Olen niiin kateellinen ystävälleni joka synnytti alakautta, normaalia?

En tiedä, onko normaalia, mutta tutulta kuulostaa. Synnytin sektion jälkeen toisen lapsen ongelmitta alakautta ja oikeastaan vasta sitten pääsin yli ensimmäisen kerran pettymyksestä.

Susta tuntuu, että sulta on riistetty jotain tärkeää, jota ei voi mitenkään korjata eikä hyvittää, ja ystäväsi on saanut sitä kaikkea yllin kyllin.



Onko sulla vielä aivan pieni vauva? Tuo kaikki kuuluu siihen vauvavuoden hormonihuuruihin, jolloin aivot sumenee ja jokin pienikin asia voi kasvaa ihan kohtuuttomiin mittasuhteisiin. Sun olon pitäis helpottaa viimeistään kun lapsi täyttää vuoden, ja jos ei helpota niin hae apua.



Kaikkea hyvää sulle, moni meistä on kokenut vastaavia tunteita. Minä en voi imettää, itsestäni riippumattomista syistä, ja se tuntui ihan hirveältä. Tunsin niin suurta pettymystä etten meinannut päästä siitä millään yli, ja samaan aikaan kaverini tuskailivat kun heillä maitoa tuli liikaakin. Mut sekin helpotti ajan kanssa, kun elämään tulee muuta mietittävää.

Mieti sen kaveris levahtanutta piparia ja virtsanpidätysvaivoja vaikka alkajaisiksi jospa se kateus siitä vähän laimenis.



t.alakautta synnyttänyt

Ennen synnytystä mietin, että miten selviän, jos synnytys ei menekkään luomuna. Olisin tuntenut itseni epäonnistujaksi, vaikka siihen ei ole mitään syytä - mieluummin elossa ja lapsi ja äiti hyvissä voimissa, kun se kerran on nykylääketieteen avulla mahdollista.



Kokemuksen puutteenakin olisi jäänyt harmittamaan.



Mutta menneet on menneitä, ja kai kaikkein täydellisimmäkin synnytyksen jälkeen on asioita hampaan kolossa meillä nykyihmisillä.



Sektion jälkeen voi synnyttää alakautta, tosin joidenkin lääkärien mielipide on kielteinen. Ota asiasta selvää ennen seuraavaa synnytystä, että osaat pistää kampoihin, jos meinaavat automaattisesti sektioon lykätä.



Nauti vauvasta, se on se synnytyksen (syntyi sitten millaisesta reijästä tahansa) oleellinen asia.

Koin helvetillisen alatiesynnyksen josta fyysinen toipuminen vei kuukausia ja henkinen toipuminen vuoden. Olen kateellinen sektioäideille.

mutta seuraavakin synnytys (ilman muuta sai synnyttää normaalisti alakautta, mulle sanottiin, vielä käynnistettiinkin synnytys!) päätyi sektioon.



mun keho ei vaan tajua alkaa synnyttää ja sitten kun alkaakin niin synnytys pysähtyy ennemmin tai myöhemmin, supistelee kyllä mutta mitään ei tapahdu.



toivon että vielä kerran saisin yrittää, siis kahden sektion jälkeen. Saapa nähdä nyt, rv 14

kun synnytykseni päätyi sektioon, ja sekä minä, että vauvani päästiin todella helpolla.



Jokainen tavallaan.

ja sen jälkeen kaksi alakautta mutta en todellakaan voi tajuta mitä väliä sillä on :D ihan sama kunhan lapsi tulee mahdollisiman turvallisesti maailmaan. Ei kai ap sulle se raskaus ja synnytystapa ole se itseisarvo lapsen hankinnassa?

Asia oli minulle pitkään arka, vaikka sektio pelastikin sekä minun että lapseni hengen.



Kolmas lapsemme tuli perheeseen adoption kautta, eikä siis ole kasvanut lainkaan sisälläni. Samalla ymmärsin lopullisesti, ettei tavalla, jolla lapsen syliinsä saa, ole mitään merkitystä. Lapsi on tärkein, ei se, mitä kautta hän syntyy tai on syntymättä.



Tsemppiä sinulle, kyllä harmitus varmasti hälvenee ajan mittaan. Ja onhan sinulla vielä mahdollisuuksia kokea se alatiesynnytyskin, jollette sitten ole ajatelleet jättää lapsilukua tuohon yhteen.

kun synnytykseni päätyi sektioon, ja sekä minä, että vauvani päästiin todella helpolla.

Jokainen tavallaan.

Kiitos, ihanaa huomata etten ole yksin. Ihan tuli itku :)

Tyttö on jo 3 vuotta, mutta edelleen valtava tunnelataus tässä asiassa.

7:lle: Voin täysin samaistua tilanteeseesi!

oon jo 5-vuotiaan äiti ja edelleen murehdin synnytystä. kai se on normaalia..

minä tunsin aivan samoin ja jopa itkin surusta vielä vuoden päästäkin. kun aloin odottamaan toista toitotin jokaiselle hoitajalle ja lääkärille että haluan ehdottomasti alakautta synnyttää ja niin synnytinkin :)

nyt suunnitelmissa kolmas ja nyt jo alan panikoimaan että jos en saakaan alateitse synnyttää.

Sektiosta selvisin fyysisesti aivan loistavasti mutta henkinen jäänne on edelleen melkein kuuden vuoden jälkeenkin. kuka ei ymmärrä niin ei ymmärrä ja teitä on paljon.

alatiesynnytys oli 16h kestävä joten ihan helpolla en päässyt mutta miten ihanaa, kun sain oikeasti synnyttää. :)

kyllä se menee ohi viimeistän sitten kun seuraavan saat! tsemppiä sinulle! puhu ystävillesi tai kenelle nyt tunnet haluavasi keskustella ja kerro tunteistasi...varmasti sanoo sinulle että "eikös se ole kuitenkin tärkeintä että olette molemmat selvinneet ja vauva on nyt sylissä"...he eivät ymmärrä.

olen kyllä muuten tervejärkinen ihminen mutta tämä on minulle raskas asia.

itselläni ensimmäinen synnytys kiireellinen sektio, toinen jo melkein sektio (käytiin kaikki samat kuviot, mutta lopulta vauva laskeutui ja syke normalisoitui ja sain ponnistaa alakautta) ja kolmas ns. normaali alatie synnytys. Kolmas raskaus oli iloinen yllätys, ja jotenkin vasta tuon kolmannen synnytyksen jälkeen eheydyin sisältä. Niin ison loven tuo ensimmäinen sektio jonnekin sieluun teki.

minä tunsin aivan samoin ja jopa itkin surusta vielä vuoden päästäkin. kun aloin odottamaan toista toitotin jokaiselle hoitajalle ja lääkärille että haluan ehdottomasti alakautta synnyttää ja niin synnytinkin :)

nyt suunnitelmissa kolmas ja nyt jo alan panikoimaan että jos en saakaan alateitse synnyttää.

Sektiosta selvisin fyysisesti aivan loistavasti mutta henkinen jäänne on edelleen melkein kuuden vuoden jälkeenkin. kuka ei ymmärrä niin ei ymmärrä ja teitä on paljon.

alatiesynnytys oli 16h kestävä joten ihan helpolla en päässyt mutta miten ihanaa, kun sain oikeasti synnyttää. :)

kyllä se menee ohi viimeistän sitten kun seuraavan saat! tsemppiä sinulle! puhu ystävillesi tai kenelle nyt tunnet haluavasi keskustella ja kerro tunteistasi...varmasti sanoo sinulle että "eikös se ole kuitenkin tärkeintä että olette molemmat selvinneet ja vauva on nyt sylissä"...he eivät ymmärrä.

olen kyllä muuten tervejärkinen ihminen mutta tämä on minulle raskas asia.

suunnitellut sektiot.



Heillä enää raskaudesta jäljellä pieni, huomaamaton leikkausarpi, joka peittyy karvoitukseen, eli ei sitä kukaan koskaan edes näe.



Itselläni lörpsähtänyt alapää, emättimen aukko ammottaa edelleen ja sieltä näyttää tursuavan jotain. Ja siis viime synnytyksestä kuitenkin jo 5 vuotta aikaa. Virtsanpidätysongelmia mulla myös. Ja tiedän, että olen todella löysä, mutta jumppaamisesta huolimatta en saa asiaan muutosta. Pilalla mikä pilalla. Ja joo, olen kuullut että kyllä se toosa pilalle menee jo raskaudenkin aikana, mutta olen 100% varma, että vähemmän se vaurioituu kun mukula otetaan pois sektiohaavan kautta, kuin että se puserretaan ahtaasta käytävästä ja saadaan kaikenmaailman repeämät!!



Lisäksi mä sain ihan järkyttävät raskausarvet vatsaani, navan yläpuolelle saakka. Vaikka pidin huolen, etten lihonut kuin "sallitut kilot" ja olin ihan normaalipainoinenkin. Vatsani on pullahtanut, ryppyinen roikkukasa. Mun kroppa on niin mennyttä näiden raskauksien vuoksi! (ja eipä oo varaa mihinkään korjausleikkauksiin)



Miksi toiset pääsee niin paljon helpommalla!?