te jotka koitte lapsena väkivaltaa:

osaa sanoa olenko antanut anteeksi, olen sanonut jotain..terapiahan se olisi josta voisi olla apua, mutta tämänhetkinen elämäntilanteeni on niin raskas ja lasten syntymä toivat asiat pinnalle ikävällä tavalla :/

tukistaminen ja vitsa oli aivan normaali osa kasvatusmetodia, että ei kyllä ole jäänyt minkäänlaisia traumoja. Vai minkälaista väkivaltaa ap nyt tarkoittaa?

Omiin lapsiini en tietenkään näitä kuritustapoja käytä, koska nehän ovat nykyään jo laissa kiellettyjäkin, mutta tuohon aikaanhan ne kuului.

Oman lapsen saaminen laukaisi muistot, ja kävin terapiassa. Kun otin asian puheeksi vanhempieni anssa, kielsivät kaiken, väittivät että olen hullu ja keksin kaiken ja laittoivat välit poikki. En vaatinut anteeksipyyntöä tms, olsin vain halunnut kysellä miksi toimivat miten toimivat.

Välit olleet jo 6v poikki. En ikinä voi antaa anteeksi, "armahtaa" voin kuitenkin. Anteeksianto vaatisi sen että toinen osapuoli kantaisi vastuunsa, jos ei anteeksi pyytämällä niin edes tapahtumat myöntämällä.

ja pari rapsausta pepullekin. Ei jäänyt traumoja. Hyvissä väleissä ollaan edelleen vanhempien kanssa. Se nyt oli sitä sen ajan kasvatusta.

Välit ovat tämän vuoksi edelleen hyvin jäiset (isäni kanssa). Olen 27-vuotias. Väkivalta oli omassa tapauksessani aika "lievää", tukkapöllyjä, vitsaa, luunappeja jne. mutta myös henkistä väheksyntää, ivallisuutta jne.

niin miksi ei voisi antaa anteeksi? Mutta kun ei ihmisilla ole edes mitaan tunnetta, etta olisi jotenkin toimittu vaarin, niin mita vuorovaikutusta silloin voi olla? Kaikkihan perustuisi valheeseen. On ihan eri asia, jos asiat korjataan ja rehellisesti myonnetaan ja kannetaan vastuu. Eroa on kuin yolla ja paivalla.

Kyllä sain usein luunappeja, piiskaa ja tukkapöllyä, mutta yksi tapaus jäi mieleen. Olin kakannut housuuni (tein sitä usein, koska en malttanut lähteä kesken leikkien sisään, ADD ja sensellaista), ja äiti antoi risulla selkään. Olin mahallani poikittain äidin polvilla ja äiti hakkasi risulla. Tunsin että jotain lentää, ja huusin että "äti älä lyö, veri tirskuu". Äiti sanoi että "Antaa tirskua" ja jatkoi.



Paskaahan se oli joka lensi, mutta kovin julmalta näin jälkikäteen tuntuu. Olin 3-5 v silloin.

Kumpikaan vanhemmistani ei kyennyt puhumaan asiasta. Yritin nätisti muutamaan kertaan. Toinen kuitenkin osoitti sovinnollisuutta ja hyvää tahtoa, olimme läheisiä lähes 20 v. ajan ennen kuolemaansa. Toinen vähätteli ja oli jopa pilkallinen, joten jäi etäiseksi, vaikka hän oli lapsuudessa läheisempi.



Olen onnellinen etten pyrkinyt purkamaan pahaa oloa vanhemmilleni. Ihan asiallisesti otin asian puheeksi.



Minulle on ollut lopulta helppoa antaa anteeksi etenkin ensin mainitulle vanhemmalle. Toisen kohdalla koin pettymyksiä loppuun saakka. Vaikeampaa on antaa anteeksi sisarukselle, joka teki temppujaan saadakseen minut huonoon valoon vanhempieni silmissä ja joka pilkkasi minua armotta. Aikuisena hän on odottanut minulta nöyrää ja palvelualtista asennetta, johon en enää vanhempien kuoltua ole suostunut. Mutta vuosia annoin kotiapua kotirouvasisarelleni saamatta oikein mitään takaisinpäin. Apuni oli itsestään selvyys, minähän olin saanut joustaa koko ikäni.

Vastasin jo ylempänä eli olin se jonka vanhemmat kielsivät kaiken ja syyttävät hulluksi. Kyllä myös omaan toipumiseen ja paranemiseen liittyy vahvasti se että tapahtunut myönnetään ja se käsitellään: sittenhän sen voi unohtaa.



Mutta se että väitetää ettei mitään koskaan tapahtunut ja tytär vain keksii omasta päästä kaiken, estää paranemisen tehokkaasti.



Meillä väkivaltaa oli paljon, se oli raakaa ja kohdstui kaikkiin (isäni oli väkihallantekijä). Äiti ei ikinä puolustanut lapsiaan vaan katsoi passiivisesti vierestä kun lapsia hakattiin. Ikinä ei puuttunut, oli vaan kun ei huomaisikaan.

Minua pahoinpideltiin jo vauvana, ja jatkui 17v ikään asti. Sitten aikuisena useamman kerran isä käynyt päälle tilanteessa jossa "uskallan" olla eri mieltä jostain. Ei tuollaisessa tilassa olevan psykopaatin kanssa voi kanssakäymistä ylläpitää, kun hän ei kestä toisilta ihmisiltä oman "herruutensa" pienintäkään kyseenalaistamista.



Eli vanhemmat eläät yksin ilman kontaktia ainoisiin lapsenlapsiinsa, vain siksi että ylpeinä ja kopeina eivät voi myöntää tekemiään asioita. Itse asiassa ovat vaatineet MINULTA julkista anteeksipyyntöä syytösteni takia.



Joten välit on poikki ja pysyy.

vitsalla tai remmillä takapuolelle tai joskus jaloille. Rangaistus tuli esim. jos myöhästyi kotiintuloajasta puoli tuntia tai sitten, jos vaatteet tai jokin tavara meni vahingossa rikki.



Sitten teininä kurinpito oli rankempaa, samoin kuin henkinen väkivalta. Menkat kun alkoi, äiti puhutteli usein huoraksi ja häpäisi miesystäviensä edessä esimerkiksi illalla ollessani nukkumassa tulivat humalassa huoneeseen ja äitini alkoi huoritella ja repi peiton pois ja sängystä ylös ja sitten alistettiin. Yksi äitini miesystävistä toi aina suklaata ja yritti ensin ystävällisesti lähestyä ja sitten alkoi pienet koskettelut. Näistä kun kerroin äidilleni, niin yleensä hakkasi jollain ja väitti valehtelijaksi.



Ja anteeksi en anna enkä ikinä unohda! Joskus otin puheeksi ja äitin perusteli sillä, että olin kauhea lapsi ja teini ja hän teki parhaansa ja kaikkensa antoi...

Olen syntynyt vuonna 80 ja kuulun vähemmistöön jota hakattiin. Sain luunappeja, tukistusta, vyöstä.

Itsestäni tiedän että jos lähtee ruumiillisesti lastaan kurittamaan niin sen pitää raaistua että toimii jatkossakin.



Olen koittanut ymmärtää vanhempiani, kasvaa erilaiseksi aikuiseksi kuin mitä he ovat.



Minua satutti kun äitini puuttui lapseni ojennukseen, sanoi ettei lapsen kai tartte huoneeseensa lähteä.

Kerran tuli tilanteeseen väliin ja halasi lastani joka kiukutteli kun sai huone komennuksen!

Itse olisi kertonut vastaavassa tilanteessa että olen ollut ilkeä ja sain isältä selkäsaunan.

Vaikka äitiä luultavasti hävettää ja nolottaa tapa jolla "kasvatti" niin ei hän voi tulla normaaliin kasvatukseen puuttumaan. Minä en ole mikään curling-vanhempi! Minua on tituleerattu tiukaksi vanhemmaksi sääntöjeni kanssa. Jokainen tekee omia virheitään. Parasta minulla lapsieni kanssa on ehkä puheyhteys. Jossain määrin olen myös kaveri lapsilleni, en itse ole kokenut että voisin jutella vanhemmilleni ja toivon että lapseni tätä asiaa arvostaa.

Lopullisen päätöksen teen aina itse vanhempana mutta täysin erilainen olen vanhempana kuin omat vanhempani.



Olen kertaalleen sanonut äidilleni että selkäänkö pitäisi antaa kun tuli häiritsemään komentamistani, jos jatkaa samalla mallilla niin pitää sitten vaan sanoa että hänellä ei ole sanaa lapsieni kasvatuksessa ja miten olen itse joutunut pärjäämään.



Minua ei ole tuettu kasvamisessa. On ollut vaikeaakin kun ei ole annettu selviytymistapoja. Kun löysin mieheni niin olin kamalan mustasukkainen ja väitän että siihen vaikuttaa paljon se että lapsena oli kamalaa ja halusin omia sen rakkaani. Onneksi mies on ollut ymmärtäväinen ja suhde ei kaatunut vaan opin riitelemään ja hallitsemaan tunteita.

Kamalia asioita olette kokeneet. Hirveää ajatellakkaan. Itse olen 70-luvun lapsi ja meillä ei kuritettu fyysisesti, eikä henkisesti.

Alakerran naapurin tyttöä hakattiin aina ratsastuspiiskalla tai remmillä.

Tyttö pelkäsi vanhempiaan ja muistan kuinka säälin häntä.

Olivat ulospäin ns. "parempiperhe"

Tytöltä vaadittiin aina täydellisyyttä ja hän olikin kiltti ja tunnollinen koulussa sekä kotona.



Aikuisikään päästyään tämä tyttö teki itsemurhan :(

Olen usein miettinyt, että mahtoiko se johtua kovasta kurista ja vaatimuksista. Sitä en tiedä. Surullista kuitenkin.



Toivon teille kaikille hyvää tulevaisuutta, vaikka olisittekin joutuneet kokemaan kamalia ja julmia asioita!

väkivalta oli henkistä alistamista, uhkailua ja nöyryyttämistä. Lisänä tähän selkäsaunat remmilla (metallipäällä, jos oikein oli ollut tuhma), nurkassa tuntikausien seisottaminen, tukasta repimistä, niin että hiuksia lähti tukkoina.



Olen joskus varovasti ottanut asian puheeksi, äitini on sitä mieltä että olin niin kamala lapsi, ja vaikea, että hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin käyttää noita sairaita keinoja. Tekisi saman uudelleen silmääkään räpäyttämättä, koska teki kaiken kuitenkin minun parastani ajatellen.



Sama kuin hullua kuristaisi, eli ei mitään hyötyä yrittää puhua lapsuuden traumoista niiden aiheuttajan kanssa. Välit on ok, mutta aika etäiset ja kohteliaan viileät. Onneksi (?) asumme eri maissa, joten siksikään en joudu olemaan hänen kanssaan liioin tekemisissä.



Fyysisen väkivallan voisin jopa antaa anteeksi, jos sitä pyydettäisiin, mutta henkistä tuhoamista en.



.. Ja kaikki tämä uskonnon nimissä, jotta minusta olisi kasvanut hyvä jumalan pikku soturi. No ei kasvanut jumalan soturia, ei todellakaan, lapsuuteni sai minut vihaamaan uskontoa ja koko jumalaa joka vaatii lasten fyysistä kuritusta (äiti perusteli raamatulla kaikki lyönnit "kuka keppiä säästää se lstaan vihaa")..

Oman lapsen saaminen laukaisi muistot, ja kävin terapiassa. Kun otin asian puheeksi vanhempieni anssa, kielsivät kaiken, väittivät että olen hullu ja keksin kaiken ja laittoivat välit poikki. En vaatinut anteeksipyyntöä tms, olsin vain halunnut kysellä miksi toimivat miten toimivat.

Välit olleet jo 6v poikki. En ikinä voi antaa anteeksi, "armahtaa" voin kuitenkin. Anteeksianto vaatisi sen että toinen osapuoli kantaisi vastuunsa, jos ei anteeksi pyytämällä niin edes tapahtumat myöntämällä.

toivottavasti myöntävät edes itselleen.

Kyllä sain usein luunappeja, piiskaa ja tukkapöllyä, mutta yksi tapaus jäi mieleen. Olin kakannut housuuni (tein sitä usein, koska en malttanut lähteä kesken leikkien sisään, ADD ja sensellaista), ja äiti antoi risulla selkään. Olin mahallani poikittain äidin polvilla ja äiti hakkasi risulla. Tunsin että jotain lentää, ja huusin että "äti älä lyö, veri tirskuu". Äiti sanoi että "Antaa tirskua" ja jatkoi.

Paskaahan se oli joka lensi, mutta kovin julmalta näin jälkikäteen tuntuu. Olin 3-5 v silloin.

siis äitisi :(

ymmärsin vanhempiani parhaiten, kun itse sain lapsia.

mutta isäni kävi veljeeni käsiksi kerran jos toisenkin. Veljeni oli melko vaikea lapsi ja hänellä oli vaikeuksia myös koulussa. Siis ei älykkyydessä vaan huomattavia käyttäytymisen ongelmia. Kävi kuitenkin tavallista koulua. Kärsin lapsena isäni väkivaltaisuudesta veljeä kohtaan erittäin paljon. Vaikka en itse kokenutkaan väkivaltaa on sen näkeminen lapselle yhtä haitallista kuin kokeminen (tämä on tutkittua). Siis tarkoitan nyt tosielämässä tapahtuvaa väkivaltaa. Olen antanut isälleni sen anteeksi, sillä ymmärrän että hänellä toisinaan olivat keinot vähissä veljeni kanssa, vaikka en tietenkään hyväksy hänen tekojaan. Olen myös aika hyvin päässyt tapahtumista yli, mutta joskus nään unia joissa joku tuttu aikuinen lyö lastaan. Tällä hetkellä veljelläni menee kuitenkin aika hyvin josta olen iloinen. En tiedä onko veljeni antanut anteeksi. Toivon että on.

Kiinnostasi tietää onko AINOAAAN pahoinpitelyä harjoittanut vanhempi ottanut vastuuta teoistaan? Eli pyytänyt anteesi, tai jos ei nyt niin paljon, niin edes ääneen tunnustanut että oli vähän turhan kovat otteet aikanaan?



Itse kyllä koin että olin lapsena kuin koira jota sai potkia, eli vaan sellainen välttämätön paha jota ei yhtään rakastettu vaav jota kohdeltiin kaltoin. Vähän sellaisella asenteell että "aivan sama pahoittaako tuo kersa mielensä, remmiä vaan niin että luut ryskää".

Ja tosaan vanhemmat kiistävät kaiken. Ei vittu voi ihminn olla niin huonomuistinen että unohtasi sadat pahoinpitelyt, riepottelut, tukan repimiset, kurkusta kuristamiset, lattiaa pitkin raahaamiset.

Vanhempani eivät aio tunnustaa tai kantaa vastuuta, joten mitäpä siinä sitten on tehtävissä, ei mitään.

En tod kannata minkänlaista anteeksiantoa enkä tekemisissä oloa tuollaisten kanssa. Ja sitten kun pahoinpitelijävanhemmat makaavat avuttomina paskoissaan vanhuksina, niin turha odottaa mitään apua lapsilta, joita surutta pahoinpitelivät silloin kun lapset avuttomia olivat.

Ajatelkaas, tuli tuosta sossusta mieleen, että 70luvulla kukaan ei puuttunut pahoinpitelyihin mitenkään. Minulla oli mustelmia ja ruhjeita, neuvolssa asia vaan kuitattiin että lapset on lapsia, aina sattuu ja tapahtuu. Murtumakin kipsattiin, ei mitään toimenpiteitä, ja aina äitini selitti kaiken lapsen "kaatumisella".

Ikinä, siis ei ikinä, kouluterkka tai muu kysynyt että onko kotona ongelmia tai kohdellaanko huonosti. Itse ei uskaltanut avautua kun tiesi että isä hakkaisi henkihieveriin tai tappaisi raivopäissään.

vituttaa siis sekin että vanhemmat pääsivät kuin koira veräjästä. Ei mitään seurauksia. Ei rikosoikeudellista, ei sosiaalista häpeää, ei moraalista häoeää, ei mitään. Elävät onnelliona, kiistävät tapahtuneen, haukkuvat lastaan joka syyttelee heitä "tekaistuilla ja keksityillä" asioilla. Siis voi v***u kun v***ttaa!!!

Ja terapia on käytynä, ei auttanut anteeksiantoon mitenkään.