta miten kuuluisi olla ja tuntea ja ottaa vastaan uusi elämäntilanne ja ihminen sellaisena kun se tulee.



T: äiti jolla 6viikkoinen vauva, eikä mitään mielikuvia raskausaikana :)

Ja koskaan en ole laulanut masulle tai puhunut sille.



Olen aina odottanut millainen tapaus sieltä pullahtaa kuin leikkinyt että hän on tälläinen ja teemme näin ja noin.



En tiedä tuleeko nyt tyttö vai poika tai pitääkö hän junaradalla leikkimisestä vai piirtämisestä isompana.



Rakkaus lapsiin on tullut. Ja se kasvaa sitä mukaan kun yhteisiä kokemuksia on tullut. En koe että rakastan sikiötä mutta varmasti rakastaminen syntyy.

Psykologisesti odottavan äidin mieli valmistautuu suureen muutokseen. Sitä varten tarvitsee vähän kuvitella sitä elämää vauvan kanssa.



Huolestuttavaa on, jos täysin blokkaa mielestään vauvan syntymän ja elämän sen jälkeen. Eikö tosiaan mielikuvaa vauvasta kodissa? Nukkumassa hänelle varatussa paikassa? Rattaissa? Syömässä? Huolet, pelot, ei niitäkään? Jos mielikuvat ovat tyhjiä tai niitä ei ole, niin sitten siinä tosiaan luultavasti on jotain vaikeutta takana ja se on syytä selvittää mahdollisimman pian. Torjunnalla on aina syynsä.



Eli ap, mielikuva vauvasta ei tarkoita, että kuvittelisit häntä sinä yksilönä, joka hän tulee olemaan. Sitä et tosiaan tiedä. Mutta kuvitteletko vauvan, jota et vielä tunne? Odotatko, että näkisit hänet? Pitäisit sylissäsi? Kantaisit, keinuttaisit? Ruokkisit? Näkisit hänet puolisosi sylissä? Ne ovat mielikuvia. Jos niissä huolta mukana, niin siitäkin syytä puhua. Mutta hyvin monenlaiset tuntemukset kuuluvat asiaan.



Mielikuva siis = mielessä oleva merkitys, ajateltu, tunnettu kohde, käsitys siitä.

Joka paikassa toitotettiin, että vauvaan pitää rakastua jo mahassa, hänelle pitää jutella ja laulaa, ja äidin pitää uutterasti miettiä, millainen tämä vauva on, onko vilkas, onko rauhallinen jne.



Mä en ole sellainen ihminen, että olisin luontevasti höpötellyt vatsalleni kummassakaan raskaudessa. Ja se, että mun ois pitänyt jotenkin pystyä etukäteen kuvittelemaan se, millainen vauva olisi, oli minusta jotenkin epäloogista ja väärinkin; pelkäsin että noista mielikuvista tulisi itseään toteuttavia ennusteita, jotka sitten vaikuttaisivat siihen miten näen vauvan. Siis sen sijaan että opettelisin puhtaalta pöydältä tuntemaan hänet.



Molemmille lapsilleni olen silti ollut hyvä äiti ja heitä rakastanut ilman mielikuvaharjoituksiakin. .)



Mä olen sitä mieltä, että raskaudesta tehdään nykyään ihan hirvittävää suorittamista, vaikka se on siirtymävaihe, jossa naisen ei ihan hirveitä oikeasti tarvitsisi tehdä. Ihan turhaa stressiä ja syyllistämistä.

Pitäisi olla mielikuvia vauvasta, tulevasta äitiydestä, paijailla mahaa ja laulella ja höpötellä vauvalle, käydä mammamuskarissa ja siellä sun täällä luomassa suhdetta sikiöön ja lässyn lää.



Mä olen vahvasti sitä mieltä, että raskaus ja lapsen saaminen on osa elämää - onhan se suuri muutos ja herättää paljon sellaisia tunteita ja tuntemuksia, joita ei ole koskaan ehkä osannut edes kuvitella, mutta silti vain osa elämää. Ei siitä tarvis tehdä niin isoa juttua, naiset ovat saaneet lapsia tuhansia vuosia ennen minuakin, tuhannet naiset maailmassa saavat lapsia nytkin, ja tuhannet tulevat niitä saamaan minun jälkeenikin. Suurin osa maailman naisista ei edes tiedä, että heidän pitäisi luoda suhde sikiöön jo raskausaikana, eikä heillä todellakaan liikenisi aikaa sellaiseen, koska heidän pitää käydä töissä, hoitaa kotia ja mahdollisia jo olevia lapsia. Eikä heidän työpäivänsä pääty 8 tunnin siistin toimistotyön jälkeen, vaan he heräävät aamuvarhain, tekevät rankkaa fyysistä työtä 16 tuntia, hoitavat vielä kodin yms. iltapuhteina ja ehtivät nukkua ehkä 4-6 tuntia ennen seuraavan päivän alkua.



Ap, on jäänyt multakin väliin mammamuskarit ja muut vastaavat, enkä ole tutkiskellut mielikuviani tulevasta vauvastani. Kun odotin esikoistani, ajatukseni liikkuivat pitkälle samaa rataa - selviääkö vauva, syntyykö hän terveenä. Ainoat vuorovaikutusongelmat, joita ilmeni synnytyksen jälkeen, olivat minun ja mieheni välillä, ja aikaa myöten nekin korjaantuivat. Toista lasta odottaessani kävin töissä vielä 2 viikkoa ennen laskettua aikaa, ja suurimman osan ajasta unohdin, että olin edes raskaana. Havahduin siihen vain silloin, kun yritin änkeä mahani kanssa kolosta, josta olisin normitilassa mahtunut vain vetämällä vatsan sisään, ja iltaisin tuntiessani vauvan potkut muistin, että niin joo, meille tulee toinen lapsi. Päivällä en ehtinyt yksinkertaisesti edes liikkumista pohtimaan sen enempää. Nyt odotan kolmatta lastani rv 38+4, enkä ole luonut mielikuvia hänestä. Paitsi jos mielikuvien luominen on sitä, että valmistautuu vauva-arkeen - silloin olen rakentanut sekä toisesta lapsesta että tästä kolmannesta samat mielikuvat kuin mitä esikoinen oli vauvana. Hän oli vaativa, itkuinen ja imi kaiken energian sekä minusta että miehestäni, ja tähän olen varautunut molemmissa näissä myöhemmissä raskauksissa. Olen huolehtinut siitä, että vähintään kolmesti viikossa isompi/isommat lapset ovat jossain hoidossa niin, että mies on myös kotona, ja pystyn nukkumaan valvottuja tunteja pois, olen järjestänyt esikoisen kohdalle eskarista haku- ja sinne vienti -diilejä, jottei mun tarvitse siitäkään huolehtia ja stressata jatkuvasti. Lähinnä olen siis pyrkinyt turvaamaan oman mielenrauhani ja lepäämisen mahdollisuuden, pyrkinyt saamaan kaikki kolme lasta pois omista käsistäni ja mun hoidostani.