Miten löytää elämänilo?

Tuntuu että elämässäni ei ole aidon ilon lähteitä.



Kärsin yksinäisyydestä. Tuntuu, että ystäviä ei ole. Yksi on, mutta hän asuu nyt maapallon toisella puolella, skypettelemme kyllä, mutta se on erilaista kuin tavata oikeasti.



Tuntuu, että ystävyyssuhteeni ovat ohi lipuvia laivoja. Olen kelvollinen ystäväksi silloin kun hätä on suurin, monenlaisia kriisejä ja haasteita on seilattu läpi. Mutta en nähtävästi ole se, joka kenellekään tulee mieleen silloin, kun voisi tehdä jotain yhdessä tai edes vaihtaa kuulumisia. Edes oman siskoni mielestä.



Olen yrittänyt muutamalle avautua, että nyt minullakin on hieman huono vire elämässä meneillään. Mutta tuntuu että en saa tukea.



Päivät soljuvat ohi hitaasti. Saan lapset kouluun, istun sohvalla, roikun iltapäivälehtien ja vauvan sivuilla, luen blogeja joissa on kauniita, laihoja ja onnellisia naisia kauniissa vaatteissaan. Mies on hankalissa vuorotöissä, minä pyöritän kotitaloutta.



Tiedostan että tarvitsisin sen jonkun oman jutun. Mutta kaikkialla olen YKSIN. Käyn kuntoilemassa yksin, käyn kirjastossa ja kahviloissa yksin, teen käsitöitä yksin. Iltapäivät hoidan lasten asioita, harrastuksia, läksyjä ja ruokaa.



Tuntuu kuin olisin eläkeläismummo jo nyt vaikka olen 35.



Eniten minua lohduttaisi ystävä, mutta monen vuoden yrittämisen jälkeen en vain löydä sellaista. Olen etsinyt samankaltaisessa elämäntilanteessa olevaa ihmistä, jonka kanssa jakaa asioita.



Mutta perkele, on vaikeaa ystävystyä aikuisena. Kaikilla on niin kiire. Tuntuu että en kelpaa kenellekään muuta kuin viimeisenä vaihtoehtona.



Minä olen se, joka ajelen toiselle puolelle kaupunkia tapaamaan tai soitan naapurin ovikelloa juttuseuran tarpeessa. Kahvit kyllä aina keitetään, mutta kukaan ei ota oma-aloitteisesti yhteyttä minuun. Itkettää lähinnä.



Tänä vuonna minulle ei ole soittanut kukaan ystävä.



Tuntuu älyttömältä että menisin töihin pelkästään työystävien takia. Minulla ei ole työpaikkaa odottamas, kokemus sekalaista, akateeminen tutkinto kyllä, mutta ei mahdollisuutta tehdä täyttä päivää. Teen kotoa käsin keikkatyötä välillä (kääntäminen, kirjoittaminen), mutta sekin on helvetin yksinäistä.



Kaiken lisäksi olen ylipainoinen, syön suruuni. Olen jo laihduttanut 8 kiloa hitaasti mutta varmasti. Pidän itseäni tavattoman rumana, vaikka en sitä ole. Olen varmaan ruma sisältä, kun en kelpaa kenellekään kuin omalle perheelleni.



Olkaa kiitollisia, jos teillä on "tyttökavereita" joiden kanssa voitte jakaa aikaa ja asioita. Tää on ihan helvettiä.



Nyt menen imuroimaan, päivän ohjelmanumero.