Kun raskaana ollessa pitäisi olla mielikuvia vauvasta, mutta niitä ei ole.

Joka paikassa toitotettiin, että vauvaan pitää rakastua jo mahassa, hänelle pitää jutella ja laulaa, ja äidin pitää uutterasti miettiä, millainen tämä vauva on, onko vilkas, onko rauhallinen jne.

Mä en ole sellainen ihminen, että olisin luontevasti höpötellyt vatsalleni kummassakaan raskaudessa. Ja se, että mun ois pitänyt jotenkin pystyä etukäteen kuvittelemaan se, millainen vauva olisi, oli minusta jotenkin epäloogista ja väärinkin; pelkäsin että noista mielikuvista tulisi itseään toteuttavia ennusteita, jotka sitten vaikuttaisivat siihen miten näen vauvan. Siis sen sijaan että opettelisin puhtaalta pöydältä tuntemaan hänet.

Molemmille lapsilleni olen silti ollut hyvä äiti ja heitä rakastanut ilman mielikuvaharjoituksiakin. .)

Mä olen sitä mieltä, että raskaudesta tehdään nykyään ihan hirvittävää suorittamista, vaikka se on siirtymävaihe, jossa naisen ei ihan hirveitä oikeasti tarvitsisi tehdä. Ihan turhaa stressiä ja syyllistämistä.

Minusta olisi ollut teennäistä ja hölmöä lauleskellä ja höpötellä raskausmasulle. Mulla ei ollut vauvakuumetta, enkä osannut kuvitella etukäteen millaista se on. Rakastuin vauvaan pikkuhiljaa kun hän oli syntynyt, eikä äidinrakkaus tulvahtanut heti syntymässä, niinkuin joskus kuulee sanottavan. Hienoa jos joku rakastuu vauvaan jo masussa, mutta mä en vaan pystynyt. Toki pientä pesänrakennusviettiä minullakin oli, eli ompelin tulevalle esikoiselle sänkyvaatteita, ostelin jotain söpöjä vaatteita ennen syntymää ja laitoin vaatteet ja tarvikkeet kuntoon...