Vituttaa istua kotona ja katsoa kun nuoruus vilisee ohi

Tai sitten ei...

Minäkin elin joskus tuollaista vaihetta, kun juutuin sellaisen miehen seuraan, jonka kanssa ei paljon missään yhdessä kuljettu.



Ei sinun nuoruutesi ihan hukkaan mene niin kuin minulla silloin, kun sentään lapset kasvavat kaiken aikaa.



Hanki MLL:n hoitaja, mene yksinäsi ja uskalla puhutella vieraita ihmisiä. Minäkin kirjoitan niin kuin muka asiasta jotain tietäisin, kun vielä vähemmän kavereita kuin sinulla.

joissa on vastaavassa tilanteessa olevia äitejä! Mun mielestä arkea lasten kanssa on ollut aina niin paljon helpompi jaksaa, kun on ollut muita äitejä ja lapsia, joiden kanssa viettää aikaa.



Enkä mä ole noista ketään etukäteen tuntenut, ja monen kanssa on yhteydenpito muuton jälkeen jäänyt, mutta olivat tärkeitä siinä kohtaa, kun elämä olisi muuten ollut sitä omalla porukalla kököttämistä!



Eli menkää puistoon, menkää avoimeen päiväkotiin, perhekerhoon, muskariin, mitä ikinä noita paikkoja onkaan! Sieltä löytyy samassa tilanteessa olevia saman ikäisten muksujen äitejä, ja se tunne, että yksin on maailmassa samassa tilanteessa helpottaa.

nyt aktiivikseksi ja hankit lapsille viakka jonkun harrastuksen jossa tutustut muihin vanhempiin ja sitä kautta saat itsellesi tuttuja.

vähän tuolta voi tuntua vaikka olisi vanhempikin äiti. Minä olen 33, ja musta taas tuntuu, että nyt ois ne kriittiset hetket tehdä töitäkin koska rahaa tarvittais, mut minä vaan kökin kotona koska nuorin on liian nuori hoitoon. Mä näen kyllä ihmisiä päivittäin ja saan helposti kavereita, mut mihinkään ei voi ilman lapsia mennä. Onneksi nämä kasvaa niin nopeasti että joskus on tilaa muullekin elämälle.

2 syytä:



- ei ole ketään kenen kanssa mennä minnekään, kavereita ei ole ja miehellä omat kuvionsa



- Lapsi on niin hankala ettei hänen kanssaan kerta kaikkiaan viitsi mennä mihinkään kun ei osaa yhtään käyttäytyä. Sama tilanne jatkunut jo 4 vuotta...



Näin mulla kulunut ikävuodet 22-27. Joskus sitä miettii että oliko tosiaan pakko tehdä lapsi niin nuorena mutta silloin olin vielä yksinäisempi kun ei ollut edes lasta seurana, vain satunnaisia tuttuja jotka ei oikeesti ollut yhtään kiinnostuneita seurastani. Tässä se mun elämä sitten oli...

Itsestäni tuntui ihan samalta, kun sain esikoiseni (joka oli vielä vahinko) ja kökin sitten kotona vaativan vauvan/taaperon kanssa monta vuotta. Lapsi oli oikeasti niin "hankala" ettei hänen kanssaan voinut minnekään oikein edes lähteä. Eikä ainakaan niihin juttuihin, joihin olisin halunnut (omat kaverit siinä vaiheessa vielä kiersi kesäisin festareita, ajeli öisin kaupungilla porukassa, kävi baareissa, piti bileitä, lähtivät ex-tempore reissuihin eri puolille Suomea ja ulkomaillekin... ja mä vaan kökin kotona vaativan lapsen kanssa. Miehenkään kanssa ei mennyt silloin hyvin)

Hoitoapua ei ollut.



Muistan itkeneeni monet kerrat, että tähänkö se mun elämä nyt sitten loppui.



No, elämäni on nykyään ihan erilaista, lapsi on kasvanut, olen saanut paljon uusia kavereita kun lähdin uudelleen opiskelemaan jne. Nyt ne mun aiemmin bailanneet kaverit on muksuissaan kiinni kotona, soittelee ja itkee väsymystään ja manaa kun ei pääse minnekään. Mä ymmärrän heitä hyvin kyllä, mutta samalla ajattelen, että ONNEKSI, ONNEKSI minun kohdaltani tuo aika on jo lopullisesti ohi!



Ei mua nykyään enää ryyppääminen kiinnosta tai baareissa heiluminen, mutta me matkustellaan nykyään paljon. Festareillakin sitäpaitsi kävin viime kesänä, vaikka olenkin ehkä jo vähän vanha :D mutta hauskaa oli. Uusien kavereiden kanssa vietetään iltoja elokuvissa käyden, pidetään omia illanistujaisia, käydään konserteissa yms.



Pointtini on, että ap, sulla on elämää vielä edessäsi, lapsi ei sido sua koko elämääsi, pidä toivoa yllä! :)

Se elämä vilisee ohi nuorena oli niitä lapsia tai ei. Tuo tunne tulee jostakin muusta. Tuo tunne voi olla, vaikka olisi kaikessa mukana ja olisi opintoja, töitä, harrastuksia jne.



Tuo tunne on kuin syöpäläinen joka tuhoaa. Sille ei kuitenkaan ole vielä annettu mitään diagnoosinimitystä. Luulen, että se kuuluu elämään.



Ja koskaan ei tiedä milloin voi jotain tapahtua. Jotakin ihan ohimenevää saattaa tapahtua ihan ohikiitävänä hetkenä joka muuttaa kaiken.



Vaikka elämä olisi tommosta ja siis muka ihan tylsää niin siitä kannattaisi pitää sellaista päiväkirjaa, johon kirjoittaisi joka päivä edes yhden lauseen, ajatuksen, sanan joka muistuttaa jostakin, tapahtuman.



Vasta kun tulee myöhäiseen keski-ikään niin alkaa nähdä elämäänsä kokonaisuutena - näkee oman stoorinsa ja itsensä jossakin yhteisössä. Sen voi sitten vaikka kirjoittaa paperille - nyt vaikka nettiin. Ja jokaisella on ihan oma lifestoorinsa.



Joten oli asiat miten tahansa NIIN VOI TUNTUA SILTÄ, ETTÄ ELÄMÄ MENEE JA VALUU JOTENKIN HUKKAAN. Joku varmaan vielä ajattelee niinkin, että olen nyt nuori eikä minulla ole edes seksielämää ja sekin on sitten vanhana menetetty.



ÄLKÄÄ AJATELKO LIIKAA JA IHAN TURHIA. Tehkää asioita ja antakaa asioiden mennä. EI ELÄMÄÄ VOI HALLITA. Se on sellaisten keksintö, jotka haluavat siitäkin tehdä vain businestä ja rahakoneen itselleen. Totuus on, että elämää ei voi hallita! Ja tässä asiassa on paljon huijareita liikkeellä! Hyvät elämäntavat voi tietysti järjestää itselleen, jos ei sellaisia saanut lahjaksi kotoaan jo lapsuudessa.



Eikä kannata olla kateellinen kenellekään eikä katkera. Ei kannata valittaa. Jos ympärillä on jotakin "paskasta" joka mädättää sun elämää niin pyri siitä eroon. Ole ystävällinen kaikille. Älä vihaa ketään - etkä siis itseäsikään! OLET ARVOKAS IHAN SELLAISENA KUIN OLET, mitään muuta ei siihen tarvita.

mä eli täysillä 20-30 vuotiaana. Dokasin päivittäin, käytin lääkkeitä. Tasapainoilin viihteen ja työelämän välillä. Rahaa paloi, lompakko oli täynnä luottokortteja.

Joskus matkoillani tajunnan rajamailla katselin ihaillen nuoria äitejä, jotka reippailivat vauvojensa kanssa. Elämä oli tuolla lasten ja naurun keskellä!

Eli nurmikko on aina vihreämpää aidan toisella puolella.

Mun tapauksessa onneksi pääsin tälle puolelle. Nyt onnellisesti lasteni kanssa suuntaan ulkoilemaan ja lasten harrastuksiin.

"Baariin" en menisi koskaan.

t. 33

Kun lapsen hankki, sen kanssa on opeteltava olemaan ja elämään.

On kokonaan unohdettava se aikaisempi elämä ja opeteltava tämä uusi elämä lapsen kanssa. Se vaatii aikaa ennen kuin tästä uudesta elämäntilanteesta oppii nauttimaan.

ON jätettävä kokonaan ne ajatukset, että johonkin pitää päästä. Jos kokoajan on mielessä, että tämä elämä on surkeaa, ei anna itselleen mahdollisuutta oppia nauttimaan elämästä lapsen kanssa.

Kun ajattelet, että lapsi on ihaninta mitä sinun elämässä on, niin opit tästä uudesta elämäntilanteesta pikkuhiljaa nauttimaan.



Tähän oppiminen vie aikaa kuukausia, mutta kun sen tilanteen saavutat, huomaat, että tämä uusi elämä on paljon antoisampaa, kuin se aikaisempi.



Sen jälkeen, kun olet päässyt tähän, voit aina silloin tällöin käydä rentoutumassa.

19-vuotiaana elämä tuntui menevän ohi heti jos ei joku viikonloppu päässyt baariin.



Nyt yli 3kymppisenä totaaliyksinhuoltajana ja parin muunkin lapsen äitinä en ole kokenut elämäni menevän hukkaan ollenkaan. Baariinkin on päässyt ja kavereita tavannut. Elämä on ollut kaikkein parasta kolmenkympin jälkeen!



Mutta eihän ne uudet kaverit tule ovelta hakemaan. Itse näin vähän vaivaa sen eteen ja olen saanut 3-4 hyvää uutta naispuolista ystävää viimeisten kolmen vuoden aikana! Lapsenvahtia saan tarvittaessa isovanhemmilta ja kavereiltakin.



Lisäksi vuodet 20-30 olin aina mielestäni kaikkeen "liian vanha". Liian vanha suurimpaan osaan baareista, liian vanha festareihin, liian vanha joihinkin liikuntaharrastuksiin. Ja nykyisin olen vissiin sitten jo todella vanha, koska en todellakaan enää piittaa. Meen just sinne minne haluan. :)

Up

Nuorena pitää pitää hauskaa.tietenkin opiskella.seurustella.matkustella.itse olin vuoden ei Euroopassa. Löysin miehen jonka kans halusin naimisiin ja lapsen. Saimme olla kaksin muutaman vuoden ja olin todella kypsä äidiksi. Ei ole ollut elämä tylsää . Antoisia vuosia on ollut.