Lue keskustelun säännöt.
Elämänilo katosi lapsen myötä, normaalia?
07.03.2012 |
En ole nauranut yli vuoteen kunnolla ts. saanut naurukohtausta. Mahanpohjassa ei enää kutkuta kun ajelee sulia asfalttiteitä autolla ja tietää että kevät tulee. Auringonpaiste on toki ihana mutta uloslähteminen saa vain syvän huokauksen aikaiseksi- pue ensin kiljuva lapsi ennen kuin pääset kynnyksen yli.. Olin ennen elämää tursuava haaveilija, romantikko. Nyt minusta ei oo mitään jäljellä eikä elämästä. :( Tällaistako tää nyt on koko loppuelämä? Jos on niin tänne en kyllä jää!
Kommentit (20)
Toi on ihan normaalia ekat vuodet kun lapsi on hirveä vaativa ja vie suurimman osan äidin ajatuksista. Kyllä se siitä sitten taas, ajan kanssa. Pikkuhiljaa hoksaat pienissä hetkissä, että olet taas enemmän ja enemmän oma itsesi, ja ne hetket on tosi ihania - aivan kuin tapaisi pitkään kaivatun ystävän. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
en kyllä tiennyt muuttuvani näin paljon lapsen myötä, olen kyllä aina ollut ns. vapaa sielu ja utelias elämää kohtaan, lapsen myötä olen kadottanut elämisen taidon enkä tiedä miten oppisin nauttimaan elämästä uudestaan.
Toi on ihan normaalia ekat vuodet kun lapsi on hirveä vaativa ja vie suurimman osan äidin ajatuksista. Kyllä se siitä sitten taas, ajan kanssa. Pikkuhiljaa hoksaat pienissä hetkissä, että olet taas enemmän ja enemmän oma itsesi, ja ne hetket on tosi ihania - aivan kuin tapaisi pitkään kaivatun ystävän. :)
kiitos, tuo vähän piristi. :) en USKALLA tehä toista lasta kun pelkään että elämäniloni sammuu tyystin. :(
Nyt kun nuorin on 3v, niin ensimmäistä kertaa alkaa olla olo sellainen kuin se oli aikana ennen lapsia. Asiat kiinnostaa taas ja oma ulkonäkö kiinnostaa jne. Olenkin miettinyt, että olenkohan mä jokaisen lapsen kohdalla potenut synnytyksen jälkeistä masennusta, joka nyt vasta on helpottamassa.
Tosin seksi ei kiinnosta vieläkään, mutta ehkä sekin vielä alkaa kiinnostaa.
miten lapsi tulee muuttamaan omaa persoonaa.
Mä olen aina ollut sosiaalinen, puhelias ja nauttinut ihmisten seurasta. Lapsen myötä minusta on tullut tällainen hiljainen tarkkailija, jolla ei ole asiaa kenellekään.
Nyt yhtenä iltana tapasin kauppareissulla ystäväni, joka on räiskyvä, mahtava tyyppi. Nauroin hänen jutuilleen niin että ekaa kertaa meinas kyyneleet valua pitkin poskia neljään vuoteen. Se oli ihanaa, mutta mä ajattelen, ettei tuollainen lapsenomainen riemu ja antaa mennä-asenne enää kuulu mun elämään. Se on harvinaista herkkua, kun ennen se oli arkipäivää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä isompien lapsien kanssa ihan samoja fiiliksiä. Tosin yksikin vrk ilman lapsia palauttaa aina tilanteen reilusti paremmaksi, ideoita ja energiaa riittää ihan eri malliin.
elämänkouluttaja. Sulla on se ongelma, että kuvittelet, että asiat voisivat jotenkin palata ennalleen.
Eivät ne palaa. Elämäsi on muuttunut, mutta mihin suuntaan, siihen voit itse vaikuttaa.
Lapsesi on vielä oikeasti todella todella pieni. Mutta päivä päivältä hänen kanssaan tulee elämä helpottamaan, kun hän oppii uuttaa, oppii ilmaisemaan itseään jne.
Tällä hetkellä sun täytyisi yrittää löytää mielekkyys tästä päivästä. Lapsi kiljuu kun puetaan --> miten saisit pukemistilanteen helpottamaan? Auttaisiko lapselle laulaminen samalla kun pukee? Hassuttelu? Ja jos ei nuo auta, niin sitten vaan riuska ja nopea pukeminen, vaikka nassikka protestoisi kuinka. Mitä teette ulkona? Mitä jos yrität tehdä sellaista, mikä on lapselle mielekästä, etkä sellaista, mikä itseäsi kiinnostaa?
Mä tiedän ja ymmärrän ja muistan miten raastavaa tosi rämäpäisen taaperon kanssa eläminen on. Itsekin sorruin siihen, että jäin odottelemaan koska se rauhoittuu, koska elämä helpottuu... totuus vaan on se, että tämä kuopus on erilainen kuin veljensä, se ei tule samalla tavalla rauhoittumaan ja olemaan helppo, kuin veljensä ovat. Hänen kanssaan täytyy toimia toisella tavalla, ja hyväksyä hänen perusluonteensa, jossa on kaiken sen tulen ja tappuran lisäksi paljon ihanaa ja hyvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hyvä ettei kukaan varoittanut tästä ennen lapsen tekoa kun olis jäänyt tämä yksikin tekemättä. Onneksi on vielä toivoa että joku päivä se hyvä vanha Henna vielä löytyy minusta.
mulla auttoi kun lapsi kasvoi. Aika raadollista, mutta totta on se että en kyennyt nauttimaan vauva- ja pikkulapsiajasta. Olen aina kaivannut omaa rauhaa ja tilaa, ja ihan pienenä lapsi oli niin riippuvainen minusta (vaikka mieskin osallistui hyvin!) että se ahdisti. Lapsi oli kyllä rakas.
Elämä ja olo helpottuivat kun lapsi kasvoi: tuli omatoimisemmaksi, alkoi puhua (eikä tarvinnut vaan arvailla että mikähän sillä nyt on hätänä) ja ylipäänsä esim. leikit muuttuivat "oikeiksi" sen sijaan että kaikki olisi vaan pistetty suuhun yms. Uhmaiän jälkeen fiilikset ovat olleet pääasiassa positiivisia, ja mitä isompi lapsi sitä enemmän olen nauttinut (on nyt 8).
en kyllä tiennyt muuttuvani näin paljon lapsen myötä, olen kyllä aina ollut ns. vapaa sielu ja utelias elämää kohtaan, lapsen myötä olen kadottanut elämisen taidon enkä tiedä miten oppisin nauttimaan elämästä uudestaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
siis vanhin lapsi on 10v. Nyt on enemmän omaa aikaa, eli tarkoittaa pääsen työpaikalle lepäämään. Kyllä vituttaa silti, että tein lapset väärän miehen kanssa, jota vihaan yli kaiken. Se tietysti heijastuu myös lapsiin. Esim se, että kahdella lapsista on erityisvaikeuksia, niin syytän siitä heidän isää, koska hän on mielestäni tyhmä. Vain amiksen käynyt. Ja siis muutenkin erittäin ärsyttävä. Ottaa niin päähän. Nyt olen tavannut tosi ihanan miehen, mutta en saa häntä, koska mulla taas on nää lapset. Että kyllä ois pitänyt tarkemmin miettiä kenelle haaransa levittää!!!!!!
Tää ei ollut ap varmaan sulle mikään vastaus kysymyksiin, mut siis ongelmia on erilaisia, eri ihmisillä.
mulla auttoi kun lapsi kasvoi. Aika raadollista, mutta totta on se että en kyennyt nauttimaan vauva- ja pikkulapsiajasta. Olen aina kaivannut omaa rauhaa ja tilaa, ja ihan pienenä lapsi oli niin riippuvainen minusta (vaikka mieskin osallistui hyvin!) että se ahdisti. Lapsi oli kyllä rakas.
Elämä ja olo helpottuivat kun lapsi kasvoi: tuli omatoimisemmaksi, alkoi puhua (eikä tarvinnut vaan arvailla että mikähän sillä nyt on hätänä) ja ylipäänsä esim. leikit muuttuivat "oikeiksi" sen sijaan että kaikki olisi vaan pistetty suuhun yms. Uhmaiän jälkeen fiilikset ovat olleet pääasiassa positiivisia, ja mitä isompi lapsi sitä enemmän olen nauttinut (on nyt 8).
en kyllä tiennyt muuttuvani näin paljon lapsen myötä, olen kyllä aina ollut ns. vapaa sielu ja utelias elämää kohtaan, lapsen myötä olen kadottanut elämisen taidon enkä tiedä miten oppisin nauttimaan elämästä uudestaan.
Hieno kuulla, oikeasti!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko sinulla aikuiskontakteja vai oletko päivät ja illat lapsen kanssa. Yritä tavata kavereita ilman lasta ja lapsen kanssa, helpottaisi varmasti tilannetta.
lapsenteko on pahin elämänpilaaja mitä voi tehdä! Otan osaa....
eikä se sittenkään palaa enää ennalleen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hae apua, aloita neuvolasta, mutta jos ei siitä ole apua, etsi yksityinen psykoterapeutti (netistä löytyy paljon yhteystietoja).
Mulla on kaksi lasta (7 v ja 6 kk) enkä ole menettänyt elämäniloani, mutta silloin tällöin on väsyneenä hetkiä, jolloin kaikki tuntuu kovin harmaalta, joskus mustaltakin. Se on normaalia, mutta yli vuoden ajan kestänyt harmaus on nimeltään masennus ja sitä pitää hoitaa asianmukaisesti, kuten mitä tahansa sairautta.
sen verran, että saattoi joskus pitää pieniä lapsivapaita. Esim. käydä kaverin kans syömässä ilman, et tarvitsee murehtia, miten mies kamppailee kotona tuttipulloon tottumattoman huutavan vauvan kanssa. Ja joskus pääsee jopa pienelle viikonloppureissulle miehen kanssa kahdestaan. Nyt lapsia on tosin kaksi, ja heistä nuorempi 1 kk:n ikäinen eli taas ollaan tovi 24/7-äitejä... Mut kun tietää, että kyllä se tästä taas helpottaa, osaa nauttia tästä vauva-ajastakin toisella tavalla.
Musta vauvan kanssa oli ihanaa ja kivaa. Tuulettumaan pääsin harvoin muttei se haitannut.
Mutta auta armieas kun tulin uudelleen raskaaksi ja raskauden aikainen masennus iski. Esikoinen muuuttui rasittavaksi ja toivoin keskenmenoa. Koko elämäni muuttui mustaksi ja toivoin kuolevani. Masennus onneksi lieveni raskauden kuluessa mutta vieläkään en ole se iloinen entinen minäni. Toivottavasti lapsen syntymän jälkeen helpottaa.
En arvannut minäkään kuinka raskaana se vastuu lapsista mun harteitani alkaa painamaan. Tuntuu, että paino vaan lisääntyy vuosi vuodelta eikä helpotusta ole näköpiirissä.
Odotan sitä, että lapseni muuttavat omilleen mutta pelkään pahoin, että sitten mä vasta murehdinkin!
Lapset ovay rakkaita ja ihania mutta tämä vastuu ja huolehtimisen taakka kyllä musertaa mut ihan.
----olen kyllä aina ollut ns. vapaa sielu ja utelias elämää kohtaan, lapsen myötä olen kadottanut elämisen taidon-----
joutunut kasvamaan vastuulliseksi aikuiseksi ja äidiksi? Ei se sen kummenpaa ole. Minästä on tullut ME! Kirpasee se pikkasen mutta antaa valtavasti jos antaa tilaa sille ilolle. Nyt se vaan on toisenlaista iloa mutta niin palkitsevaa! Tsemppiä!
Itse olin samanlainen tyyppi - tunnistan tuosta asfaltti-kuvauksestasi - ja elin täysillä toteuttaen itseäni ja haaveitani. Kunnes jäljellä oli enää perhe -haave, jota en ollut kokeillut. Vakiinnuin 35-vuotiaana tähän nykyiseen suhteeseeni, esikoisen tein 36-vuotiaana, kuopuksen 38-vuotiaana, ja vielä pohdin, tekisimmekö yhden lapsen, vaikka täytän pian 40-vuotta. Ovat niin ihania.
Saatuani lapsia olen joka ikinen päivä ihmetellyt, mitä oikein pelkäsin perhe-elämässä, enkä kaipaa mitään mennyttä. Lapset ovat mahtavia, äitinä olo on aivan upeaa ja elämä on nyt tosiaankin mallillaan. Se, mikä menneessä oli joskus "tärkeää" naurattaa välillä, sillä eihän se ollut mitään verrattuna siihen, kun synnytät suloisen lapsen, saat hoitaa vauvaa, imettää, odottaa hymyä ja pienen käden kosketusta. Kaikesta muusta puhumattakaan.
Itse en vaihtaisi mistään hinnasta perhettäni mihinkään, en edes päiväksi!
lapsenteko on pahin elämänpilaaja mitä voi tehdä! Otan osaa....