Lue keskustelun säännöt.
Olen nuori yksinhuoltajaäiti, miten voin päästä yli katkeruudesta ?
29.02.2012 |
Tunnen suurta katkeruutta lapseni isää kohtaan. Hän maksaa kyllä elarit, mutta jätti minut ja varhain, lapsen ollessa vauva. Hän asuu toisella paikkakunnalla, matkustelee paljon ja tekee kaikkea, mitä vapaa ihminen vain voi elämällään tehdä.
Joskus hän soittaa tai minä soitan hänelle ja kerron, että olen väsynyt ja tarvitsen apua. Lapsi on alusta asti ollut haastava ja vienyt jaksamiseni kaikilla osa-alueilla äärirajoille. Mies ei ole nähnyt yhtäkään lapsen uhmakohtausta, ei ole joutunut viemään tätä lääkäriin sairastelun vuoksi, ei missaamaan työpäiviään, koska lapsi on ollut kipeänä. Hän on saanut ja saa olla vapaa ja tehdä mitä ikinä haluaa, milloin haluaa.
En osannut odottaa, että jäisin näin yksin. Iltaisin tuntuu pahimmalta, varsinkin viikonloppuisin, kun tiedän että lapsen isä on jossain menossa, ja minä istun yksin kotona tyhjässä olohuoneessa tai tappelen lapsen kanssa siitä, mennäänkö nukkumaan vai ei. Mies ei kysy kuulumisiamme eikä ole aidosti kiinnostunut asioistamme, hänelle riittää ne "elarit". Tuntuu niin pahalta.
Miten tästä tunteesta pääsee irti ? Miten voin hyväksyä, että elämä, joka meidän piti jakaa, kaatuikin minun taakakseni ja hänen vastuulleen ei jäänyt mitään ?
Kommentit (52)
Pura ne jollekin ystävälle tai perheenjäsenelle, ei exälle. Ne on vain osa sitä prosessia, joka sun on nyt käytävä läpi päästäksesi yli tapahtuneesta. Katkeruus, viha ym.. Ne on ihan normaaleja tunteita. Mutta kun iltaisin istut olohuoneessa ja mietit mitä exä "pääsee" tekemään, mene makuuhuoneeseen ja suukota nukkuvaa lastasi. Sitä ei exäsi pääse tekemään, eikä sitä aikaa saa takaisin! Sinulla on se tärkein, sinulla on kaikki. Lapsi. Exäsi katuu vielä. Varmasti on rankkaa, varmasti väsyttää, varmasti itkettää. Mutta sinä selviät ja et ole ollenkaan "häviöllä". Saat seurata jokaisen hetken lapsesi kasvusta. Exäsi on täysi typerys, miksi olisit typerykselle katkera. Pyydä vaikka keskusteluapua neuvolasta, tekee hyvää kun saa vain purkaa kaiken, kaikki ne tunteet jollekin! Tsemppiä ap, tsemppiä!! Olet varmasti upea äiti!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut lapseni totaali yh. vauva-ajasta saakka. Muistan hyvin, miten lohduttomalta elämä tuntui, kun jouduin selviytymään ensimmäiset vuodet yksin. Olin täysin varaton, opiskelut olivat kesken, eikä ollut lainkaan säästöjä. Typeränä luotin meidän suhteeseemme. Jäin täysin tyhjän päälle.
Ensimmäiset vuodet olivat todella vaikeita. Olin väsynyt ja voimaton. Tuntui, että jokainen päivä oli selviytymistä. En osannut hakea apua, en jaksanut käydä lapsen kanssa yhtään missään.
Meni vuosia, että tilanne parani. Vieläkin on todella tiukkaa taloudellisesti, mutta olemme onnellisia kahdestaan. Miehiin en osaa luottaa, enkä usko, että hankin koskaan uutta suhdetta.
paitsi hän asui yhdessä aviomiehensä kanssa. Heillä on 3 lasta ja mies ei kertaakaan missään tilanteessa osallistunut lasten kasvatukseen. Lomamatkoillakin kantoi vaan omaa laukkua jne jne.
Nyt lapset ovat muuttaneet omilleen, erokin on tullut. Isä näkee lapsiaan silloin kun itse ottaa yhteyttä, eli tosi harvoin ja äiti koko ajan. Kaikki lapset soittavat äidille vähintään kerran viikossa.
Se läheisyys mitä tulet saamaan, kun lapsi tosta vähän kasvaa korvaa kaiken. Lapsesi isä jää tuosta pois kokonaan.
Samanlaisia mietteitä täällä ...vaik onkin vanha ketju jo. ♡
Ihan kun mun tarina.
Miehellä vielä toinen nainen. Ja minä mietin että siellä mies nyt viettää leppoisia iltoja tämän lapsettoman naisen kanssa kun minä tappelen uhmakkaan lapsen kanssa ja yritän pärjätä. Miestä ei pätkääkään kiinnosta miten jaksan tai mitä kuuluu.
Kunhan hänellä itsellä hyvä olla .
Minäkin usein mietin kuinka pääsisin tästä katkeruudesta. Meidänkin tilanne on vielä tuore. Ei se auta kuin päivä kerrallaan.
Kaikkea hyvää sinulle ja lapsellesi sekä paljon stemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuota... numero 48, tää alotus on tehty joskus 2012. Tän takia ei pitäis herätellä kuolleita 47, tee vaan rohkeesti oma, kyllä sä sen ansaitset! c: Muuten kaikki perästä tulevat hämmentyy ja vastailee ihan kuin tää ois tehty eilen ja joskus jopa ihmettelevät miksei AP vastaa vaikka on mennyt 4 vuotta siitä kun hän alotti tämän. :D
Niinpä, tosi vanha ketju. Mutta sen sanoisin että katkeruus vahingoittaa ja myrkyttää vain sen tuntijaa, ei sen kohdetta. Ja vaikka yh:na on tietysti rankkaa olla yksin vastuussa lapsesta koko ajan, jos ei tukiverkostoa ole, niin teillä on kuitenkin se lapsi. Hyvin moni antaisi vaikka mitä, jos vain voisi saada oman lapsen. Ja jos teistä tuntuu että mies "pääsee" vähällä, niin ajatelkaapa mitä kaikkea hän myös menettää. Ei saa tuntea sitä pyyteetöntä rakkautta mitä lapsi osoittaa eikä nähdä sitä miten lapsi kasvaa ja kehittyy. Vaikka kuulostaa kliseiseltä, niin lapsi on pieni vain todella lyhyen hetken. Se on vain yksi hujaus. Ja se tylsä pikkulapsiarki on sen lapsen lapsuus. En yritä syyllistää, vaan hoksauttaa huomaamaan että ei kannata tuhlata hetkeäkään niin omasta kuin sen lapsenkaan elämästä katkeruuteen tai vihaan. Jos ihminen on niin kylmä ja sisältä rikki, että kykenee hylkäämään oman lapsensa "mukavuus" syistä, niin miten sellaista ihmiskuorta kohtaan voisi tuntea katkeruutta tai kateutta hänen näennäisestä vapaudestaan? Itse en ainakaan koskaan haluaisi olla sellainen ihminen, joka kykenee tuollaiseen tekoon. Sille pienelle omat vanhemmat on kuitenkin koko maailma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Henna, mene jo nukkumaan ja lopeta itsellesi vastailu.
Jouluna perheen hylänneet isät itkee mutta yh äidit saa juhlia lasten kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oliko lapsi yhteinen hankepäätös, vai pelkästään sinun? Jätitkö pillerit syömättä kertomatta toiselle osapuolelle? Jos näin, älä valita, olet ansainnut sen mikä sinulle kuuluu. Jos kyseessä yhteinen päätös, silloin asia on eri.
Eikö elarit sisälly "vastuuseen"?
jonka isän kanssa kituuttelimme vaikeassa etäsuhteessa vuosikaudet, kunnes hän ilmoitti löytäneensä uuden minua paljon nuoremman kumppanin. Menivät heti naimisiin ja tekivät peräperään pari lasta. Olin ensimmäiset kuukaudet kauhuissani, surullinen ja todella katkera. Heräilin yöllä siihen, etten saanut henkeä, mutta mutta lapseni oli minulle aina kaikki kaikessa ja kun tajusin, että voin olla hänellä vain hyvä äiti, isä en milloinkaan, pääsin katkeruudesta. Keskityin rakkauteen, jota tunnen lasta kohtaan. Nykyään olen sinut asioiden kanssa ja elelen edelleen ilman kumppania. Nyt päälle nelikymppisenä odotan edelleen sitä oikeaa ja uskon sen vielä löytyvän, kun lapsi vielä vähän kasvaa.