Olen nuori yksinhuoltajaäiti, miten voin päästä yli katkeruudesta ?

Tsemppiä sinulle ap! Yritä pitää mielessä, että teet loistavaa työtä yksinhuoltajana ja olet hyvä äiti lapsellesi. Lapsen isä ehkä nyt menee ja yrittää nauttia vapaudestaan, mutta jonakin päivänä hän katuu erittäin syvästi sitä, että ei ollut paikalla lapsensa elämässä; ei nähnyt ensimmäisiä askelia eikä silittänyt kuumeisen pikkupotilaan poskea. Vaikka tuntuu raskaalta, niin ajattele että SINÄ saat kokea kaikki nuo ihanat, välillä raskaatkin, hetket lapsesi kanssa, etkä jää mistään paitsi.



Ehkä jo muutaman vuoden päästä hän tajuaa, mitä hänellä olisi voinut olla ja mitä hän menetti. Silloin hän katuu, että oli tosiaan vaan ne "elarit".

Minäkään en pitkään aikaan osannut arvostaa muita ihmisiä, kun olin jäänyt yksin. Tuntui, että vain sen häipyneen miehen rakkaus ja huomio voisivat auttaa. Hän on kuitenkin vain yksi ihminen tässä maailmassa. Jos ja kun hän ei parempaan kykene, niin on muitakin ihmisiä, joista joku on kiinnostunut minunkin asioistani. Jopa eräs perheenjäsen sanoi jossain vaiheessa, että minulle ei tunnu kelpaavan kukaan muu kuin se mies. Hän oli oikeassa. Vähitellen huomasin, että ympärillä oli monia ihmisiä, joita saatoin itsekin ilahduttaa.



Sekin on hyvä muistaa, että lapsi on tosi lyhyen aikaa pieni. Ne puuduttavat yksinäiset hetket ilman toista aikuista ovat ohimeneviä. Myöhemmin jopa kaipaa niitä.



Nro 2

olisi kiva kuulla teidän omiakin kokemuksia kun kaikki tuntuu niin raskaalta ..





ap

Ehkä kannattaa hyväksyä oma elämä sellaisena kuin se on ja mennä niillä ihmissuhteilla jotka on - sinulla nyt sitten se lapsi ja uhmailevainen. Ei kannata katkeroitua. Ehkäpä miehesi joskus tajuaa mitä menetti. Ei ole lapsent tehtävä saada parisuhdetta toimimaan.



Jos asut pääkaupunkiseudulla ja haluat ystävän, joka voisi välillä olla lapsesi kanssa kun sinä menet jonnekin, niin voisin tarjoutua. Olen entinen MLLn hoitaja.



Missä siis asut? Miten sinuun saa yhteyden?

Olet vielä nuori. Nauti siitä, oikeasti. Todennäköisesti olet terve, arvosta sitä, oikeasti.



Ruuhkavuodet vielä hellittävät. Usko pois. Nyt vaan puserrat jotenki noiden vaikeiden aikojen läpi.



terkuin, jo yli 4-kymppinen, joka yllättäen jäi yh:ksi ja sairastui syöpään...

Minulla oli samanlainen tilanne 10 vuotta sitten. Mies liukeni pois perheestä lapsen ollessa vauva ja valvottaessa allergiaoireidensa vuoksi yöstä toiseen. Mies rakastui lapsettomaan naiseen kolmen viikon työmatkallaan ja muutti pois kotoa kun lapsi oli puolivuotias. Tapaamiset vähenivät koko ajan, ensin mies oli lapsen kanssa muutaman vuodessa, sitten kerran vuodessa ja sitten ei enää ollenkaan.



Olen myös ollut välillä katkera, mutta toisaalta niinhän on myös välillä moni ydinperheellinen joka joutuu ottamaan yksin vastuun lapsista. Myös yksinhuoltajalle pitäisi antaa lupa olla välillä väsynyt ilman että siitä heti syyllistetään "yh-marttyyriksi". Huoritteluista (esim. tälläkin palstalla) en jaksa edes välittää kun olen ollut sinkku ja seksittä yli vuosikymmenen ajan.

Katsot elämääsi eri tavalla kuin monet ikäisesi, mutta se auttaa sinua myöhemmin.

kuin sinä. Välillä tuntui, että olen yksin pienen lapseni kanssa tässä maailmassa, tuntui siltä, että kukaan ei välitä.



Mutta...



Nyt poikani on 11-vuotias ja saan kuulla päivittäin kuinka ihana äiti olen. Saan monta halausta ja suukkoa häneltä päivittäin. poikani on älykäs ja hauska, hänen kanssaan on nykyään oikeasti kivaa! On myös hyvä tietää, että minulla on kenties vanhana joku, joka hiukan välittää ja huolehtii.



Sitäpaitsi, olen löytänyt itselleni elämäni rakkauden, olemme nyt olleet 8,5 vuotta yhdessä, joista olemme olleet naimisissa 5,5 vuotta.



Ainakin minun kohdallani kaikki kääntyi hyväksi. Olet vielä nuori, sinulla on vielä kaikki edessäsi. Minäkin löysin mieheni vasta 35-vuotiaana.



Katkeruus ei hyödytä mitään. Kannattaa opetella nauttimaan siitä, mitä on.



Uskon, että elämällä on sinullekin vielä paljon hyvää annettavaa!

jos satut vielä lukemaan palstaa...haluaisin laittaa yhteystiedon, josta minua ei voi heti tunnistaa kuka tahansa, ja tällä hetkellä e-mailini on etu-ja sukunimelläni :)



mukava saada kannustavia viestejä.





ap

ap, et tosiaan ole yksin etkä ainoa vastaavassa tilanteessa, yh:na tosin ei olekaan niin yksinkertaista löytää seuraa, vertaistukea ja muunlaista apua kun ei ehdi sitä hakemaan;). Mutta vakavasti puhuen, ymmärrän täysin että katkeralta tuntuu tilanteessasi.



Yritä ajatella, että lapsi kasvattaa ja muuttaa sinua ja elämääsi paremmaksi, lapsi on lahja josta sinä, et e-miehesi saat nauttia. Vaikka raskasta ja vaikeaa onkin, mikään ei maailmassa voita sitä tunnetta kun oma lapsi halaa ja sanoo rakastavansa tai että olet maailman paras. Ei sitä tunnetta millään matkustelulla ja bailaamisella saa. Exäsi ei tätä saa kokea ja jo se, että mies ei halua olla oman lapsensa elämässä kertoo hyvin paljon miehen kypsyydestä.



Tavallaan sinun on nyt oltava sekä isä että äiti lapselle, ja se kyllä vaatii keneltä tahansa paljon. Elämä vain kohtelee kaikki eri tavoin ja sinun elämäsi menee nyt näin, ehkä tapaat muutaman vuoden kuluttua elämäsi miehen, kokemuksestasi on apua hyvän miehen tunnistamiseen! Ja tärkeintä on että tutustut omaan itseesi, ennenkuin voit rakentaa tasapainoisen suhteen.

Hei AP!



Uskallan todeta ymmärtäväni sinua todella hyvin. Myös minä jäin 10 vuotta sitten jo lapseni vauva-iässä täysin yksin ja yksin ilman tukiverkostoa olen super-allergisen lapseni hoitanut ja kasvattanut. Se on ollut TODELLA rankkaa, eikä sitä kokemusta voi ymmärtää kukaan muu kuin samanlaisen tilanteen itse kokenut. Lisäksi taloudellinen tiukkuus, jatkuvat terveysongelmat ja huolet yksinäisyyden ja voimattomuuden lisänä ja sitä kasvattamassa veivät voimani ja silti oli jaksattava arkea eteenpäin päivä ja viikko kerrallaan.



Yritin vuosikausia tukea biologisen isän ja lapseni suhdetta heidän yhteiseksi parhaakseen, mutta isä ei koskaan kasvanut aidosti aikuiseksi ja lopulta jäi kokonaan pois kuvioistamme. Näin jälkeenpäin ajatellen se oli hyvä ratkaisu, sillä kenellekään epämääräisellä aikataululla toteutuvat tapaamiset eivät olleet hyviä. Lapseni ei ihmeemmin surrut isän menetystä, mistä tein omat johtopäätökseni.



Niin se on, että elämä ei vaan ole kaikille tasa-arvoinen eikä oikeudenmukainen (joka muuta väittää on naiivi tai elämässään kovin helpolla päässyt. Olen vuosien kokemukseni perusteella sitä mieltä, että toisille annetaan yksinkertaisesti liian paljon taakkaa voimiin ja resursseihin nähden.



Elämämme ei ole edelleenkään helppoa, mutta se on kuitenkin helpottunut vuosien saatossa ja olen vähitellen löytänyt takaisin voimavarojani, jotka aeimmin menetin täysin.



Sellaista miestä, joka olisi ollut valmis ottamaan meidät rakkaana pakettina, en ole vielä löytänyt ja täytyy sanoa, että rimani miesten suhteen on noussut. En tarkoita sitä, ettei minulle kukaan kelpaisi, vaan sitä, että olen oppinut määrittämään tarkemmin, mikä on miehessä olennaista ja mikä ei. (jos oma isä on ollut huono miehenmalli, siihenkin täytyy erikseen oppia!)



Toivotan sinulle valtavasti voimia, vertaistukea ja oikeanlaista armollisuutta itseäsi kohtaan: on mahdotonta olla yhtä aikaa hyvä äiti, isä ja puuttuvat sisarukset lapselle- ja silti sitä yrittää parhaansa.



Sinä teet parhaasi ja se riittää. Ota kaikki apu vastaan, mitä sinulle tarjotaan. Älä haikaile lapsen isän perään: hän on keskenkasvuinen henkisesti eikä ole odotettavissa olevaa, että hän muuttuisi.



Uskon, että löydät vielä hyvän kumppanin ja isä-hahmon lapsellesi. Ja ellet, älä huonommista huoli!



Iso voimahalaus sinulle!

Kohtalontoverisi

kiitos niistä. nuori äiti, ja vielä sellainen, joka hoitaa lapsen yksin, joutuu joskus ottamaan vastaan kritiikkiä ja ennakkoluuloja erityisesti tuntemattomilta.



monet ovat sitä mieltä, että " mitä järkeä hankki lapsi nuorena lyhyen seurustelun jälkeen ja olisit miettinyt aiemmin ...." elämä ei vain aina ole niin mustavalkoista ja onneksi ihminen oppii menneisyydestään:) kaikkea ei aina voi suunnitella varman päälle ja vaikka suunnittelisikin, ei koskaan voi ennakoida esim. kuolemaa tai sairastumista, eikä aina eroakaan.



maailma olisi aika tylsä paikka, jos kaikki tekisivät asiat samalla tavalla eli " 15 vuotta seurustelua, sitten vähän alle 40 -vuotiaana esikoinen, sitä ennen oma talo, paljon rahaa ja eletään onnellisena elämämme loppuu saakka."





ap





ap

mulla oli vähän samankaltainen tilanne 10 vuotta sitten. Mutta tiedätkö nyt mä oikeasti kaipaan niitä aikoja.



Aika menee uskomattoman nopeasti, nyt verkostoidut :) "kohtalotovereiden" kanssa ja tee tietoinen päätös siitä, että hyvä tästä tulee. Lapset kasvavat uskomattoman nopeasti, tilanne ei ole loputtomiin sitä mitä se on nyt.



Itse rakastuin uudestaan 33-vuotiaana ja sain mieheni kanssa vielä yhteisen iltatähdenkin ja tiedätkö nyt muistelen lämmöllä niitä aikoja kun olin isomman lapseni kanssa ihan kahdestaan ankean ja pienen opiskelijakämpän olohuoneessa leikkimässä :)

Pääset miehestä eroon panemalla muiden kanssa ja ajan kanssa.



Ilman lasta ette olisi missään tekemisissä. Mies ei ole velkaa sinulle.

Hyvä ap onko tuo sinulta pois, jos isä viettää vapaa-aikaa. Siis oikeasti. Jos olisitte parisukuntana saman katon alla, niin et sinä kuitenkaan viettäisi vapaa-aikaa ja viikonloppuja, vaan olisit edelleen omistautunut perheelle ja lapselle. Ehkä tuon sijaan kirjoittelisit tänne, että mies on sika, kun ei ole 24/7/365 koko ajan kotona.

vai oliko se sinun haavesi?

tiedän täsmälleen miltä susta tuntuu! Ainoa ero sun tilanteeseen on/oli se, että olimme jo vanhoja, minä 30 ja mies 34.



Silti, olin katkera samoista asioista!



Itsellä on asiaan auttanut aika. Katkeruus kertoo osaltaan sitä, että on vielä tunteita toista kohtaan; viha on matkalla eksynyttä rakkautta.



Mun lapsi kasvoi ja meni päivähoitoon ja minä takaisin kouluun. Koulussa oli niin kiireistä, että en ehtinyt ajatella mitään ja eräänä päivänä huomasin, että puff! katkeruun oli häipynyt ja oli täysin välinpitämätön lapsen isää kohtaan.



Se, että sai sisältöä omaan elämään oli ensiarvoisen tärkeää. Sinnittele siihen asti että pääset taas oman elämän syrjään kiinni, sitten viimeistään helpottaa.



Katkeruudelle et voi oikein mitään. Tällä hetkellä se voi olla jopa voimavara, jolla jaksat päivästä toiseen. Se on kuin polttoainetta.



Mutta, en toivoisi pahimmalle vihamiehellekään tällaista kokemusta.

Musta oli vielä ihan helvetin raivostuttavaa kuunnella osanottoja tyyliin "aika parantaa".



Tiedän, se ei sillä hetkellä lohduta YHTÄÄN!!! Sitä on niin vihainen, katkera, väsynyt, jne.



ja toisaalta kun tiesi sen, että samalla se tarkoittaisi (katkeruuden häipyminen) sitä, että ei enää rakasta miestä ja jota kuitenkin halusi rakastaa täydestä sydämestään... Ristiriitaista.



Kauheasti voimia, mene puhumaan diakonille, psykologille tai ihan kelle vaan, itke kaikkien olkapäitä vasten, rukoile, heitä astioita seinään, helpota oloasi!!!

mutta lapseni isä jätti minut ja lapseni kun lapsi oli 2kk vanha.

Masennuin ja muserruin, olin katkera pitkään.

Terapiassa käyn vieläkin, masennuslääkkeitä en enää käytä ja olen uudelleen elämän helmassa kiinni; muutin kotikaupunkiini, aloitin opiskelut ja tapasin työharjoittelun kautta uuden miehen kun lapsi oli 2 1/2 vuotias.



Nyt olen 3 vuotta elänyt onnellisempana kuin koskaan ja katkeruus kaikkosi kun uusi rakkaus astui elämääni.



PALJON VOIMIA SINULLE! Been there, done that

En tiedä, auttaako tämä, mutta juuri ole tehty tutkimus, kuinka pienten lasten vanhemmat on onnettomampia kuin lapsettomat. Sitten tilanne alkaa kääntyä ja mitä vanhemmaksi lapset tulee, sitä onnellisempia on ne, joilla on lapsia. Vanhemmiten tilanne on jo sitten ihan päinvastoin: aikuiset lapset ja lapsenlapset on ihmisen elämässä suuri onni ja siitä ei lapsettomat pääse osalliseksi.:) Sinä teet nyt työn ja nautit sen hedelmistä vuosikymmeniä.