Lue keskustelun säännöt.
Miten löytää elämänilo?
15.02.2012 |
Tuntuu että elämässäni ei ole aidon ilon lähteitä.
Kärsin yksinäisyydestä. Tuntuu, että ystäviä ei ole. Yksi on, mutta hän asuu nyt maapallon toisella puolella, skypettelemme kyllä, mutta se on erilaista kuin tavata oikeasti.
Tuntuu, että ystävyyssuhteeni ovat ohi lipuvia laivoja. Olen kelvollinen ystäväksi silloin kun hätä on suurin, monenlaisia kriisejä ja haasteita on seilattu läpi. Mutta en nähtävästi ole se, joka kenellekään tulee mieleen silloin, kun voisi tehdä jotain yhdessä tai edes vaihtaa kuulumisia. Edes oman siskoni mielestä.
Olen yrittänyt muutamalle avautua, että nyt minullakin on hieman huono vire elämässä meneillään. Mutta tuntuu että en saa tukea.
Päivät soljuvat ohi hitaasti. Saan lapset kouluun, istun sohvalla, roikun iltapäivälehtien ja vauvan sivuilla, luen blogeja joissa on kauniita, laihoja ja onnellisia naisia kauniissa vaatteissaan. Mies on hankalissa vuorotöissä, minä pyöritän kotitaloutta.
Tiedostan että tarvitsisin sen jonkun oman jutun. Mutta kaikkialla olen YKSIN. Käyn kuntoilemassa yksin, käyn kirjastossa ja kahviloissa yksin, teen käsitöitä yksin. Iltapäivät hoidan lasten asioita, harrastuksia, läksyjä ja ruokaa.
Tuntuu kuin olisin eläkeläismummo jo nyt vaikka olen 35.
Eniten minua lohduttaisi ystävä, mutta monen vuoden yrittämisen jälkeen en vain löydä sellaista. Olen etsinyt samankaltaisessa elämäntilanteessa olevaa ihmistä, jonka kanssa jakaa asioita.
Mutta perkele, on vaikeaa ystävystyä aikuisena. Kaikilla on niin kiire. Tuntuu että en kelpaa kenellekään muuta kuin viimeisenä vaihtoehtona.
Minä olen se, joka ajelen toiselle puolelle kaupunkia tapaamaan tai soitan naapurin ovikelloa juttuseuran tarpeessa. Kahvit kyllä aina keitetään, mutta kukaan ei ota oma-aloitteisesti yhteyttä minuun. Itkettää lähinnä.
Tänä vuonna minulle ei ole soittanut kukaan ystävä.
Tuntuu älyttömältä että menisin töihin pelkästään työystävien takia. Minulla ei ole työpaikkaa odottamas, kokemus sekalaista, akateeminen tutkinto kyllä, mutta ei mahdollisuutta tehdä täyttä päivää. Teen kotoa käsin keikkatyötä välillä (kääntäminen, kirjoittaminen), mutta sekin on helvetin yksinäistä.
Kaiken lisäksi olen ylipainoinen, syön suruuni. Olen jo laihduttanut 8 kiloa hitaasti mutta varmasti. Pidän itseäni tavattoman rumana, vaikka en sitä ole. Olen varmaan ruma sisältä, kun en kelpaa kenellekään kuin omalle perheelleni.
Olkaa kiitollisia, jos teillä on "tyttökavereita" joiden kanssa voitte jakaa aikaa ja asioita. Tää on ihan helvettiä.
Nyt menen imuroimaan, päivän ohjelmanumero.
Kommentit (21)
Ihan pikkasen masentunut? Voisit käväistä vaikka terveyskekuslääkärillä keskustelemassa mitä mieltä hän on. Itsellä on kokemusta mielialalääkkeistä ja juuri niillä sain takaisin menetetyn elämänilon. Sen jälkeen mulla riitti virtaa tutustua uusiin ihmisiin ja sain oikeita uusia ystäviäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Esim mulla. Kato mulla on sama tilanne melkein kun sulla, mutta mulla ei ole edes miestä. Olen myös köyhääkin köyhempi, eli yksinäisyyden lisäksi taloudelliset asiat stressaa ja rumissa vaatteissa pitää kulkea paskaa ruokaa syöden.
Ihan pikkasen masentunut? Voisit käväistä vaikka terveyskekuslääkärillä keskustelemassa mitä mieltä hän on. Itsellä on kokemusta mielialalääkkeistä ja juuri niillä sain takaisin menetetyn elämänilon. Sen jälkeen mulla riitti virtaa tutustua uusiin ihmisiin ja sain oikeita uusia ystäviäkin.
ap:lla on ihan normaaliin elämään kuuluvia vastoinkäymisiä. Yksinäisyys mielestäni on sellainen. Siksi on kummallista, että lääkkeet ratkaisevat aina elämän ongelmat.
Olen tehnyt tuota. Mm. Martat, MLL, kirjoittajapiiri, zumba. Olen aktiviinen vapaaehtoinen lasten vanhempaintoimikunnissa ja harrastusseuroissa. Organisoin tapahtumia ja muita.
Olen oma-aloitteisesti kutsunut muita äitejä kahville. Kaikilla on ollut kivaa, mutta jos minä en ole koollekutsuja, muutkaan eivät kutsu.
Lisäksi minulla on paljon tuttavia, mutta välit heidän kanssaan eivät kaikista yrityksistäni syvene. Muiden kanssa kyllä käydään lenkeillä, kaupoilla tai hengataan, mutta minun ei. Vaikka erikseen ehdottaisin, niin yleensä ei käy.
Osa tuttavista peruu myös viime tipassa jatkuvasti, jos jotain viritellään esim. niin että lapsetkin ovat mukana. Lapsia ei huvita tms. tekosyy.
Tuntuu että olen sellaisessa tilanteessa, että kohta en enää JAKSA edes yrittää saada parempia ystäviä. Ja ystävättömyys surettaa vielä enemmän.
Kiitos kun vastaatte. Imuroin huone kerrallaan ja käyn välillä katsomassa, onko joko vastannut.
Voin olla masentunut. Olen sairastanut keskivaikean masennuksen kerran viitisen vuotta sitten, joka hoidettiin terapialla ja lääkkeillä.
Tiedostan että mielialani vaihtelee ja nyt näköjään kynnetään jotain aallonpohjaa. En haluaisi aloittaa lääkitystä vaan oppia elämään näiden asioiden kanssa.
Ja jotenkin ajattelen niin, että jos olisi joku ystävä joka nauttisi seurastani ja jonka seurasta nauttisin. Joku, josta olisi kiva tehdä asioita kanssani.
Enkä ole näiden tuttavieni seurassa mitenkään "naama norsunvitulla", vaan huoliteltu, hymyilevä, innostunut ja kiinnostunut. Autan ja kannustan heitä parhaani mukaan, saatan lähetellä kortteja tai viedä lämpimäisiä naapuriin, kun leivon tai neuloa sukkia pihapiirin lapsille.
Tuntuu, että kukaan ei halua antaa minulle mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viime viesteistä päätellen siis. Ei minun mielestäni kyllä vaikuta siksi masentuneelta. Itse en jaksaisi olla noin aktiivinen vanhempaintoimikunnissa tms. enkä silti katso olevani masentunut.
Voitkohan ap kertoa missäpäin elät?
Minun on käytävä töissä juuri kuten sinä sanot, työkavereiden vuoksi. Ja mielenterveyteni vuoksi.
Olen onnekas, työ on vaihtelevaa, mutta stressitöntä, kiireetöntä tstotyötä ja teen vain osapäivää.
Olen äitiyslomien vuoksi ollut myös vuosia kotona, mutta minun pää ei sitä enää kestä.
Lapsia yli sen keskiverto kakkosen, joten touhua arkena on, mutta en vaan saa oltua kotona.
Minusta on aivan ok, jos joku haluaa olla "vain" kotona ja suorastaan hienoa, jos siihen on taloudellinen mahdollisuus, mutta olen analysoinut omaa yksinäisyyden, tyhjyyden ja tiesminkälaisten negatiivisten tunteiden kirjoa kotona ollessani ja tullut siihen tulokseen, että kotiäitiys vaatii hyvää itsetuntoa, jotta sitä jaksaa.
Itsekin olen melko yksinäinen pari hyvää ystävää muuttanut ulkomaille ja kolmaskin lähdössä. Lapset, työ ja harrastukset eivät onneksi jätä sijaa sen miettimiseen niin kovin usein. Jos tilanne tästä pahenisi (työt loppuisivat) joutuisin/voisin/saisin minäkin täyttämään elämääni vapaaehtois- ja marttatyyppisillä jutuilla. Elämäni olisi melko tyhjää ilman.
Kokeile jotain työkeikkaa ihmisten parissa. Saatat herätä henkiin tai sitten arki kotona alkaa muuten vaan tuntumaan paremmalta.
Se, että jollain on asiat huonommin (monellakin) ei valitettavasti auta, kun oman olemisen kanssa ponnistelee. Näin ainakin minulla. Järki sanoo, että pitäisi olla tyytyväinen, muttei se auta..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
minulle mitään". On varmasti ikävä fiilis, mutta monella arki on niin hektistä, ettei ehdi edes huomata tuollaista. Täyttä työpäivää tekevät tuttuni, joilla enemmän kuin 1 lapsi ovat kyllä melkoisessa hulinassa ja en viitsi edes soitella kovin usein, kun tiedän, että aika on heillä kortilla. Minähän siis teen lyhennettyä ja aikaa on enemmän, mutten viitsi aina niitä pidempää päivää tekeviä "häiritä".
Itselle alkuillat ovat aika piinallisia, ennenkuin ukko tulee kotiin ja pääsen toteuttamaan itseäni, ts. lenkille. Pienin lapsista vielä sen ikäinen, etten voi yksin jättää kotiin.
Asun Helsingissä.
Kääntäjä:
Tuntuu niin vaikealta löytää tuollainen työ. Osapäivätyö olisi varsin sopiva, mutta en tiedä, mistä lähtisin sitä etsimään. Kurkin kyllä esim. avoimia työpaikkoja, mutta en ole löytänyt mitään sopivaa - paitsi henkilökohtaisen avustajan työtä, johon mulla ei ole rahkeita eikä halua.
En ole virallinen kääntäjä, mutta niitäkin töitä tehnyt. Nyt teen siis satunnaisesti tuttaville jotain pieniä juttuja kotoa käsin.
Olen harkinnut opintojen aloittamista avoimessa yliopistossa. Mutta jokin siinäkin tökkii.
Taloudellisesti pärjäämme ihan ok mieheni tuloilla ja asia on hänellekin täysin ok. Varallisuutta on vähän (olemme vuokralla), mutta se on minun nimissäni.
Tykkään myös puuhastella itsekseni, teen paljon käsitöitä ja muuta.
Mutta ne AIKUISKONTAKTIT puuttuvat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, ja siis pidän kotona olosta. Ja siitä, että voin olla lasteni elämässä läsnä heti iltapäivästä. Lapset pitävät siitä ja itsekin ajattelen, että tämä on se elämänvaihe että he tarvitsevat minua.
En haluaisi tuohon kokopäivätyömyllyyn pelkästään sen takia että saisin niitä aikuiskontakteja. Se tuntuu liian kalliilta hinnalta.
Periaatteessa kaikki on aivan loistavasti, mutta olen yksinäinen.
t. ap
Luin aloitustasi ja olin aika ällistynyt, melkein voisi olla omasta kynästäni. Olen ap:tä kymmenkunta vuotta vanhempi, mutta elämäntilanne ja olotilakin aika samanlainen. Juuri nyt koen, että olen vähän noussut tästä yksinäisyydestäni.
Lähdin opiskelemaan lisää ja olin aluksi tyytyväinen, koska paikkaan oli todella vaikea päästä. Opiskelukuvioista ei kuitenkaan ystäviä löytynyt, kun lähes kaikki muut ovat niin paljon nuorempia ja eri elämäntilanteissa, perheettömiä jne. Yhden kivan naisen kanssa tutustuttiin paremmin ja mm. käytiin lounaalla yhdessä usein. Tämä päättyi hänen äitiyslomaansa ja muuttoon aika kauaksi.
Harrastuksista on tullut hyvän päivän tuttuja, mutta ei enempää. Sama koskee lasten kavereiden vanhempia, yrityksistäni huolimatta. Olen aktiivinen lasten koulussa ja harrastuksissa, mutta suhteet muihin ovat aika pinnallisia.
Minulla auttoi vähän niin yksinkertainen juttu kuin FB:iin liittyminen. Tulee pidettyä yhteyttä vanhoihin ja melkein unohdettuihin ystäviin. Ei mitään päivittäistä, mutta olen käynyt ja sopinut tapaamisia eri tilaisuuksien merkeissä muutamien kanssa. Vanhassa vara parempi tai jotain.
Edelleen minulle soitetaan lähes aina vain huolia puraten, mutta tänä vuonna on sentään YKSI ystävä soittanut ihan muuten.
Olen kovin miettinyt, mitä elämältäni haluan, ja olen päättänyt löytää työpaikan omalta alaltani. Toki palkkakin on tervetullutta, mutta haluaisin sen työyhteisönkin, en etätöitä tms.
En osaa sanoa, onko tästä sinulle, ap, mitään hyötyä tai iloa, mutta minä ilahduin, että joku ajattelee samoin kuin minä ja ymmärtää tilanteeni, niin vieras kuin onkin. En missään tapauksessa ole vahingoniloinen tai hyvilläni toisen ahdingosta, vaan tarkoitan empatiaa, sympatiaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa tosiaan siltä että olet yrittänyt ihan aktiivisesti. Ymmärrän hyvin että tuntuu surkealle kun ei ole sellaista omaa vaihtelua elämässä - tuovat lapsetkin sisältöä mutta se ei ole mitenkään sama asia kuin tavata samanhenkisiä ihmisiä.
Lapsesi ovat jo kaikki koulussa jos tulkitsin oikein. Mietin että onkohan kokopäiväisessä kotiäitiydessä enää riittäviä haasteita sinulle? Joskus liian tasapaksu elämä vetää alas. Olisiko sinun mahdollista aloitella vaikka kotoa käsin jotain opintoja tai pienimuotoista yritystoimintaa, jos kokopäivätyö ei tunnu hyvältä asialta (jos esim haluat olla kotona laittamassa lapsia kouluun ja ottamassa heitä vastaan ja muutenkin olla aktiivinen kouluasioissa)? Kun löytäisit sen oman jutun opinnoista tai vaikka yrityskurssilta niin voi olla että saisit samalla kontakteja ihmisistä joita kiinnostavat samantyyppiset asiat.
Toivon sinulle kaikkea hyvää, ap, ja että löytäisit ystävän. Minullakin on ollut pitempi yksinäinen aika ja se kyllä vetää alas. Jotenkin minun kohdallani se on johtanut vielä siihen että otan itse hyvin ujosti yhteyttä ihmisiin enää ja se ei kyllä auta tilannetta ollenkaan.
Minäkin olen tavallaan menettänyt uskon siihen, että voin saada uusia ystäviä (olen 30+). Minulla on pari vanhaa ystävää, joiden kanssa voi puhua kaikesta mutta uusia ystäviä ei enää jotenkin tunnu voivan saada. Toisekseen vaikuttaa juuri tuolta kuin sanoit, ihmiset eivät enää katso eteenpäin ja odota ystävystyvänsä, ihmisillä on jo ystävät, jotkut haluavat vain kuuntelijaa murheilleen. Kyynistää.
Koska itselläni noita vanhoja ystäviä vielä on niin nautin taas itse harrastusten yhteisöllisyydestä enkä edes odota, että noissa ystävyydet etenevät pitemmälle. Enkä oikeastaan haluakaan alkaa kaveeraaman sydänystävähenkisesti kenenkään kanssa, toisekseen olen hitaasti lämpiävää tyyppiä, olen ajatellut, että jos jonkun kanssa todella synkkaa niin se on ok, pelkkä yksinäisyyden lievittäminen ei kelpaa.
En tiedä, mikä neuvoksi.
Ehkä vähän surkuttelet itseäsi turhaan ja se paistaa pitemmälle?
Ihmiset kun ovat kuitenkin niin primitiivisiä olentoja, että haluavat kaverikseen tai puolitutukseenkin sellaisen, jolla "on heille jotain annettavaa", joka on "hyvä tyyppi" ja sitten voi katsoa eteenpäin asioita.
Entä jos lakkaat ajattelemasta, että haluaisit sydänystävän tai ehdoin tahdoin ystävän, ehkä silloin jotkut kiinnostuisivat sinusta ystävänä? Mitä mieltä olet tästä ajatuksesta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kokopäivätyössä kodin ulkopuolella, kuinka ollakaan tuolla samalla alalla :-) ja olen monesti haikaillut etätyön perään. Oikeasti varmaan kokisin itseni silti yksinäiseksi, jos tekisin työtä itsekseni kotoa käsin.
Kiitos tästä palautuksesta maan pinnalle.
voisit antaa tänne? Tunnen myös itseni yksinäiseksi, ikää sama 35 ja perhe on. Minunkaan ystäväni eivät juurikaan ota yhteyttä vaan saan itse aina olla heihin päin yhteydessä. Samanlaisia tuntemuksia siis löytyy. En ole ylipainoinen, mutta en jaksa kiinnostua jumpista ym. kun en halua mennä yksin, liikunta on siis perheen/lasten kanssa ulkoilua lähinnä. Lisäksi olemme muuttaneet viime vuosina paljon, joten siten ystävyyssuhteet ovat osin jääneet vanhoille asuinpaikoille. Eikä todellakaan tällä iällä ihmisiin tutustu niin hyvin.
Jos sulla on meiliosoite, jonka voit antaa tänne, niin voitaisiin kirjoitella ja tutustua siten toisiimme?
Aika lohduttava ajatus, että kadulla kulkee joku muukin, josta tuntuu samalta.
Minustakin tuntuu, että kelpaan ystävilleni lähinnä murheenlievittäjänä, olen saanut kuunnella kaikenlaisia ongelmia ja ehdotella ratkaisuja. (Se syö muuten omaa energiaa aika lailla.) Sitten, kun ystävillä menee taas hyvin, ei ketään kiinnosta olla yhteyksissä, lähinnä kuulee jälkikäteen, missä oltiin menossa ja hauskaa oli. Kieltämättä vetää mielen matalaksi, koska en pidä itseäni minään antibilettäjänä tai tylsimyksenä. Jotenkin on pettynyt olo: kelpaan terapeutiksi, mutten muuksi. Ja tuo on totta, että kun itse yrittää jakaa tuntemuksiaan, ne ohitetaan sujuvasti ja aletaan kepeästi kertomaan omista jutuista.
FB:iin en halua edes katsoa, koska se tuo tyhjän olon sisimpään: sellaista pinnallista esittämistä, jossa rakennetaan omaa brändiä.
no mutta, aina voit lohduttautua että mulla huonommin. Esim mulla. Kato mulla on sama tilanne melkein kun sulla, mutta mulla ei ole edes miestä. Olen myös köyhääkin köyhempi, eli yksinäisyyden lisäksi taloudelliset asiat stressaa ja rumissa vaatteissa pitää kulkea paskaa ruokaa syöden.
No mutta - ei kai kukaan siitä lohtua saa että jollain on asiat vielä huonommin :( zemppiä teille kahdelle
nim.merk. perheellinen mutta niin yksinäinen
Hei taas, piti laittaa lapsille välipalat tässä välissä!
Entä jos lakkaat ajattelemasta, että haluaisit sydänystävän tai ehdoin tahdoin ystävän, ehkä silloin jotkut kiinnostuisivat sinusta ystävänä? Mitä mieltä olet tästä ajatuksesta?
Niin, en minä ehdoin tahdoin nytkään etsi sydänystävää, vaan ehkä juuri ehdottamallasi tavalla olen avoin kaikelle? Olen aika ystävällinen ja avoin ihminen ja yritän antaa itsestäni paljon, ajatuksia, ideoita, keskustelukumppania, iloa...
Ehkä on juuri niin, että monilla on ne vakiintuneet ystävät eikä silloin ole kiinnostusta sen syvällisempiin ystävyyssuhteisiin.
Olen fb:ssä ja siellä minulla on "paljon" kavereita. Olen aika aktiivinen ja saan peukutuksia ja muita. Jotkut kritisoivat fb.tä sen takia että mieluummin tapaavat ystäviä ihan face-to-face. Minä olen ystävä edes fb:ssä, jos en muuten kelpaa.
Olen myös blogannut monta vuotta, luulen että jotkut "ystäväni" seuraavat sitäkin, vaikka eivät juuri kommentoi.
Ehkä kaipaisin vain sitä, että joku soittaisi tai tulisi yllättäen käymään, sanoisi et hei, lähdetäänkö kahville tai lähdetko mukaan kaupoille. Välillä tuntuu että minä saan aina mankua itselleni seuraa, mutta kukaan ei mangu minua.
Hyvin lohduttavaa ollut tässä ketjussa huomata, etten ole ihan ainoan näiden ongelmien kanssa.
Mulla ei ole (vielä) sellaista anoa sähköpostia, jota kautta voisin kirjoitella.
Asun Helsingissä, missäs sinä?
t. apu
Mielestäni silloin, kun eniten kaipaa kuuntelevaa ystävää, sellaista ei ole tarjolla ja ihmiset vaistoavat epätoivoisuuden. Mutta hakeudu ihmisten ilmoille johonkin porukkaan. Silloin sinulla on mahdollisuus saada ystäviä mutta ei tietenkään kertaheitolla. Jos odotat sitä, että saat ystäviä yhtäkkiä kertaheitolla, todennäköisesti tulet pettymään.
Hakeudu siis käsityöpiiriin tai sauvakävelyryhmään tms. Äläkä lannistu heti.:)