Onko paikalla ketään työuupumuksen sairastanutta ja siitä toipunutta?

se raja tulee eteen jokaisella. Jos minulla olisi ollut se järki joka minulla nyt on niin en olisi ajanut aikoinaan itseäni siihen pisteeseen jossa romahdin täysin. Toipuminen kestää vuosia ja stressinsietokyky ei palaudu ennalleen enää koskaan. En suosittele kenellekään tätä kohtaloa johon itse jouduin puolenkymmentä vuotta sitten.

Itselläni kävi niin että tilanne tietysti kehittyi pikkuhiljaa mutten tunnistanut kuinka lopussa olin ennen kuin yks päivä töissä ei vaan enää irronnut. En kyennyt enää kertakaikkiaan mihinkään. Eihän siinä auttanut kuin marssia esimiehen luo ja pyytää lupaa saada poistua töistä kesken päivän ja siitä sairaslomalle. Työkyky palasi kyllä mutta stressinsietokyky ei: paniikkioireet jäi seuralaisiksi, varsinkin juuri väsyneenä tai jos elämässä on enempi stressiä niin paniikkihäiriöoireet alkavat. Nykyään tunnen rajani paremmin mutta hinta oli kova.

Ensin piti töissä pärjätä päivä tai pari, sitten viikko, sitten viikkoja putkeen ja lopulta ei ollut minkäänlaista valoa tunnelin päässä. Minua 6 kk ennen aloittanut lähti saikun kautta muihin hommiin, itse seurasin muutaman kuukauden päästä perässä. Periaatteessa todella mieluinen työ, kivat työkaverit jne., mutta erinäisistä syistä johtuen oli aivan kestämätön työtilanne.



Pelkällä tahdonvoimalla ei jaksa. Sitten kun kotiin tullessaan purskahtaa itkuun, pelkää koko loppupäivän seuraavaa päivää ja illalla sydän hakkaa niin lujaa, ettei voi nukahtaa, niin tahdonvoimalla ei ole enää mitään merkitystä. Ihminen ei kestä tuollaista oloa loputtomiin.



Nyt 3 vuotta myöhemmin on edelleen paha olo tuota aikakautta ajatellessa. En todellakaan tahdo ikinä koskaan enää kokea mitään sellaista. Ei mikään työpaikka ole sen arvoinen, ettei pärjää työpäivän jälkeen kotona perheen kanssa. O_o

työuupumukseen? Oliko se työmäärä vai työilmapiiri?

Mua kinnostaa, että mikä ajoi työuupumukseen? Oliko se työmäärä vai työilmapiiri?

Työilmapiiri on aina ollut hyvä, loistavat työkaverit, pääosin myös kivat asiakkaat - mutta hirweesti työtä ja tiukat aikataulut

Olen todella väsynyt ja joskus itku tulee pienestäkin vastoinkäymisestä ( esim. väärän numeron näppäily kännykkään josta seurasi myöhästyminen telcosta)



Mutta viikon tai parinkaan loma ei auttaisi yhtään mitään, sillä kaikki hommat olisi sen jälkeen tekemättä. Esimies on ulkomailla ja omassa tiimissä ei kenelläkään ole tyhjää minuuttia päivässä :( Pattitilanne



ap

Mulle työterveyslääkäri pisti suoraan 6,5kk sairauslomaa. Palasin töihin, mutta saman olen huomannut, että stressinsietokyky aleni pysyvästi ja paniikkihäiriöoireet pakkaavat päälle kun hermostuu.



Tuosta pitkästä saikusta on aikaa jo 13 vuotta. Sitä ennen mulla oli ollut 2 lyhyempää jaksoa. Nyt 13 vuoden aikana ei ole ollut työn suhteen ongelmia, mutta johtuu varmaan siitäkin, että opiskelin uuden ammatin ja onnistuin saamaan kivan työpaikan. Puistattaa ajatella sitä entistä elämää, vaikka palkka olikin yli tuplasti parempi. Ei se mielenterveyden menettämistä olisi korvannut.

Totesiko lääkäri masennuksen?



Itse sain vain 2 viikkoa, diagnoosina akuutti stressireaktio. Pidempi loma olisi kai vaatinut jonkun muun diagnoosin.

jos et pakota itseäsi liian kauan jatkamaan äärirajoilla nopeutat paranemistasi. itse annoin mennä niin kauan että elämääm tuli uniongelmia, ja niistä tuli iso juttu, täydelinen unettomuus ja siitä sitten paniikkikohtauksia. elämä meni ihan romuksi. pikku hiljaa paranemassa mutta en usko että voin enää koskaan laittaa itseäni niin koville kuin ennen, stressin sietokyky on alentunut selvästi. täytyy priorisoida, ei ihminen pysty mihin vaan. menee rikki.

että burn out on hormonaalinen häiriö, eikä hormoneita voi ohjailla tahdonvoimalla. Itselläni on lisämunuaisten uupumus, eli ne eivät tuota tarpeeksi kortisolia, ja siitä toipumiseen menee tosiaan hyvinkin pari vuotta. Olin siis liian pitkään stressaantunut ja kroppa ei enää kestänyt.

sitten yksi kaunis päivä en enää pystynyt lähtemään töihin. Tahdonvoimakin riittää vain tiettyyn pisteeseen.



Kaksi vuotta olin saikulla, lääkitys, terapia, työpaikan vaihto.



Nyt olen ollut vuoden töissä uudessa paikassa. Työ ei ole niin vaativaa, on selkeämmin rajattua ja nyt menee mielellään töihin.

tilanne.



MUTTA: onko sinulla taloudellisesti varaa uupua? OTa huomioon se, että palkaa et tule sairasloma-ajalta saamaan.



Kiitos keskustapuolueen, nykyään työnatajilla ei ole velvollisuutta maksaa palkkaa työperäisen uupumisen/stressin takia lomalla oleville.

MUTTA: onko sinulla taloudellisesti varaa uupua? OTa huomioon se, että palkaa et tule sairasloma-ajalta saamaan.

Kiitos keskustapuolueen, nykyään työnatajilla ei ole velvollisuutta maksaa palkkaa työperäisen uupumisen/stressin takia lomalla oleville.

Yritän sinnitellä niin pitkään kuin suinkin pystyn. Riski vaan on aika iso...

minä tein yli 10 vuotta 55-90 tunnin työviikkoa matkustin yli 100 pv vuodessa, kotona kolme lasta ja mies samantapaisissa töissä. Tajusin vasta miten poikki olin, kun miehelle tuli työkomennus ja sain olla sen ajan tekemättä muuta kuin hoitaa huushollia ja lasten koulunkäyntiä. Siitä on nyt kolme vuotta ja nyt olen tajunnut hillitä jonkun verran työntekoa. Työ on niin antoisaa, että se vie mukanaan, kun palkkakin on hyvä...

burn out ei kyllä kysele, onko siihen taloudellisesti varaa :D Kyse kun on tosiaan ihan fyysisestä häiriöstä eikä mistään pikku ahdistuksesta. Jos kokee työnsä antoisana, niin se tietenkin stressaa paljon vähemmän, kuin jos kokee, että työ on jotain, mitä on pakko tehdä. Ja tietysti ihmisten tilanteet on erilaisia, jos on esimerkiksi aina elänyt terveellisesti ja syönyt hyvin ja muu elämä on antoisaa, niin ei se työ rasita yhtä paljon kuin jotakuta toista. Että siis tahdonvoimalla pääsee tiettyyn pisteeseen asti mutta sitten ei vain keho enää kestä, eikä sille voi mitään.

ja sitten tuli se romahdus.

Kitkuttelin varmaan ainakin puoli vuotta todella väsyneenä töissä. Lopulta en tahtonut muistaa enää mitään, tein typeriä virheitä, en nauttinut onnistumisista, itkin aamulla ennen töihin menoa, en saanut nukuttua, iltaisin, viikonloppuisin ja vapaa-ajalla aina olivat päälimmäisinä mielessä työasiat.



Sitten joku ääni sisälläni vihdoin sanoi, että soita työterveyteen ja kysy voisitko saada apua. Soitin omalle työterveyshoitajalle, joka varasi heti omalle työterveyslääkärille ajan. Oma työterveyslääkäri ei ensin ymmärtänyt mistä oli kysymys, käski vain puhumaan töissä ja pyysi vaihtamaan työtehtäviä, joka oli käytännössä mahdotonta.



Sitten meni kaksi viikkoa eteenpäin ja tuli lopullinen seinä vastaan. Sain paniikkikohtauksen sunnuntaina kun ajattelin, että maanantaina pitää taas mennä töihin.



Mies sanoi vihaisena, että nyt mun on pakko hakea oikeasti apua ja käski varaamaan toiselle lääkärille ajan, jonka myös tein.



Siitä alkoivat sairaslomat. Ensin kaksi viikkoa, sitten toiset kaksi viikkoa. Sitten kolme viikkoa, sitten kuukausi. Sitten toinen kuukausi. Töistä painostettiin samalla koko ajan ja kyseltiin miksi olen saikulla.



Nuo erissä annetut sairaslomapätkät eivät oikeasti auttaneet mua mitenkään. Aina kun sain uuden jakson, aloin jo laskemaan, että töihin pitää palata taas 14 pv:n jälkeen jne.



Vasta kun sain vihdoin pidemmän 4kk:n saikun ja väläytettiin määräaikaista eläkettä, alkoi oikea toipuminen. Mulla oli vihdoin oikeasti lupa rentoutua ja levätä ilman pelkoa äkillisestä töihin palaamisesta.



Loppujen lopuksi oma toipumiseni kesti noin 1,5-2 vuotta.



Olen huomannut saman, mitä muutkin burnout:n läpikäyneet. Stressinsietokyky on selvästi pienentynyt ja varmasti lopullisesti. Olenkin sanonut miehelleni, etten usko että voin enää ikinä tulla työskentelemään täysipäiväisesti, vaan esim. osa-aikatyössä.



Tällä hetkellä opiskelen uutta alaa, lapsuuden haave ammatiani. "Pohjalla" käyneenä tajusin, että meillä jokaisella on täällä vain yksi elämä elettävänä, ja se on syytä käyttää hyvin.



Tsemppiä kaikille burnoutin läpikäyneille!

Saako kysyä minkä alan töissä tämä kokemus?

Burnout voi iskeä myös ilman työtä. Työkokeilussa paloin lähes loppuun. Mulla ei ole koskaan ollut paniikkihäiriötä, mutta yhtäkkiä aloin saada paniikkikohtauksia ja korostuneita pelkotiloja. Univaikeuksia, ylivoimaista stressiä siitä, saanko jonkun karenssin jos en pysty tähän.  Itkemistä, ruokahalun katoamista. Työkokeiluohjaajat eivät älynneet, että joku on pielessä, jouduin itse vetämään pelin poikki. Eniten mulla otti se, etten kyennyt vaikuttamaan "työ"tehtäviin ja oli hyvin ulkopuolinen olo koko ajan. Paikalla oli myös toimintaansa nähden typerän tiukat säännöt ja vain niiden noudattamattomuudesta huomautettiin, ei positiivisista jutuista. Olen myös tehnyt töitä, ja missään niissä en ole kokenut tuollaista oloa.

Mun tarkotuksena ei ole vähätellä todellakaan ketään, joka paloi loppuun oikeassa työssä, mutta haluan purkaa kokemukseni. Kiitos aktiivimalli. 

Minä uuvuin ihmisiin, en työhön. Tein vuosikymmeniä ylitöitä päivisin ja viikonloppuisin. Työpaikan vaihduttua tein töitä kaksi vuoroa peräkkäin ja vapaata oli pahimmillaan 2 pv/kk.sitten epäasiallinen käytös autettavan perheenjäsenen taholta romahdutti minut niin että sanoisin irti työpaikastani. Lisäksi minua vaivasi työtoverin dominoiva käytös. Hän yritti saada minulta aamuvuoroja itselleen enemmän. Muutenkin hän käyttäytyi dominoivasti minua kohtaan. Hän on sorttia jonka kanssa on vaikea tulla toimeen. Epäasiallinen käytös mistä mainitsin oli kielitaitooni liittyvä. Ruotsin kieltä huonosti taitavana en ollut se avustaja jonka vuorolla käytiin leffassa. Se sanottiin suoraan mulle. Mua nolotti ja suututti samaan aikaan.