Miksi ANOPIT ovat aina muka niitä kamalia, naisen omassa äidissä ei ole mitään vikaa?

siksi että ensitapaamisesta asti olen tiennyt että olemme eri maailmankaikkeuksista kotoisin. Jos alkaisin tehdä ystävyyttä väkisin välillemme, siitä ei seuraisi mitään hyvää.

Hänen on ollut myös ilmeisen vaikeaa hyväksyä sitä, että juuri minä olen hänen miniänsä. Olen hänen poikaansa 7 -vuotta nuorempi ja anoppi on jo kertaalleen sanonut että hänen mielestään en tiedä mitään lastenhoidosta tai kodinhoidosta. Enkä ole tätä kuvitellut, mieheni oli siinä vieressä kun anoppi nuo asiat sanoi suunnilleen näin "Ei noin nuori tiedä vielä mitään elämästä eikä siitä miten lapsia tulee hoitaa. Tuskin osaat edes lattioita pestä." Tämä siitä kun hän yritti syöttää esikoiselle raakaa porkkanaa esikoisen ollessa 3kk ja hän oli täysimetyksellä, jota siis jatkoin kunnes lapsi oli 6kk. Eihän tuon ikäiselle nyt mitään kiinteitä vielä muutenkaan anneta. (ja ei, en älähtänyt mitenkään kauhuissani sen porkkanan kanssa, vaan vain totesin että ei vielä sormiruokaa kun mennään täysimetyksellä ainakin puolivuotiaaksi asti. Vauva oli tuolloin sylissä ja olin rauhallinen, enkä siis huutanut ja mesonnut asiaani)



Mies on sanonut että ymmärtää miksi en halua anopin kanssa olla hirveästi tekemisissä. Nykyään jos tapaamme, emme puhu lasten-, tai kodinhoidosta, vaan jos jotain puhumme puhumme kuin asiakaspalvelija vieraalle ihmiselle: asiallisen tuttavallisesti.

Mies on sanonut anopille että anoppi loukkasi sanoillaan minua, eikä anopin tarvitse puhua noista asioista minulle enää. Oli sanonut että anopin pitäisi pyytää anteeksi, mutta anteeksipyyntöä ei ole vielä kuulunut.

Nainen on yleensä se, joka pyörittää kotia. Koti on naisen valtakuntaa. Monet pyörittävät kotia samalla tyylillä, jonka ovat oppineet äidiltään. Anopilla voi olla ihan eri tavat.



Sitten se anoppi ei millään malta olla puuttumatta miniän tapaan hoitaa kotia ja miniä suuttuu.



Toinen juttu on se, että miniä on vienyt anopilta pojan. Olen joskus täällä todennut, että jos äiti luovuttaisi kirkossa poikansa, sulhasen ryöstö tapahtuisi jo kirkon eteisessä eikä alttarille asti päästäisi koskaan.



Esim. oman anoppini kanssa jouduin törmäyskurssille juuri tavassa hoitaa kotia. Hänen kotonaan ei saa olla mitään tavaoita esillä. Omassa lapsuudenkodissani taas pöydillä, hyllyn reunoilla jne oli tavaraa. Toki sitten meilläkin. Ja niinpä anoppi kylään tullessaan aloitti raivauksen ja piilotti tavarat. Siinäpä sitten etsittiin kaukosäädintä, kun edes se ei saanut olla pöydällä. MUR! Omassa kodissaan järjestelköön, mutta ei meillä.



Toinen juttu oli hänen uteliaisuutensa. Hän hommasi minulle opiskeluaikoina tuurauskeikkoja työpaikalleen (samalla alalla kun oltiin). Toi sitten minulle tilinauhan - avattuna! Oma äitini ei olisi moista tehnyt.

...naisilla on hirveä tarve todistella sitä, että mies on heidän, ei enää äitinsä "omaisuutta". Ei ihmekään, ettei tuollaisessa tilanteessa lähdetä rakentamaan kestävää anoppisuhdetta ja tilanne saattaa kärjistyä entisestään, kun nainen saa itsekin lapsia.

Tällainen ajattelu on monien anoppiongelmien takana. Syytä on paljolti miehessäkin, joka aikuisenakin on mammanpoika tai vaihtoehtoisesti kuin yksi lapsi lisää vaimolleen. Riitely muistuttaa monesti huvittavalla tavalla huoltajuuskiistaa.

Meillä on etäisen kohteliaat välit molempien äiteihin. Omani on psyykkisesti terve ihminen, jonka kanssa tekemisissä oleminen on vaivatonta. Napanuora on katkennut aika päiviä sitten.

Mieheni äidillä on ikävä kyllä (diagnosoituja) mielenterveysongelmia. Hän on jo lastensa pieniä ollessa suoraan kertonut rakastavansa toista enemmän. Sisarusten kohtelu on ollut epäreilua ja suosiminen jatkuu lapsenlapsissa. Meidän lapsistamme siis toinen on hyvä ja toinen huono. Vainoharhat ja aggressiivisuus eivät ole hyvä pohja toimivalle ihmissuhteelle. Kumma kyllä anoppi tulee paremmin toimeen vävynsä kuin oman poikansa kanssa, joten tytön äitinä hän ei ole lainkaan niin järkyttävä tapaus kuin pojan...

Omani mielestä hänen poikansa on täydellinen ja alussa näki että hänen mielestä en ollut "tarpeeksi hyvä" hänen pojalleen (ja ei, en ole esim. päihdeongelmainen)... huomasi monesta asiasta että ei oikein tykännyt minusta.



Esim. kun sanoin että sain keskenmenon niin reaktio oli "jaa". Ylipäänsä meidän suhteeseen suhtautui epäilevästi, negatiivisesti.



Pitäisikö mun sitten rakastaa anoppia tämän jälkeen? Ja on vielä puuttunut asioihimme, esim. uskonnolliseen kasvatukseen...