Kun mulle sanotaan, että en ole oikeutettu odottamaan vanhemmiltani mitään apua lasteni kanssa,

uskon varmasti, ja kyllä sinä surullinen sen vuoksi saat olla. Ihanaahan olisi, jos vanhemmat haluavat olla jälkikasvunsa elämässä jatkossakin, eikä vain sen pakollisen ajan.

Itselläni on vanhemmat, jotka auttavat meitä tosi paljon, hoitavat lapsia (eivät ole päiväkodissa) ja muutenkin todella haluavat olla heidän kanssaan.



Miehen vanhemmat taas ovat aivan erilaisia. Mieheni on joskus vähän kiukkuillut asiasta, siis minulle ja vähän asian vierestä, mutta vasta viime aikoina olen tajunnut, että hän on surullinen siitä, millaisia hänen vanhempansa ovat. Aikuisena pitäisi kuitenkin hyväksyä tosiasiat ja nähdä myös omat vanhemmat sellaisina kuin he ovat ja hyväksyä heidät virheineen kaikkineen.



Pitäisi kuitenkin muistaa, että vanhemmat ovat mitä ovat ja epätäydellisinäkin tärkeitä kuitenkin. Toisia vanhempia kun ei saa. Itselläni oli isovanhemmat kuolleet, kun olin tosi pieni, joten "omin" niitä sitten muualta, isotädistä, serkkujen isovanhemmista jne..



Lapsillasikin on ehkä mahdollisuus saada joku korvaava ihmissuhde?



ja kyllä sinä saat olla surullinen. Kannattaisi silti hyväksyä se, että vanhempasi eivät ole kiinnostuneita lapsistasi, eivät ole hyviä isovanhempia, eivätkä ehkä ole kovin hyviä vanhempiakaan. Ovat kuitenkin olleet jossain määrin onnistuneita, koska olet selvinnyt aikuisikään ja saanut omankin lapsen. Vanhempasi ovat olleet sinusta vastuussa ja hoitaneet hyvin tai huonosti, mutta vastuu loppuu aikuisikään. Nyt sinun pitäisi huolehtia omista lapsistaan, ehkä paremmin kuin sinusta on huolehdittu? Vanhempiasi et voi kasvattaa, mutta omia lapsiasi voit. Keskity siis siihen.

lapset tehnyt, eikä vanhemmat ole VELVOLLISIA niitä hoitamaan".



Ei kai siinä nyt hitto vie mistään lakiin kirjatuista oikeuksista ja velvollisuuksista olekaan kyse, vaan siitä, että NORMAALEISSA perheissä ja lähimpien perheenjäsenten kesken halutaan - siis HALUTAAN - auttaa ja olla läsnä. Ei siihen tietenkään voi ketään pakottaa, kädestä vääntäen.



Mutta kyllä siitä sopii olla surullinen ja jopa katkerakin, jos vanhempia ei voisi vähempää kiinnostaa lapsensa ja lastenlastensa elämä. Odottavatkohan moiset kapakalat sitten itse saavansa jotain apua lapsiltaan, kun aikanaan ovat kroonikko-osastolla vaipat jalassa?



Totta kai, ruvetaan vaan siihen, että kukaan ei tee mitään toisten avuksi, jos sitä ei ole lakiin kirjattu. Alaikäisistä lapsista ollaan vastuussa, mutta sen jälkeen *potks* kenkää persauksiin, perään on turha soitella.



Kaikilla on tietysti oikeus ja jopa velvollisuus kertoa, jos toinen vaatii liikaa tukea ja apua. Sellaiseen ei pidä ryhtyä, koska se kuormittaa myös tunnesidettä niin, että alkaa kartella tuollaista avunanelijaa... mutta se, että ei KOSKAAN ja IKINÄ haluta olla apuna, on merkki siitä, että oma lapsi ei oikeasti enää kiinnosta pätkääkään. Riesa mikä riesa...

perheissä sitä yleensä autetaan toinen toistaaan!

Ei tarvinnut noita murehtia. Surua toki siitä, ettei lapsi koskaan tavannut ketään isovanhemmistaan, mieheni on orpo jo nuoresta. Onneksi on siskoja, niiden miehiä ja ystäviä, joista on tullut tärkeitä muita aikuisia lapselle.

VELVLOLLISUUS ole auttaa heitä heidän ollessa sen tarpeesa vanhoina. Näin se menee.

Kaikkien pitää saada olla yksilöitä ja toteuttaa itseään, suku ja perhe ovat taakka, josta on päästävä eroon...





Toisaalta ei kukaan voi määrätä, mitä sinä odotat vanhemmiltasi. Jos odotat apua, on se oikeutesi, mutta ehkä vain epärealistinen toive.



Koko aihe on väännetty kamalan mustavalkoiseksi. On nimittäin totta, että on olemassa äärimmäisen itsekeskeisiä isovanhempia, jotka odottavat lastensa muistavan heitä lahjoilla mutta itse eivät välitä muistaa edes lastenlastensa nimiä. Toisaalta taas on lapsia, jotka lykkäävät omat lapsensa vanhemmilleen joka viikonloppu, laittavat äitinsä siivoamaan ja käymään kaupassa ja isänsä hoitamaan lumityöt, kun itse huidellaan työmatkoilla, parisuhdelomilla, tyttöjen illassa, poikien saunaillassa, baarissa jne.



Silti olen sen verran vanhanaikainen, että ajattelen perheenjäsenten ja suvun olevan juuri niitä tahoja, joiden apuun pitää voida luottaa. Erään tuttavaperheen sukulaiset menehtyivät tsunamissa, ja perheestä selvisi vain alakoululuikäinen lapsi. Tämän lapsen olisi halunnut ottaa niin tuttavaperhe sekä kolme muuta sukulaistahoa. Ja näinhän sen pitää ollakin! Suku pitää yhtä vaikeuksissa.



Sitten taas on niitä, jotka kyllä ottavat mutta eivät anna. Ei se suvun velvoite ole loputon. Jos itse lykkää lapsia hoitoon kaikille mahdollisille suvun jäsenille mutta ei viitsi sitten tehdä lumitöitä iäkkäälle tädille, ollaan asetelmassa, joka aiheuttaa katkeruutta. Mihin on kadonnut ne hienonhienot tuntosarvet, joilla tutkaillaan tilannetta ja tulkitaan vinkkejä siitä, mitä kultakin suvun jäseneltä voi pyytää ja mitä myös itse voi tehdä suvun hyväksi? Nykyään ajatellaan aina vain omaa hyvinvointia, omia oikeuksia ja viis välitetään toisten elämästä.



Kun asiaa kuitenkin miettii tarkemmin, on oikeastaan ihan itsestään selvää, missä tilanteissa sitä apua voi odottaa puolin ja toisin. Lasten hoitamiset, lumityöt, siivoamiset, rahalliset avut yms. ovat asioita, jotka pitäisi itse ottaa huomioon ja joita voi esim. ostaa rahalla tai lainata pankista. On kohtuutonta odottaa, että toinen ihminen auttaisi arjessa viikottain tai edes kuukausittain, kun ei ole itse valinnut sitä elämää.



On vain muutama asia, missä avun odottaminen on oikeasti kohtuullista ja sen antaminen suorastaan välttämätöntä: kun toinen lähimmäinen ei selviä itse yllättävästä tilanteesta, joka ei ole pysyvä tai ainakaan tarkoitettu pysyväksi. Sairastumiset, työttömyys, kuolemantapaukset jne. ovat asioita, joiden kohdatessa on normaalia ja jopa tarpeellista pyytää apua. Vain kylmä ja empatiakyvytön ihminen kieltäytyy auttamasta näissä tilanteissa.



Tähän lisään kyllä vielä vanhempi-lapsi-asetelman. On luonnollista ja ymmärrettävää, että lapsi olettaa saavansa apua vanhemmaltaan elämän kriisissä, vaikka lapsi olisikin jo ajat sitten katkonut siteet lapsuudenkotiinsa. Vanhemmuus ei lopu koskaan. Olisi outoa ja käsittämätöntä, jos omat vanhempani eivät auttaisi minua, jos puolisoni kuolisi tai itse sairastuisin. Tiedän, että auttaisivat. Eivät he hoida minun lapsiani ellen erikseen pyydä, mutta nauttivat kyllä isovanhemmuudesta ja kyläilyistämme. Kriisin tullen tilanne olisi toinen.



Samalla tavalla autoimme anoppiani, kun hänen puolisonsa kuoli yllättäen. Olisi outoa, jos ihminen ei voisi luottaa omien aikuisten lastensa apuun. Kyläilimme, teimme pihatöitä ja autoimme remonttihommissa. Anoppi kyllä on hoitanut lapsiammekin enemmän - omasta halustaan. Nyt on taas vähemmän auttamista ja enemmän vain sitä tavallista kyläilyä. Kriisi kun on ohi, vaikka välillä sitä apua puolin ja toisin odotetaan.



Olen siitä onnekas, että saan apua pyytäessäni ja annan apua, kun joku sitä pyytää. Meillä ei tarvitse olla kriisi, jotta tämä homma toimisi. Mutta kriisi on se tila, jossa apua saa odottaa ihan oikeutetusti.

VELVLOLLISUUS ole auttaa heitä heidän ollessa sen tarpeesa vanhoina. Näin se menee.

kroonikko-osastolla, että on se kamalaa, kun lapset ei käy koskaan hoitamassa...

Hei. Ei se velvollisuus ole sellainen asia, että sitä normaali ihminen olettaisikaan löytyvän Suomen Laki-kokoelmasta. Vaan se on tunnetason ja moraalin juttu. Minä koen kyllä iloiseksi velvollisuudekseni auttaa vanhempiani, samoin kuin he ovat aina kokeneet oikeudekseen ja velvollisuudekseen auttaa meitä.

Mutta meillä onkin normaali ja rakastava perhe.

omien resurssien mukaan. Puolin ja toisin.

Ja pidän itsekkäinä ihmisiä, jotka eivät auta läheisiään. Enkä tarkoita että mummola olisi joku 24/7 hoitopaikka.

ja vielä niin huono-onninen että lapsillani on kahdet paskat isovanhemmat joista kummatkaan eivät välitä tippaakaan. Eivät ole ikinä auttaneet mitenkään (saati hoitaneet), eivät ole tarjonneet apua eikä auttaneet edes pyydettäessä. Eivät jaksa käydä kylässä (kutsuttu on) eivätkä halua lapsia kylään, eivät käy jouluna, synttäreillä eivätkä toiset ole jaksaneet käydä ristiäisissäkään. Eikä todellakaan lapsenlasten kuulumiset kiinnosta, vain omista matkoista ja kyläilyistä ja hankinnoista puhutaan.



Olen tehnyt tästä jo viisi vuotta surutyötä ja ei yhtään vielä helpota. En ole löytänyt korvaavaa mummoa, vaikka olen etsinyt, joten tämä on yksi syy suruun. Jos joku kompensoisi puutetta niin olisi helpompaa.



Tuosta itsekkyydestä kyllä sanon sen verran että molemmat isovanhemmat - eli mieheni ja minun vanhemmat - saivat aikaan valtavasti apua omilta vanhemmiltaan. Eli olimme paljon mummolassa ja mummot hoiti monta kertaa viikossakin. Samoin vanhemmat reissasi parisuhdelomilla ja oltiin viikkoja mummolassa. Nyt sitten vastavuoroisesti vanhemmat eivät ole auttaneet jälkipolveaan sekuntiakaan mitenkään. Ja eipä edes niitä esipolviakaan eli niitä omia vanhempiaan jotka aikanaan auttoivat heitä.



Kyllä omien ja appivanhempien kohdalla on auttaminen niin yksisuuntainen tie kuin voi olla. Eli kaikkien ikäpolvien tulee auttaa heitä, ja heidän ei tarvitse auttaa ketään.



Toki tiedän että isovanhemmat siinä enemmän menettävät. Lapsetkin menettäisivät jos olisi ne rakastavat isovanhemmat, tällaiset tylyt ja tunnevammaiset ovat sellaiset että enpä sanoisi menetykseksi.



AP, asia pitää vain hyväksyä. Sille ei voi tehdä mitään (olen itse yrittänyt kaikkeni, mutta ei mitään muutosta vastapuolelta) ja sen jälkeen surutyö kestää vuosia. Itse uskon että suruni aktivoituu aina uudestaan, esim kun itse ehkä tulen mummoksi, aina sitä muistaa miten pahalta tuntui kun itse tuoreena äitiniä minut hylättiin täysin enkä ole saanut apua vaikka lasten kanssa on ollut välillä todella tiukkoja paikkoja.



Omat vanhempani kyllä ihan ilman huonoa omaatuntoa odottavat että minä hoidan heitä vanhana, eivät kuulemma halua vanhainkotiin :(

Minusta on aika idioottimaista mennä sanomaan, että "itsepä olet lapset tehnyt, eikä vanhemmat ole VELVOLLISIA niitä hoitamaan".

Ei kai siinä nyt hitto vie mistään lakiin kirjatuista oikeuksista ja velvollisuuksista olekaan kyse, vaan siitä, että NORMAALEISSA perheissä ja lähimpien perheenjäsenten kesken halutaan - siis HALUTAAN - auttaa ja olla läsnä. Ei siihen tietenkään voi ketään pakottaa, kädestä vääntäen.

Mutta kyllä siitä sopii olla surullinen ja jopa katkerakin, jos vanhempia ei voisi vähempää kiinnostaa lapsensa ja lastenlastensa elämä. Odottavatkohan moiset kapakalat sitten itse saavansa jotain apua lapsiltaan, kun aikanaan ovat kroonikko-osastolla vaipat jalassa?

Totta kai, ruvetaan vaan siihen, että kukaan ei tee mitään toisten avuksi, jos sitä ei ole lakiin kirjattu. Alaikäisistä lapsista ollaan vastuussa, mutta sen jälkeen *potks* kenkää persauksiin, perään on turha soitella.

Kaikilla on tietysti oikeus ja jopa velvollisuus kertoa, jos toinen vaatii liikaa tukea ja apua. Sellaiseen ei pidä ryhtyä, koska se kuormittaa myös tunnesidettä niin, että alkaa kartella tuollaista avunanelijaa... mutta se, että ei KOSKAAN ja IKINÄ haluta olla apuna, on merkki siitä, että oma lapsi ei oikeasti enää kiinnosta pätkääkään. Riesa mikä riesa...

ei käy katsomassa. Mietin, että onko aina lasten syy? Totta kai on itsekkäitäkin lapsia, mutta useimmiten on kyllä niin, että niin se metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Jos mummo ei ole ollut lastensa apuna, niin en ihmettele jos se kertaantuu sitten vanhana.

lapset tehnyt, eikä vanhemmat ole VELVOLLISIA niitä hoitamaan". Ei kai siinä nyt hitto vie mistään lakiin kirjatuista oikeuksista ja velvollisuuksista olekaan kyse, vaan siitä, että NORMAALEISSA perheissä ja lähimpien perheenjäsenten kesken halutaan - siis HALUTAAN - auttaa ja olla läsnä. Ei siihen tietenkään voi ketään pakottaa, kädestä vääntäen. Mutta kyllä siitä sopii olla surullinen ja jopa katkerakin, jos vanhempia ei voisi vähempää kiinnostaa lapsensa ja lastenlastensa elämä. Odottavatkohan moiset kapakalat sitten itse saavansa jotain apua lapsiltaan, kun aikanaan ovat kroonikko-osastolla vaipat jalassa? Totta kai, ruvetaan vaan siihen, että kukaan ei tee mitään toisten avuksi, jos sitä ei ole lakiin kirjattu. Alaikäisistä lapsista ollaan vastuussa, mutta sen jälkeen *potks* kenkää persauksiin, perään on turha soitella. Kaikilla on tietysti oikeus ja jopa velvollisuus kertoa, jos toinen vaatii liikaa tukea ja apua. Sellaiseen ei pidä ryhtyä, koska se kuormittaa myös tunnesidettä niin, että alkaa kartella tuollaista avunanelijaa... mutta se, että ei KOSKAAN ja IKINÄ haluta olla apuna, on merkki siitä, että oma lapsi ei oikeasti enää kiinnosta pätkääkään. Riesa mikä riesa...

naapurin mummo oli 20 vuotta se, joka auttoi ja hoiti ja vietti kesät lastenlasten kanssa. Nyt lapsetlapset ovat jo aikuisia, mutta eipä ole tänä talvena yhtäkään viidestä näkynyt edes lumitöissä.

Eli missä on se noin 30v "nuorten" antama apu niille, jotka ovat heitä auttaneet? Me naapurit olemme tuolle mummolle paljon läheisempiä kuin lapsenlapset tai lapset.

ei käy katsomassa. Mietin, että onko aina lasten syy? Totta kai on itsekkäitäkin lapsia, mutta useimmiten on kyllä niin, että niin se metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Jos mummo ei ole ollut lastensa apuna, niin en ihmettele jos se kertaantuu sitten vanhana.

ovat ne vanhainkodin yksinäisimmät. Kun mummolta ei saa enää edes eläkerahoja, ei sitä muistella. Muutaman kerran olen joutunut soittamaan kuolinviestiä noin 40v lapsille ja yleensä vastaus on silloin se, että ei kai meidän tarvitse mitään tehdä, hoitakaa se hautaan.

jos kerran ajatus on se, että puolin ja toisin autetaan. Kumma juttu, että vain isovanhemmilta vaaditaan apua, itse ei olla sitä antamassa. Mutta nyt pyydän ja vetoan tähän palstaan: jos ei miniä tule kolaamaan pihaa, saa hyväksyä sen, että lauantaina en men lapsia kaitsemaan ja jää heillä jotkut juhlat väliin.

ei käy katsomassa. Mietin, että onko aina lasten syy? Totta kai on itsekkäitäkin lapsia, mutta useimmiten on kyllä niin, että niin se metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Jos mummo ei ole ollut lastensa apuna, niin en ihmettele jos se kertaantuu sitten vanhana.

ovat ne vanhainkodin yksinäisimmät. Kun mummolta ei saa enää edes eläkerahoja, ei sitä muistella. Muutaman kerran olen joutunut soittamaan kuolinviestiä noin 40v lapsille ja yleensä vastaus on silloin se, että ei kai meidän tarvitse mitään tehdä, hoitakaa se hautaan.

Taitaa olla aika marginaalinen ryhmä mistä puhut ja enpä ole vielä KOSKAAN kuullut, että ei edes hautaan lapset halua vanhusta saattaa.

jos kerran ajatus on se, että puolin ja toisin autetaan. Kumma juttu, että vain isovanhemmilta vaaditaan apua, itse ei olla sitä antamassa. Mutta nyt pyydän ja vetoan tähän palstaan: jos ei miniä tule kolaamaan pihaa, saa hyväksyä sen, että lauantaina en men lapsia kaitsemaan ja jää heillä jotkut juhlat väliin.

Pointti kaiketikin on kumminkin, että apua pyydetään tarpeeseen puolin ja toisin, ei pelkästään huvin vuoksi ja kun itseä laiskottaa.

Jos sulla on fyysinen vamma tai et muista syistä voi kolata pihaasi, niin totta kai pyydät miniältä apua.

vastavuoroisuutta, jos miniällä on jokin fyysinen vamma tai ei muista syistä jaksa hoitaa lapsia niin totta kai pyydät anopilta apua.

sanoit että kriisi on sellainen paikka missä on aina oikeus saada apua sukulaisilta ja luottaa että hädän hetkellä läheiset kannattelevat.



Ja katin kontit. Isovanhemmat eivät ole auttaneet perhettämme edes kriisin aikana. Eivät ole koskaan tarjonneet apua, eivät auttaneet pyydettäessä, eivätkä auttaneet edes hätätilanteessa. Sanoivat vaan vaivautuneena että "me ei aiottu alkaa ollenkaan auttelemaan". Olivat ilmeisesti huolissaan siitä että jos kerran suuressa hädässä auttavat niin pitäisi joskus toistekin auttaa.



Itsekkyys on tämän päivän sana, ja tosiaan meidän tapauksessamme on kahdet piittaamattomat isovanhemmat. En usko että kyse on pelkästä tuurista vaan enemmän yhteiskunnan muutoksesta