Lue keskustelun säännöt.
En halua olla äiti
27.02.2012 |
Miten ihmeessä tavallinen ihminen voi tulla tällaiseksi kamalaksi ihmiseksi? En halua olla enää äiti lapsilleni, eikä minua kiinnosta olla heidän kanssaan missään tekemisissä. Tiedän kuinka kamalalta tämä kuulostaa, mutten voi tunteilleni mitään. Olen yrittänyt jo lähes 2 vuotta taistellä tätä vastaan, mutta nyt olen valmis nostamaan kädet pystyyn ja toteamaan ettei minusta ole äidiksi.
Olen ollut erinomainen äiti kolmelle lapsellemme viimeisten 12 vuoden ajan. Viimeisiä vuosia lukuunottamatta nautin äitiydestä ja olin ylpeä siitä kuinka hyvin sain hoidettua niin kodin kuin lapsetkin. Siten pikkuhiljaa kaikki alkoi muuttua. En nauttinut enää lapsiperheen elämästä ja aloin kaivata muutakin sisältöä elämääni. Läysin mieleiseni uuden työpaikan ja koska se sijaitsi eri paikkakunnalla kuin kotimme, olin välillä pieniä aikoja erossa perheestäni. Pikku hiljaa alon pidentämään poissaolojani, vedoten työkiireisiini. Todellisuudessa nautin suunnattomasti omasta ajastani. Mieheni ymmärsi tämän ja antoi minulle tilaa. Koska perheen muutto työpaikkakunnalle ei ollut mahdollista, hankin oman asunnon sieltä.
Nyt noin parin vuoden jälkeenkään, en edelleenkään kaipaa lapsiani lainkaan. Soittaminenkin on vastenmielistä ja odotan kauhulla niitä aikoja kun joudun menemään kotiin. Todella surullista, mutta näin vaan on. Mieleni tekee irtisanoutua vanhemmuudesta kokonaan, koska selvästikään minusta ei ole siihen. Mutta mieltäni kaihertaa, jospa jonain päivänä vielä oppisinkin kaipaamaan heitä ja nauttimaan taas perhe-elämästä. Onko tämä enää mahdollista? Miten ihmeessä aikuinen ihminen voi tehdä näin lapsilleen? Tiedän että tämä ei ole missään tapauksessa hyväksi heille, mutten saa itseäni pakottamallakaan toimimaan toisin. Ollessani kotona, tuntuu että joko kuolen ahdistukseen tai teen vaihtoehtoisesti itsemurhan, jos en pian pääse pois sieltä. Kuulisin mielelläni muiden mielipiteitä tästä kamalasta asiasta. Haukkuakin saa, koska tiedän sen ansaitsevani.
Kommentit (18)
Miten ihmeessä tavallinen ihminen voi tulla tällaiseksi kamalaksi ihmiseksi? En halua olla enää äiti lapsilleni, eikä minua kiinnosta olla heidän kanssaan missään tekemisissä. Tiedän kuinka kamalalta tämä kuulostaa, mutten voi tunteilleni mitään. Olen yrittänyt jo lähes 2 vuotta taistellä tätä vastaan, mutta nyt olen valmis nostamaan kädet pystyyn ja toteamaan ettei minusta ole äidiksi.
Olen ollut erinomainen äiti kolmelle lapsellemme viimeisten 12 vuoden ajan. Viimeisiä vuosia lukuunottamatta nautin äitiydestä ja olin ylpeä siitä kuinka hyvin sain hoidettua niin kodin kuin lapsetkin. Siten pikkuhiljaa kaikki alkoi muuttua. En nauttinut enää lapsiperheen elämästä ja aloin kaivata muutakin sisältöä elämääni. Läysin mieleiseni uuden työpaikan ja koska se sijaitsi eri paikkakunnalla kuin kotimme, olin välillä pieniä aikoja erossa perheestäni. Pikku hiljaa alon pidentämään poissaolojani, vedoten työkiireisiini. Todellisuudessa nautin suunnattomasti omasta ajastani. Mieheni ymmärsi tämän ja antoi minulle tilaa. Koska perheen muutto työpaikkakunnalle ei ollut mahdollista, hankin oman asunnon sieltä.
Nyt noin parin vuoden jälkeenkään, en edelleenkään kaipaa lapsiani lainkaan. Soittaminenkin on vastenmielistä ja odotan kauhulla niitä aikoja kun joudun menemään kotiin. Todella surullista, mutta näin vaan on. Mieleni tekee irtisanoutua vanhemmuudesta kokonaan, koska selvästikään minusta ei ole siihen. Mutta mieltäni kaihertaa, jospa jonain päivänä vielä oppisinkin kaipaamaan heitä ja nauttimaan taas perhe-elämästä. Onko tämä enää mahdollista? Miten ihmeessä aikuinen ihminen voi tehdä näin lapsilleen? Tiedän että tämä ei ole missään tapauksessa hyväksi heille, mutten saa itseäni pakottamallakaan toimimaan toisin. Ollessani kotona, tuntuu että joko kuolen ahdistukseen tai teen vaihtoehtoisesti itsemurhan, jos en pian pääse pois sieltä. Kuulisin mielelläni muiden mielipiteitä tästä kamalasta asiasta. Haukkuakin saa, koska tiedän sen ansaitsevani.
varmaan ihan ylisuorittaja, mutta suo itselles vain vähän aikaa ja lepoa ,harrastuksia rauhassa, sitten jaksat taas paremmin. mikäänei ole mennyt pieleen. kuullostaa aika jokapäiväiseltä arjelta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on ihan samoja tuntemuksia. Mut työ vei pois kotoa ja lopulta en enää kestänytkään perhettä, en lapsia enkä miestä.
Erohan siitä tuli ja lapset jäi isälleen. Vuosi sitä eloa ja lapset muutti mun luo. Aluksi kaikki meni hyvin, mutta n. vuoden päästä olin taas samassa tilanteessa. Tuntuu ettei tästä ole mitään poispääsyä ja elämä on ohi. Olen ihan lopussa eikä mitään mitä lapset tekee, enää jaksa kiinnostaa. Hoidan ne kyllä, samoin työt ja kodin, kaikki on tip top koko ajan, mutta mä olen ihan muualla koko ajan.
Haluaisin vaan olla yksin omissa oloissa ja inhoan sitä etten voi lapsien takia elää niinkuin haluan.
Ei tästä ole mitään poispääsyä. Jos olisin mies niin voisi vaan lähteä, niitä ei kukaan arvostele kun ne kyllästyy lapsiin ja niiden äitiin.
Luulen, että sinulle on perhe-elämässä käynyt, kuten monille työelämässä. Palaa loppuun, tulee burn-out. Siihen ei sitten ihan lyhyt loma autakaan.
Tiedän tuon tunteen, kun kaikki muu tuntuisi mukavammalta kuin kotona lasten kanssa oleminen. Velvollisuudesta sitä tekee suurimman osan aikaa. Meillä ainakin on auttanut, että on selkeästi aikaa itselle ja aikaa perheelle. Kompromisseja vaatii. Ja hei, ei kukaan ole luvannut elämän olevan helppoa. Onneksi lapsetkin kasvavat melko nopeasti loppujenlopuksi aikuisiksi.
yritä miettiä, vaikka vaikeaa se on - millaista elämäsi olisi, jos et todellakaan enää olisi lastesi äiti.
Yksi tapaamani äiti menetti molemmat lapsensa ja miehensä Aasian tsunamissa. Hän sanoi vuoden kuluttua tapahtuneesta kertoessaan, että pahinta hänestä oli se, että kukaan ei enää koskaan tulisi kotiin ja huutaisi ovelta "Hei Äiti"...
Koeta kuvitella mielessäsi, ettei lapsiasi ja miestäsi enää olisi. Koska jos hylkäät heidät kokonaan, et luultavasti enää kuulisi heidän koskaan kutsuvan itseäsi äidikseen, toista mahdollisuutta et heidän kanssaan enää hevillä saisi. Kun elämä ei mene niin, että nyt päätät, ettet halua heitä, ja kolmen vuoden kuluttua päätätkin, että haluat sittenkin ja asiat palaavat ennalleen. Jos luovut lapsistasi, teet sen loppuiäksesi.
Mieti siis, kestätkö päätöstäsi koko loppuelämäsi - siinä on vastauksesi, voitko niin tehdä vai et.
Ja mieti myös tarkkaan, miltä päätöksesi tuntuu lapsistasi - kukaan heistä ei ole pyytänyt saada syntyä sinun lapseksesi - Sinä olet heidät halunnut, eivät he sinua. Voitko todella kääntää selkäsi heille koko loppuelämäksesi?
En ole itse mikään "vuoden äiti", ja tuskastun lapsiini ja mieheeni ja perhe-elämäämme silloin tällöin ja kaipaan (ja vietän) omaa aikaani.
Mutta jos alan ajatella, etten koskaan enää näkisi poikiani, on ajatus todella ahdistava, enkä tiedä miten selviäisin siitä. Sitä tilannetta en siis ainakaan vapaaehtoisesti haluaisi aikaansaada.
Tietty itsekkyys kuuluu kaikkeen, vanhemmuuteenkin, mutta vanhemmaksi ruvetessaan kyllä pitää ymmärtää tuovansa maailmaan jotain, mistä on vastuussa loppuelämänsä. Tietyllä tavalla mielestäni yhdelläkään vanhemmalla ei ole oikeutta kesken kaiken todeta, ettei tää ollutkaan kivaa, emmä tätä enää halua. Pitää vaan keksiä keinoja, millä selvitä siitä puuduttavasta arjesta, ja miten siitä arjesta voi eri keinoin muokata mukavampaa ja sujuvampaa, niin ettei sen alle uuvu.
miten sun lapset nauttii seurastasi?
Itsemurha auttaa parempaan elämään?
Mitä jos sä koittaisit elää, lakkaa suorittaminen ja tee sitä mikä olisi ihanaa?
Vai koitatko väkisin änkeä itsesi johonkin muottiin? Mene hei terapiaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei enää lapsi, ei vielä aikuinen, ikuisesti.
Ei velvollisuuksia, ei uhrautumista, ei jatkuvaa organisointia, aikataulutusta, huomioonottamista, huolehtimista, tavoitteellisuutta.
En haluaisi olla sidottu perheeseen,lapsiin, en vakituiseen työnantajaan, en parisuhteeseen, en vanhenevista vanhemmista huolehtimiseen, en kavereiden ainaisten murheiden kuuntelemiseen. Haluan vai olla, tehdä mitä itseä huvittaa, ei vastuuta-ei seuraamuksia...
MUTTA en ole teini, olen aikuinen nainen ja minulla on roolini tässä yhteiskunnassa, elämässä, toisten ihmisten elämässä. Vanhenen kunnialla ja elän ikävaiheet niinkuin ne kulloinkin kuuluu elää. Olen osa muiden ihmisten menneisyyttä ja tulevaisuutta. Olen tärkeä.
Ei enää lapsi, ei vielä aikuinen, ikuisesti.
Ei velvollisuuksia, ei uhrautumista, ei jatkuvaa organisointia, aikataulutusta, huomioonottamista, huolehtimista, tavoitteellisuutta.
En haluaisi olla sidottu perheeseen,lapsiin, en vakituiseen työnantajaan, en parisuhteeseen, en vanhenevista vanhemmista huolehtimiseen, en kavereiden ainaisten murheiden kuuntelemiseen. Haluan vai olla, tehdä mitä itseä huvittaa, ei vastuuta-ei seuraamuksia...
MUTTA en ole teini, olen aikuinen nainen ja minulla on roolini tässä yhteiskunnassa, elämässä, toisten ihmisten elämässä. Vanhenen kunnialla ja elän ikävaiheet niinkuin ne kulloinkin kuuluu elää. Olen osa muiden ihmisten menneisyyttä ja tulevaisuutta. Olen tärkeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, tee pieni testi: Kuvittele hetken verran, että menetät lapsesi jostain muusta syystä kuin siksi, ettei sinua enää huvita olla heidän äitinsä. Miltä se tuntuisi? Suhdetta lapsiin ei voi samalla tavalla lopettaa kuin avioliittoa: Kun yhdessäolo alkaa ahdistaa, otetaan loparit.
Olet vieraantunut lapsistasi, ja se, että mieluummin tekisit itsemurhan kuin olisit lastesi kanssa, on todella huolestuttavaa ja hälyttävää. Ap, ole kiltti ja hae apua, koska käyttäytymisesi ja ahdistuksesi on lapsillesi todella raskas taakkka kestää.
Todella paha mieli tuli tekstistäsi lastesi takia :´(
Hei ap, vanhemmuus ei ole työpaikka josta voi irtisanoutua kun siellä ei ole enää kivaa. Lapset eivät ole asiakkaita jotka voi delegoida jollekulle toiselle kun niiden kanssa oleminen ahdistaa. Lapsillasi on vain yksi äiti ja se olet sinä.
Eli nyt vaan apua hakemaan, että saat selville mistä johtuu tuo kauhistuttava tunnekylmyys lapsiasi kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa siltä, että äitiytesi on koko ajan ollut sata prosenttia ja vähän yli, täydellistä. Ei sellaista kukaan jaksa. Hae apua asiaasi nopeasti.
on muodostunut sulle niin valtavaksi taakaksi ettet enää vaan jaksa sitä? Kyse ei siis ole siitä että et rakstaisi lapsiasi tai olisit paha ihminen, vaan tämä vääristymä ja epärealistiset vaatimukset ovat myrkyttäneet suhteen perheeseesi ja erossaolo tuntuu paljon helpommalta?
Mulla on ollut samanlaista oloa kun olin todella masentunut, silloin toivoin että voisin lähteä pois koska en täyttänyt äidin mittaa jonka olin mielessäni asettanut itselleni.
Olet nyt 2 vuotta taistellut yksin, mitä jos ottaisit vastaan apua? Lasten hylkääminen on aika traumaattinen asia, sellaista ratkaisua ei pidä tehdä. Järjestä itsellesi terapiaa ja pyydä apua siihen, että elämästäsi voisi tehdä siedettävää lasten kanssakin. Ei elämän tarvitse olla joko-tai, vaan kompromissi jossa sinäkin saat elää omanlaisenasi.
1. jos olet jo 12 vuotta ollut äiti, niin ei siinä mene kuin noin 6 vuotta kun eka lapsi muuttaa pois ja sitten pikkuhiljaa muut. oma aika lisääntyy huomattavasti
2. joo. on yksin asuminen välillä kivaa, mutta onko seuraavat 10, 20, 30 vuotta? etkö todellakaan alkaisi jossakin vaiheessa kaipaamaan jotakin henkilöä jonka kanssa jakaa kaikki päivän ilot ja surut ja mennä viereen nukkumaan.
3. eikö kannattaisi jaksaa loppuun asti lasten kanssa ihan vain sen oikeudenkin takia, että voi lasten ollessa aikuisia soittaa heille ja kysyä mitä kuuluu ja tavata mahdollisia lapsenlapsia jne. varmasti 20 vuoden päästä pohtisit joka päivä mitä lapsesi tekevät. jos heidät hylkäät, eivät varmana halua olla kovin läheisissä tekemisissä myöhemmin.
4. ja ennen kaikkea, äitinä sinulla on velvollisuus lapsiasi kohtaan. eli niskasta itseä kiinni. pahimmat vauvavuodet ovat kuitenkin jo takana. nyt sinulla on mahdollisuus tulla ja mennä miten huvittaa ilman että kotona odottaa itkevä ja huutava vauva. eihän se ole kuin suoraan alamäkeen laskettelua tuossa vaiheessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vittu mitä paskaa te jauhatte, itse tein lapset miesten painostuksesta, uskoivat aina mun "muuttuvan". Luovutin juuri nuorimman tyttäreni lastenkotiin, koska en jaksa sitä saa***nan äitiyttä, olisin tappanut joko itseni tai lapseni. Parasta mitä lapselle voi tehdä on häipyä pois jos ei ole äiti täydestä sydämestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Etsi pätevä terapeutti. Minusta kuulostaa siltä että elämässäsi on tapahtunut jotain varhaisnuoruudessa, mikä saa sinussa esille kipeitä tunteita perhesuhteisiin liittyen. Tätä olisi hyvä pohtia anmattilaisen kanssa. Aikaa ja resursseja siihen lieneekin jo. Voimia arkeesi!
Olet todella itsekäs ihminen. Jos olisi miehestä kyse niin täällä kaikki olisi haukkunut sut siaksi!
katsokaa ne aloituksen päivämäärät!
Ehkä lopetuksen päivämäärä on kuitenkin tärkeämpi, se on uudempaa dataa.
on muodostunut sulle niin valtavaksi taakaksi ettet enää vaan jaksa sitä? Kyse ei siis ole siitä että et rakstaisi lapsiasi tai olisit paha ihminen, vaan tämä vääristymä ja epärealistiset vaatimukset ovat myrkyttäneet suhteen perheeseesi ja erossaolo tuntuu paljon helpommalta?
Mulla on ollut samanlaista oloa kun olin todella masentunut, silloin toivoin että voisin lähteä pois koska en täyttänyt äidin mittaa jonka olin mielessäni asettanut itselleni.
Olet nyt 2 vuotta taistellut yksin, mitä jos ottaisit vastaan apua? Lasten hylkääminen on aika traumaattinen asia, sellaista ratkaisua ei pidä tehdä. Järjestä itsellesi terapiaa ja pyydä apua siihen, että elämästäsi voisi tehdä siedettävää lasten kanssakin. Ei elämän tarvitse olla joko-tai, vaan kompromissi jossa sinäkin saat elää omanlaisenasi.