Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Pelkään että menetän mieheni
07.03.2012 |
Mulla on ollut aiemmin ihan katastrofaalisen hirveitä miessuhteita, joissa miehet kohteli mua kuin kynnysmattoa, eivätkä arvostaneet mua ollenkaan. Tällaisia suhteita minulla oli kerta toisensa jälkeen, mutta aina jokaisen uuden miehen kohdalla yritin ja yritin taistella jotta suhde saataisiin toimimaan. Eihän siitä mitään tietenkään tullut, koska olin suhteissa ainoa osapuoli joka taisteli onnen puolesta.
Lopulta taistelin itseni uuvuksiin, sain töissäkin burnoutin ja jouduin pitkälle sairaslomalle, jonka aikana kallonkutistajan kanssa rakensin elämäni uudestaan ja tajusin aiemmat virheeni miesvalinnoissani.
Nyt on kulunut neljä vuotta siitä kun jäin sairaslomalle. Olen vaihtanut alaa ja palannut työelämään. Tunnen itseni paremmin kuin koskaan aikaisemmin ja olen sujut itseni kanssa.
Kolme vuotta sitten tapasin aviomieheni, joka on parhainta mitä minulla on. Hän ymmärtää minua, tukee kaikessa, on aina puolellani ja hyväksyy minut juuri tälläisenä. Hänen kanssaan nauramme ja leikimme, riidat päättyvät halauksiin, eikä minun ikinä tarvitse taistella saadakseni tuntea että hän välittää ja rakastaa.
Vaikka kaikki on hyvin, niin silti kalvaa pelko siitä että jollain lailla menetän mieheni. Pelkään että hän joko kuolee tai että hän jostain syystä jättää minut, vaikka järjellä ajateltuna se on aika epätodennäköistä. Viimeksi kun hän oli duunin merkeissä matkalla ja puhelinyhteydet takkusivat, en saanut itseäni rauhoittumaan ennekuin sain taas yhteyden häneen. Ehdin kehitellä mielessäni jo kaiken maailman kauhuskenaarioita että jos mies vaikka makaakin kuolleena jossain autokolarisumassa ja että mitä minä sitten teen.
On se kumma kun ei vaan voi antaa itsensä olla onnellinen vaan aina pitää näköjään jotain ongelmaa kehittää! Onko mulla tarvetta palata kallonkutistajan juttusille, vai onko se että pelkää toisen menetystä edes vähän normaalia?
Kommentit (16)
reagointisi on normaalia. Traumaattisten kokemusten jälkeen juuri tuon tyyppisiä oireita saattaa edelleen olla, vaikka asiat päässäsi olisikin ihan hyvin selvitettyjä ja olet sinut menneisyytesi kanssa. Voimia sinulle, olet tehnyt raskaan ison työn itsesi kanssa ja mielestäni sinä olet voittaja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sä olet varsinainen kyökkipsykologi, jolla ei ole oikeaa tietoa asiasta.
...sinun pitäisi rakastaa Jumalaa enemmän kuin itseäsi/lähimmäistäsi. Kukaan ihminen ei sulle pysty antamaan sitä mitä Jumala.
Todellinen aito onni tulee elävästä uskosta Jeesukseen Kristukseen.
Psykiatrit sun muut vie sua harhaan. He eivät usko Jumalaan vaan luulevat että ihminen luo itse oman onnensa ja että kaikki löytyy omasta itsestä.
Niin Jeesus taas puhui heille sanoen: "Minä olen maailman valkeus; joka minua seuraa, se ei pimeydessä vaella, vaan hänellä on oleva elämän valkeus". Joh.8:12
Mä olen 3. Olen kirkon työntekijä, mutta ymmärrän vähän laajemmin elämästä kuin sinä. Totta kai usko on tärkeää, mutta älä parjaa psykologeja. Heille on oma paikkansa ja on Jumalan rakkauden osoitus, jos joku saa sillä tavalla elämänsä kuntoon. Jumala toimii myös psykologien kautta. Älä anna väärää todistusta lähimmäisestäsi. He ovat oman alansa ammattilaisia ja on tapauksia, joissa terapia on välttämätön. Ap on sen käynyt, sinä varmaankaan et, kun et asiasta tiedä.
Kaikki kohdat eivät minuun sovi, ja osa vain lievästi, mutta jotain tuttua tuossa kyllä on. Valitsin mm. mieheni (alitajuisesti) sillä perusteella, että persoonallisuuserojemme vuoksi voin auttaa häntä kasvamaan ihmisenä, ja hän minua.
Olenko tietämättäni läheisriippuvainen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen 3. Olen kirkon työntekijä, mutta ymmärrän vähän laajemmin elämästä kuin sinä. Totta kai usko on tärkeää, mutta älä parjaa psykologeja. Heille on oma paikkansa ja on Jumalan rakkauden osoitus, jos joku saa sillä tavalla elämänsä kuntoon. Jumala toimii myös psykologien kautta. Älä anna väärää todistusta lähimmäisestäsi. He ovat oman alansa ammattilaisia ja on tapauksia, joissa terapia on välttämätön. Ap on sen käynyt, sinä varmaankaan et, kun et asiasta tiedä.
ei voi palvella kahta herraa, maailmaa ja Jumalaa.
sä et tiedä asioista, ei kannata huudella, kun tietoa ei ole. Ensinnäkin terapiasuuntauksia on satoja ellei tuhansia. Mutta vaikutat siltä ihmistyypiltä, jolle ei kannata selittää yhtään mitään. Jos ei ole vastaanottoa, niin ei ole. Mä en jaksa kinata mustavalkoajattelijoiden kanssa. Älä viitsi hengellistää asioita väärällä tavalla. Ja entä, jos vaikka joudut leikkaukseen, jossa ateistilääkäri leikkaa sinut. Saastutko siitä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Turvaa Herraan kaikesta sydämestäsi äläkä nojaudu omaan ymmärrykseesi" (San 3:5)
Rukoilla pitäisi! Yhdessä ja yksin. Vai luuletko että ihmiset tietävät paremmin?
Läheisriippuvat ovat kokeneet traumaattisella tavalla tyhjän lapsuuden. Heidän nykyiset suhteensa ovat tyhjiä. Yrittäessään palauttaa lapsuuden emotionaaliset menetykset, he yrittävät käyttää muita - puolisoaan, ystäviään ja lapsiaan - identiteettinsä, omanarvontunteensa, arvonsa ja hyvinvointinsa lähteinä. Useimmat läheisriippuvat eivät ole selvillä siitä, että he tekevät niin. Kun läheisriippuvat ovat rakentaneet idyllisen olemassaolon tarinansa, he ovat usein täysin tietämättömiä siitä, että heidän lapsuutensa oli tuskallinen!
Joo toki lapsuuteni oli tyhjä ja olen ns. "läheisriippuvainen" toisin sanottuna minulle voidaan diagnosoida persoonallisuushäiriö jossa on riippuvaisen ihmisen piirteitä.
Toisaalta meille kaikille -jopa sinulle- voidaan diagnosoida jonkinlainen persoonallisuushäiriö, jos tarpeeksi vain puhut psykiatrin kanssa. Toisin sanoen kukaan meistä ei ole "normaali", joten ei huolta!
Vastoin väittämääsi olen tietoinen siitä että lapsuuteni oli tuskallinen olen myös tietoinen siitä että aiemmissa miessuhteissani olen rakentanut oman idyllisen maailmani ja yrittänyt elää muiden kautta. Sen takia hain ammattiapua.
Nyt kuitenkin mietin ihan sellaista että onko normaalia pelätä puolisonsa kuolemaa tai muuta menetystä jos ei ole kokenut traumaa? Miten te muut parisuhteessa elävät koette?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitäs sanot siitä, että minä tulin terapian kautta uskoon?
Ja entä, jos vaikka joudut leikkaukseen, jossa ateistilääkäri leikkaa sinut. Saastutko siitä?
emme fyysisestä, joka on aivan eri asia. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitäs sanot siitä, että minä tulin terapian kautta uskoon?
tuo on ihan normaalia. Tai ainakin minä tunnen samanlaisia tunteita jos vaikkapa lapseni ei ole tullut sovittuna aikana kotiin, enkä saa häneen yhteyttä, niin kyllä mulla alkaa kaikenmaailman onnettomuudet pyörimään mielessä ja mitä kaikkea on voinut tapahtua jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
panostaa suhteeseen on vähän huono lähtökohta millekään.
Mä otan suhteeni vakavasti, mutta ei mulla ole mitään pelkotiloja tai tarvetta ripustautua toiseen tai mä laittaisin suhteeseen liikaa...
Mutta mä olenkin 40 + ja toisella kierroksella. Mä otan tän aika rennoin rantein, varsinkin kun musta tuntuu että ei ole mitään pelättävää.
Riitelemme, rakastamme ja rakastelemme ja mieheni vannoo rakkautta. Kiltti ja mukava mies, välillä vähän torvelo, mutta en pelkää mitään. Joissain suhteissa olen pelännyt pettämistä, mutta olin oikeassa ja suhteet ovat olleet vääriä...
-2
Minäkin välillä pelkään menettäväni mieheni, vaikka ihan normaali ja terve päästäni uskoisin olevani...! Ensinnäkin kahden pienen lapsen kanssa on raskasta, rakastan miestäni kovasti ja tunnen että elämä ilman häntä olisi tyhjää. Tottakai lapset antavat paljon, mutta mies on kuitenkin se, jonka kanssa on tarkoitus vanheta yhdessä....Taloudellisestikin elämäni muuttuisi aikalailla jos meille tulisi vaikkapa avioero.
Alue: Aihe vapaa
Läheisriippuvat ovat kokeneet traumaattisella tavalla tyhjän lapsuuden. Heidän nykyiset suhteensa ovat tyhjiä. Yrittäessään palauttaa lapsuuden emotionaaliset menetykset, he yrittävät käyttää muita - puolisoaan, ystäviään ja lapsiaan - identiteettinsä, omanarvontunteensa, arvonsa ja hyvinvointinsa lähteinä. Useimmat läheisriippuvat eivät ole selvillä siitä, että he tekevät niin. Kun läheisriippuvat ovat rakentaneet idyllisen olemassaolon tarinansa, he ovat usein täysin tietämättömiä siitä, että heidän lapsuutensa oli tuskallinen!
Seuraavat väittämät kuvaavat ihmissuhderiippuvia ihmisiä:
Me olemme lähtöisin vahingollisesta kodista, joka ei täyttänyt emotionaalisia tarpeitamme.
Koska olemme itse saaneet vain vähän todellista huolenpitoa, yritämme täyttää tämän tarpeen epäsuorasti huolehtimalla muista, erityisesti niistä, jotka tuntuvat olevan jollakin lailla puutteenalaisia.
Koska emme koskaan onnistuneet muuttamaan vanhempiamme niiksi lämpimiksi ja rakastavaksi huolehtijoiksi, joita me kaipasimme, me reagoimme voimakkaasti emotionaalisesti saavuttamattomiin ihmisiin, jotka tuntuvat tutuilta. Rakkautemme kautta me yritämme muuttaa heitä (antamaan meille sen mitä tarvitsemme).
Koska pelkäämme hylkäämistä, me teemme mitä tahansa pysyäksemme suhteessa ja välttääksemme tuskallisia hylätyksi tulemisen tunteita. Me koimme nämä tunteet ensi kerran asuessamme niiden ihmisten kanssa, jotka eivät koskaan olleet meille emotionaalisesti saatavilla. Usein me emme edes huomaa, että me emme saa sitä, mitä me tarvitsemme!
Oikeastaan mikään ei ole liian suuri vaiva, vie liikaa aikaa, tai ole liian kallista, jos se "auttaa" sitä ihmistä, jonka kanssa olemme tekemisissä. Ajatuksemme ovat keskittyneet toiseen ihmiseen eivätkä meihin itseemme.
Koska olemme suhteissamme tottuneet rakkauden puutteeseen, me olemme halukkaita odottamaan, toivomaan ja yrittämään miellyttää entistä kovemmin.
Missä tahansa suhteessa me olemme valmiita ottamaan paljon enemmän kuin 50 prosenttia vastuusta, syyllisyydestä ja haukuista.
Itsetuntomme on huolestuttavan heikko. Syvällä sisällämme me emme usko olevamme onnellisuuden arvoisia. Pikemminkin me uskomme, että meidän on ansaittava oikeutemme nauttia elämästä. Me unohdamme, että sama luoja on tehnyt meidät kaikki samanarvoisiksi.
Koska olemme eläneet epävarman lapsuuden, meillä on epätoivoinen tarve kontrolloida muita ihmisiä, lopputuloksia ja suhteita. Me piilotamme kontrollointimme "avuksi olemiseen".
Missä tahansa suhteessa me olemme enemmän kiinni unelmassamme siitä, mitä se voisi olla, kuin todellisuudessa siitä, millainen se on. Me emme halua kuunnella sitä hiljaista sisäistä ääntä, joka kertoo mikä on!
Me olemme addiktoituneet henkilöön, henkilöihin ja/tai emotionaaliseen tuskaan. Ei siksi, että nauttisimme tuskasta, vaan siksi, että se on tuttua; me ymmärrämme sen; se on kaikki, minkä me tiedämme.
Saatamme olla emotionaalisesti tai biokemiallisesti taipuvaisia riippuvuuteen aineista, ruuasta, pelaamisesta, seksistä, jne.
Kiinnittämällä huomiomme ongelmaihmisiin tai kaoottisiin, epävarmoihin tai emotionaalisesti tuskallisiin tilanteisiin, me vältämme itsemme kohtaamista ja vastuun ottamista itsestämme: toteuttaa kaikki ne mahdollisuudet jotka meille on annettu!
Koska vastuuntuntomme on ylikehittynyt, on helpompaa olla huolissamme muista kuin itsestämme. Tämä estää meitä katsomasta itseämme. Me annamme oman henkilökohtaisen voimamme pois!
Me pyrimme kohti masentavia ja/tai levottomuutta synnyttäviä tilanteita. Me yritämme ehkäistä näiden tilanteiden aikaansaamia tunteita emotionaalisesti epästabiilin suhteen tai addiktiivisten käyttäytymismuotojen avulla.
Ihmiset jotka ovat ystävällisiä, stabiileja, luotettavia ja meistä kiinnostuneita, eivät houkuttele meitä. "Mukavat" ihmiset ovat meistä pitkästyttäviä tai epämiellyttäviä.
Me "tukahdutamme" tunteemme ja olemme kadottaneet kykymme tunnistaa tai ilmaista sitä, mitä me koemme.
Me pyrimme eristäytymään muista ihmisistä ja pelkäämme auktoriteettihahmoja.
Meistä tulee hyväksynnän etsijöitä, ja kadotamme identiteettimme tässä prosessissa.
Me emme kestä sitä että muut ovat meille vihaisia. Me vihaamme kritiikkiä! Me alamme puolustella ja "selittää" itseämme, yrittäen näyttää toiselle, että hän on väärässä.
Maailmankuvamme on uhrin asema. Me vaistoamme väärinkohtelevat ihmiset, tunnemme vetoa heitä kohtaan, ja annamme heidän sortaa meitä.
Me tuomitsemme itsemme julmasti. Mittaamme muita paljon lempeämmin.
Koemme syyllisyyttä kun otamme oman paikkamme. Välttääksemme syyllisyyttä me annamme muille periksi.
Me sekoitamme rakkauden, empatian ja säälin, ja luulemme "rakastavamme" ihmisiä, joita me voimme sääliä ja pelastaa.
Me reagoimme elämään sen sijaan että loisimme uutta elämää.