Kun suhde on tässä tilanteessa...

Kolmivuorotyö ja ylityö on useimmiten sairaanhoitajien etc juttu, ja siitä on vaikee päästä irti, millään tasolla. T

oisaalta jos löytyy edes 1 asia mistä pitää puolisossa, ni sekin riittää. Älkää miettikö mitä teiltä puuttuu vaan mitä teillä on.

Avioero ei ikinä ole mikään onnistunu ratkaisu, kenellekään, varsinkaan tossa tilanteessa.

Yleensä erilaiset ihmiset on pitemmänpäälle onnisimpia. Voitteko tinkiä omista vaatimustasoista? Tsemppiä!

että asiat tulevat edes joteskin jonkun verran tehtyä, itte te saatatte vaatia itteltänne ja toiselta liikaa. Nyt on aika ottaa vähän rennommin, myöhemmin voi sit tarkistaa asioita. Hautausmaat on täynnä korvaamattomia ihmisiä, ja yks elämä ihmisellä, jos on onnistunu löytään puolison ja saamaan vielä lapsia, ni eikö sen pitäs jo riittää sinällään?

Elämän vaikeimpia asioita on ihmisen hyväksyminen sellaisena kun on.



Ehkä teidät on laitettu yhteen sen takia, että oppisitte hyväksymään toisenne sellaisina kuin olette.



Kun ottaa asiat sellaisina kuin ne ovat, silloin ei ole eikä tule ristiriitoja minkään asian suhteen.



Elämän koulu voi olla välillä tosi rankkaa mutta niin se vaan on, että mitä vähemmän itsetuntemusta on, sitä rankempaa elämä on.



Ja mitä paremmin tunnemme itsemme sitä helpompaa ja ristiriidatonta elämä on.



Kaikki inhimmilliset ongelmat ovat lähtöisin meistä itsestämme, ajattelun muodossa eikä meidän ulkopuoleltamme.

Ihminen ei pitemmän päälle jaksa tollassessa työrumbassa, ennemmin tai myöhemmin se alkaa heijastuu kaikkeen. Ja varsinkin jos vielä asuntolaina päällä ja työtä tolla tahdillapakko tehdä, on noidankehä valmis.

Onko se loppujen lopuksi hyvä ratkaisu, jos vähän väliä tulee tapeltua ja toinen ärsyttää lähes kaikessa? Minä olen aktiivinen, mies passiivinen. Jossen nalkuta, hän ei tee osaansa kotitöistä (peräti kaksi kotityötä, loput minulla!) ja lähinnä makaa illat sohvalla pelaamassa tai lukemassa. Tavallinen työpäivä vetää hänet niin naatiksi ettei jaksa lasten kanssa juuri touhuta, ei harrastaa mitään, harvoin laittaa ruokaakaan. Minua raivostuttaa katsoa vetelehtimistä, lepo erikseen, mutta kun itse korjaa jatkuvasti toisten jälkiä ja huolehtii muista kotitöistä, niin luulisi tuon miehen voivan edes jotain tehdä. Mutta ei.



Keskustelu on vaikeaa, koska mies ei juuri puhu takaisin. Saan käydä monologia, kunnes mies saa tarpeekseen ja sanoo että haluaa miettiä asioita. Sitten vetäytyy, niinkuin nytkin, ja minä saan jännittää että kauanko siinäkin pohtimisessa kestää...usein saan vastauksen tekstarilla tai sähköpostilla, koska puhuminen on vaikeaa.



Jos pyydän miestä tekemään jotain, hän sanoo "kohta" eikä mitään tapahdu. Aina pitäisi odottaa ikuisuus että hän "tekee asiat omassa tahdissaan". Minä en jaksa, ärsyttää.



Ap

3 vuorotyö on fyysisesti ihan eri luokkaa rasittavuudessan, kun tavallinen työ. En edes ymmärrä miten voit vaatia kotitöitä? Ja lapset on ihan tyytyväisiä, vaikka se isä vaan olis läsnä, vaikka siinä sohvalla. Sun vastaus on sen sävystä että joko sulla on pms, tai sitten et ole tyytyväinen ittees ja projisoit sen muihin.

Meillä tosin mies tekee täyttä duunipäivää ja on lisäksi yrittäjä, eli ei makaa sohvalla, toivoisin, että edes joskus makaisi. En myöskään tiedä miten edetä. Meillä ei mitään yhteistä, paitsi lapset ja omaisuus.

ei se nyt noin mene et sun tapas hoitaa asiat on se oikee. Jos sä et ole naatti ja energiaa riittää ni tee niitä "ihme" töitä, se et alat vaatii toiselta sun omia oletuksia miten asiat pitäs olla on tyhmää, oikeesti.

kotona tarpeeksi. Aloitustekstistä ymmärsin vähän toisin. Jos avioliiton perimmäinen syy on tuo toisen osapuolen laiskuus / passiivisuus kotona, niin en osaa auttaa. Sen vaan sanon, että pitkän päälle jatkuva riitely ja sen tuoma paha olo on kuluttavampaa melkeinpä mikään muu. Se loppuun eroon kuin seinään, ja vaikka yksinolo pienten lasten kanssa onkin haastavaa ja ajoittain raskasta, on se kuitenkin tanssia siihen yleisvitutukseen verrattuna, joka huonossa liitossa vallitsee.

tilanne tällähetkellä. Aina ei kannata dramatisoida kaikkee nii kympillä.

niiden isästä! Kun ei tee kahta äidin määrittämää kotityötä ja on liian väsynyt, johtuen epäinhimillisestä työrytmistä. Ihan turhaa ap täs on yrittää avata sun silmiä, kun et oikeesti haluu muuta ku kränätä kuka on oikeessa.

Varsinkin kun öisin ei ole töitä, vaan joko aikaista aamua, iltapäivää tai iltaa! Eli töihinlähtö joko klo.6, 9 tai 12. En ole itse tehnyt vuorotyötä, mutta onko se niin kuormittavaa, ettei perusterve aikuinen jaksa muuta kuin sohvalla maata sen jälkeen?



Ehkä olen sitten tyytymätön itseeni, en tiedä. Kuvittelin vaan että tässä perheessä voisi esim. jakaa vähän kotitöitä (mies vie roskat ja laittaa astiat tiskikoneeseen, nämä kotityöt VALITSI ITSE), saada lapset näkemään että isäkin osallistuu arkeen ja olla jatkuvasti nalkuttamatta. Onko vika pelkästään minussa, jos nalkutan? Miksi en nalkuta kun mies on poissa?



ap

vuorotyö niin ettekö te oikeesti pysty mitenkään järkkäämään sitä parisuhdeterapiaa? Mekin saatiin se järjestettyä, pari kertaa kuussakin on ihan jees. Meilläkin on erityislapsi joka lisää haastetta arkeen, mutta suosittelen lämpimästi että yritätte järjestää sen terapiaan menon.

ja silti työpäivän päätteeksi tekee mieli nahjustaa sohvalla, joo, perusterve olen minäkin, mutta kun kotityöt ei innosta yhtään...

Noh, mun aviomieheni herää joskus 02 aikaan töihin, lopettaa työ 11 maissa josta ajaa yliopistolle, josta tulee kotiin 17 maissa ja vie lapsen harrastuksiin tai tekee kotona kotitehtäviä tai joskus jopa siivoaa. Kaikki on kiinni priorisoinnista, ihmisen luonteesta ja siihen, millanen kuva hänellä on parisuhteesta/miehen mallista kotoaan. Niihin on hankala vaikuttaa.



Meillä oli kriisi vuosia sitten, kai kun se rakkauden huuma katosi ja arki astui avioliittoon. Meidän onneksemme tajuttiin heti mennä terapiaan, se teki todella hyvää sekä avioliitolle, että MULLE. Opin itsestäni todella paljon, mm. kuinka helvetin vaativa olen, miten kauhea nalkuttaja olen, ja miten paljon toinen tekee ja tekee, toisen koskaan olematta tyytyväinen. Myös ollaan otettu tavaksi YRITTÄÄ EES pitää yks vapaa viikonloppu kuussa jolloin lapsi on mummulassa ja me vaan vaikka nukutaan, vuokrataan leffa ja tehdään burritoja kotona, tai mennään ulos leffaan tms.



Mun mielestä avioliitto on pidemmän päälle tahtotila: minä tahdon olla tähän ihmiseen naimisissa, koska tahdon rakastaa häntä ja ajattelen HÄNEN parastaan. Ja kun itse muuttuu, ei se toinenkaan osapuoli voi pysyä samana; muutos aiheuttaa aina muutoksen.



Yrittäkääs päästä puhumaan jollekin terapeutille EES kerran. Lisäks, lainaas kirjastosta vaikka Gary Chapmanin "5 rakkauden kieltä"-kirja (sitä meidän terapeutti meille suositteli ekalla kerralla, ja kolahti kyllä, luettiin sitä ääneen autossa niin oli PAKKO lukea ja miettiä).



Arkihan on aikamoista puudutusta, mut ketään ei varmaana tule intopiukeana töistä kotiin jos siellä odottaa suu mutrussa oleva vaimo. ;)



En usko eroon, uskon että ne ongelmat seuraa sitten seuraavaan suhteeseen + erosta lapsetkin (saattavat) kärsiä. Paras lapselle on, että molemmat vanhemmat ovat kotona jakamassa vastuuta.

tässä: JSSAP

Mä lähdin lasten jälkeen töihin, ja siinä meni avioliitosta hetkeksi kaikki maku, kun mies ei kerta kaikkiaan tajunnut, että sen on pakko osallistua kotitöihin myös, tai en jaksa millään.



Kun muu ei auttanut, ilmoitin miehelle, että hankin siivoojaan (eikä tosiaan olla hyvätuloisia). Kummasti alkoi miehellä kotityöt maittaa...



Tärkein osa minun parisuhteessa viihtymistä on ollut se, että käyn silloin tällöin YKSIN jossain ystävällä tai sukulaisella, konsertissa, tanssimassa tms. Sellaisen jälkeen jaksan pitkään paljon paremmalla tuulella kotonakin.



Ei tää silti aina herkkua ole, mutta voisin kuvitella paljon pahempaakin... En halua hajottaa lasten perhettä, joten yritän tehdä itsestäni (ja samalla muista) niin tyytyväisiä kuin se näissä olosuhteissa on mahdollista.