Kenenkään 45 + avioliitto ei ole enää voimissaan

Monet ylämäet ja alamäet ollaan yhdessä kuljettu. Suurimmat myrskyt oli reilut kolmekymppisinä kun taisi molemmilla olla kriisit päällä. Niistä selvittiin ja se lujitti liittoamme. Suhde on vuosien varrella muuttunut, parempaan suuntaan. Enää ei olla kuin paita ja perse, vaan ollaan yksilöitä. Kunnioitetaan toisiamme, rakastetaan, huolehditaan ja kannustetaan. Seksi on parempaa kuin parikymppisenä ja koti on maailman ihanin paikka.



En tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta olisi vaikea kuvitella että muutaman vuoden päästä kaikki olisi toisin.

monella on isot asunnot ja rouvilla omat huoneet. Se taitaa olla ainoa tapa elää koko ikä yhdessä. Minullakin on oma huone ja oma telkkari ja oma tietokone sekä tärkeimpänä omat ystävät.

kuulostaa hyvältä tulevaisuuden näkymältä. Nyt kolme ipanaa kokoajan jotain kinuamassa ja vinkumassa. Sitten 45-vuotiaana haluan oman huoneen, oman telkkarin ja oman läppärin. Mies voi olla mukana kuvioissa tai sitten ei, se ei mun onnellisuutta määrää. YES! Tätä kuvaa ajatellen jaksan näitä elämän ruuhkavuosia. ja tämä ei ollut sarkastinen vitsi.

näin minäkin ajattelen. Niin vaan lapsikatras tekee tehtävänsä, muuttuu mieli mitä oikeasti itselleen haluaa. Mies ei niissä haluamisissa ole enää ykkössijalla ainakaan vaan OMA aika ja rauha. Luontoäidin tepposia ne nuorempien naisten miestenmiellyttämishalut.

miehet nyt vaan jaksa kattoa kurpahtavaa ja pahantuulista vaihdevuosiakkaa kun nuorempaakin on tarjolla

muttaa jo ensi kesänä omaan kämppään, yhteisetkin ovat jo koulussa ja yhteinen intohimo on golf. Meillä on yhteistä muutenkin, viikonloput menee kokkaillessa yhdessä, liikutaan koko perheen voimin jne.

Minulla on ollut oma huone noin 45-vuotiaasta lähtien. Siellä ovat kaikki omat tavarani: vaatteet, kengät,laukut, vaatehuoltotarvikkeet (silitys ym.) kampaus- ja meikkauspaikka, kokovartalopeili, isot kirjahyllyt, musiikkilaitteet, työpiste ja mapit, nojatuoli...



Näin minun ei tarvitse herättää miestäni aamuisin makuuhuoneessa, vaan voin siirtyä omaan huoneeseen pukeutumaan ja meikkaamaan. Ja olohuoneessa ei tarvitse pitää kirjoja ja työpöytää.



Telkkaria ja vuode huoneestani puuttuvat - eihän sitä viitsi ihan koko muuta kämppää käyttämättömäksikään jättää :)



Lasten muutettua myös mies sai oman huoneen, tai itse asiassa kaksi. Toinen on musiikkihuone, toisessa hän nukkuu päiväunia. Se on myös vierashuone.



Ja totta se on, ettemme nuku kaikkia öitä samassa huoneessa. Vuorokausirytmimme ovat erilaiset, ja mieheni kuorsaa. Minun ei ole mitään järkeä nukkua huonosti ja voida kehnosti vain sen takia, että miehelläni on eri työajat.

Se on kiinni tahdosta rakastaa. Jos päästää tahdon hiipumaan, sen eteen on tehtävä töitä.



Itse olen ollut vaimoni kanssa yhdessä 17 vuotta. Aina mahtuu isompiakin alamäkiä, mutta aina on keskusteltu, että ylläpidetään tahtoa. Nyt on oikein rakkaudenkausi taas menossa. En voi kuvitellakaan, että ketään parin vuoden tuttavuutta pystyisi rakastamaan yhtä syvästi. Oltiin juuri Lontoossa kahdestaan, ei oltu viikonloppuakaan erossa lapsista 7 vuoteen. Se tuntui hyvältä. Kuitenkin koko perheen yhteiseksi hyväksi tekeminenkin tuntuu jatkuvasti tärkeältä. Yhteisistä harrastuksista en luopuisi millään, omat harrastukset voi uhrata niiden hyväksi.



Yhdessä olo on toisen huomioon ottamista. Välillä pitää osata olla epäitsekäs, kun toisinaan joka tapauksessa tulee niitä itsekkäitä kausia. Molemmat nauttii, kun huomioimme toisiamme.



PS. Molempien vanhemmat ovat edelleen yhdessä. Samoin molemmat setäni ja tätini ovat ensimmäisessä avioliitossa. Kyllä se yhdessä pysyminen onnistuu, sen eteen vaan on tehtävä työtä ja edellytettävä toiseltakin, että tekee töitä sen eteen. Kaikki on vähän laiskoja ja jos ei aseta toiselle paineita, että toinen tekee itsen ja avioliiton eteen, voi se laiskuus vahvistaa itseään.