Olen persoonallisuushäiriöinen ja eristäydyin siksi vapaaehtoisesti. Kysymyksiä?

kokonaan muiden puolelle. Kenessäkään muussa ei ole vikaa, vain sinussa, eikä kenelläkään ole mitään velvollisuuksia sinua kohtaan. Ei se nyt noinkaan voi oikeasti olla.

EHkäpä tämä on elämänvaihe, ja päädyt myöhemmin taas ihmistenkin ilmoille.

Käy toki täällä kertomassa kuulumisiasi.

En tietenkään tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, mutta tämä valinta elää yksin pohjustaa tulevaisuutta. Aluksi jotkut kyselivät perään esimerkiksi eräästä yhdistyksestä, mutta kun jätin menemättä kokouksiin, ei loppujen lopuksi tullut enää mitään sähköpostejakaan.

Eikä kenelläkään tosiaan ole mitään velvollisuuttakaan pitää yhteyttä. Ystävyys on vapaaehtoista. Niin kauan kuin odotin, että minua huomioitaisiin ja muistettaisiin, jouduin aina pettymään. Nykyään petyn tosi harvoin. -ap-

Harmittaa ap sinun puolesta, että olet joutunut luopumaan ihmissuhteista. Kyllä meille epävakaillekin on tilaa maailmassa.

Minä oirehdin pahiten n. 20-25-vuotiaana, muutettuani lapsuudenkodistani (jossa myös turvattomuutta, välinpitämättömyyttä, alkoholia, väkivaltaa). Noiden vuosien aikana mulla oli paljon lyhyitä ihmissuhteita, jotka kariutuivat epävakauteeni.

Tavattuani nykyisen mieheni koettelin häntä noin vuoden ajan kohtauksillani. Mutta sitten kävi niin, että epävarmuuteni kaikkosi ja kohtaukset vähenivät. Nyt viimeisestä on varmaan 10 vuotta. Elän edelleen saman miehen kanssa, eikä epävakaus ole haitannut elämää vaikeampinakaan kausina. Jossain vaiheessa suunniteltiin eroakin ja itse pelkäsin, että palaan vanhoihin käyttäytymismalleihin hylkäämisen pelon edessä, mutta ei niin kuitenkaan käynyt. Nyt elämme tasapainoista lapsiperheen elämää, kaikki hyvin.

Minun tarinani on kutakuinkin samanlainen. Lapsuuden olosuhteet vain erilaiset: kylmyyttä ja hylätyksi tuleminen.

Kävin pitkän terapian, ja aloin parantua. Nyt on pitkä (minun mittakaavassani) avioliitto ja lapset, koulutus ja työ. Tunnistan edelleen epävakaita ajatusmalleja, mutta osaan suojata itseäni ja lähimmäisiäni niiltä.

Voisin sanoa, että olen tietoisesti tehnyt elämästäni vakaata, järjen kautta. Vaikka välillä mieleni tekisi rynnätä mielihalujeni perään (muuttaa ja mullistaa koko elämä), en sitä tee, sillä ymmärrän, että se ei tuo onnea. Olen löytänyt onnen kasvattamalla juuret, joita minulla ei ollut lapsuudessani eikä nuoruudessa.

Lapsilleni olen mielestäni kelvollinen vanhempi, ja miehellenikin kelpaan. Olen päässyt alemmuudentunteestani ja ihmeekseni jopa vuosien masennusputkestakin olen kehittynyt luonteeltani optimistiksi.

Ymmärrän silti hyvin sinua, ap, että olet tehnyt valintasi. En silti voi olla toivomatta, että pystyisit vielä ihmissuhteisiin ja ehkä työhönkin? Kaipaatko koskaan sellaista?

Minäkään en juuri ihmisille ole puhunut diagnoosistani (mieheni kyllä tietää), koska persoonallisuushäiriö on niin suuri stigma nykyaikana, ja enkä tunnista itseäni niistä julmista ja tunnekylmistä kuvista, joita ihmiset maalailevat. Kenties kaikki niputetaan narsismin alle.

Itseäni voisin pitää empaattisena - joskus liiankin, enkä ole koskaan elämässäni ollut välinpitämätön muiden kärsimyksille tai halunnut tahallani aiheuttaa pahaa, vaikka kyvyttömyyteni elämäntaidoissa aiemmin siihen usein johtikin.

Ap - minä kipuilin myös pitkään sen kanssa, että minun on mahdotonta löytää pysyvää kumppania. Viehättävänä (ulkoisesti) ihmisenä minulla ei ollut koskaan vaikeuksia löytää seuraa, mutta samoin kuin sinä, minä säälin miehiä, jotka ihastuivat eivätkö voineet aavistaa millaista tuhoa kylvin ympärilleni - sen ajatteleminen raastaa edelleen. Kuitenkin nyt, kun elämäni on tasaantunut, pystyn olemaan luottamuksen arvoinen ja tasapainoinen kumppani, enkä omien puutteideni vuoksi vaadi enää kumppaniltanikaan täydellisyyttä. Omassa miehessäni esimerkiksi on se puute, ettei hän ole kovin analyyttinen ja pohdiskeleva, tai kiinnostunut maailman ilmiöistä samoin kuin minä, mutta nykyään en anna sen häiritä, sillä hän on muuten ihana mies ja isä. Tyydytän älylliset tarpeeni muiden ihmisten kanssa.

Kiitos ketjusta, ap!

Harmittaa ap sinun puolesta, että olet joutunut luopumaan ihmissuhteista. Kyllä meille epävakaillekin on tilaa maailmassa.

Minä oirehdin pahiten n. 20-25-vuotiaana, muutettuani lapsuudenkodistani (jossa myös turvattomuutta, välinpitämättömyyttä, alkoholia, väkivaltaa). Noiden vuosien aikana mulla oli paljon lyhyitä ihmissuhteita, jotka kariutuivat epävakauteeni.

Tavattuani nykyisen mieheni koettelin häntä noin vuoden ajan kohtauksillani. Mutta sitten kävi niin, että epävarmuuteni kaikkosi ja kohtaukset vähenivät. Nyt viimeisestä on varmaan 10 vuotta. Elän edelleen saman miehen kanssa, eikä epävakaus ole haitannut elämää vaikeampinakaan kausina. Jossain vaiheessa suunniteltiin eroakin ja itse pelkäsin, että palaan vanhoihin käyttäytymismalleihin hylkäämisen pelon edessä, mutta ei niin kuitenkaan käynyt. Nyt elämme tasapainoista lapsiperheen elämää, kaikki hyvin.

Minun tarinani on kutakuinkin samanlainen. Lapsuuden olosuhteet vain erilaiset: kylmyyttä ja hylätyksi tuleminen.

Kävin pitkän terapian, ja aloin parantua. Nyt on pitkä (minun mittakaavassani) avioliitto ja lapset, koulutus ja työ. Tunnistan edelleen epävakaita ajatusmalleja, mutta osaan suojata itseäni ja lähimmäisiäni niiltä.

Voisin sanoa, että olen tietoisesti tehnyt elämästäni vakaata, järjen kautta. Vaikka välillä mieleni tekisi rynnätä mielihalujeni perään (muuttaa ja mullistaa koko elämä), en sitä tee, sillä ymmärrän, että se ei tuo onnea. Olen löytänyt onnen kasvattamalla juuret, joita minulla ei ollut lapsuudessani eikä nuoruudessa.

Lapsilleni olen mielestäni kelvollinen vanhempi, ja miehellenikin kelpaan. Olen päässyt alemmuudentunteestani ja ihmeekseni jopa vuosien masennusputkestakin olen kehittynyt luonteeltani optimistiksi.

Ymmärrän silti hyvin sinua, ap, että olet tehnyt valintasi. En silti voi olla toivomatta, että pystyisit vielä ihmissuhteisiin ja ehkä työhönkin? Kaipaatko koskaan sellaista?

Minäkään en juuri ihmisille ole puhunut diagnoosistani (mieheni kyllä tietää), koska persoonallisuushäiriö on niin suuri stigma nykyaikana, ja enkä tunnista itseäni niistä julmista ja tunnekylmistä kuvista, joita ihmiset maalailevat. Kenties kaikki niputetaan narsismin alle.

Itseäni voisin pitää empaattisena - joskus liiankin, enkä ole koskaan elämässäni ollut välinpitämätön muiden kärsimyksille tai halunnut tahallani aiheuttaa pahaa, vaikka kyvyttömyyteni elämäntaidoissa aiemmin siihen usein johtikin.

Ap - minä kipuilin myös pitkään sen kanssa, että minun on mahdotonta löytää pysyvää kumppania. Viehättävänä (ulkoisesti) ihmisenä minulla ei ollut koskaan vaikeuksia löytää seuraa, mutta samoin kuin sinä, minä säälin miehiä, jotka ihastuivat eivätkö voineet aavistaa millaista tuhoa kylvin ympärilleni - sen ajatteleminen raastaa edelleen. Kuitenkin nyt, kun elämäni on tasaantunut, pystyn olemaan luottamuksen arvoinen ja tasapainoinen kumppani, enkä omien puutteideni vuoksi vaadi enää kumppaniltanikaan täydellisyyttä. Omassa miehessäni esimerkiksi on se puute, ettei hän ole kovin analyyttinen ja pohdiskeleva, tai kiinnostunut maailman ilmiöistä samoin kuin minä, mutta nykyään en anna sen häiritä, sillä hän on muuten ihana mies ja isä. Tyydytän älylliset tarpeeni muiden ihmisten kanssa.

Kiitos ketjusta, ap!

Kiitos itsellesi. Kertomuksesi kuulostaa paljon minun elämältäni, mutta minä en onnistunut kohtaamaan sopivaa kumppania. Sen sijaan tulin hylätyksi lukuisia kertoja. Sinuun verrattuna olen myös todennäköisesti narsistisempi häiriössäni, vaikka olenkin myös empaattinen.

Edelleenkin olisi varmasti mahdollista löytää joku seurakseni, mutta tiedän, että kiduttaisin hengiltä ihmisen, jota en todella kunnioittaisi. Enkä voisi kunnioittaa esimerkiksi itseäni tyhmempää miestä.

Työhön tuskin pääsisin, koska olen ollut niin kauan poissa työelämästä. Papereillani ei alunperinkään ollut suurta arvoa, koska yliopistoista valmistuu jatkuvasti liikaa ihmisiä työmarkkinoiden kannalta. Tietysti välillä harmittaa paljonkin, että kaikki kykyni ja lahjani menevät hukkaan, mutta tässä pätee sama kuin ihmissuhteissa: en voi pakottaa ketään haluamaan minua. -ap-

Täällä ollaan vielä. -ap-

Kiitos itsellesi. Kertomuksesi kuulostaa paljon minun elämältäni, mutta minä en onnistunut kohtaamaan sopivaa kumppania. Sen sijaan tulin hylätyksi lukuisia kertoja. Sinuun verrattuna olen myös todennäköisesti narsistisempi häiriössäni, vaikka olenkin myös empaattinen.

Edelleenkin olisi varmasti mahdollista löytää joku seurakseni, mutta tiedän, että kiduttaisin hengiltä ihmisen, jota en todella kunnioittaisi. Enkä voisi kunnioittaa esimerkiksi itseäni tyhmempää miestä.

Työhön tuskin pääsisin, koska olen ollut niin kauan poissa työelämästä. Papereillani ei alunperinkään ollut suurta arvoa, koska yliopistoista valmistuu jatkuvasti liikaa ihmisiä työmarkkinoiden kannalta. Tietysti välillä harmittaa paljonkin, että kaikki kykyni ja lahjani menevät hukkaan, mutta tässä pätee sama kuin ihmissuhteissa: en voi pakottaa ketään haluamaan minua. -ap-

Kiinnostaisi tietää, että miksi et voisi kunnioittaa itseäsi "tyhmempää" miestä?

Minua harmittaa, etten voi jakaa mieheni kanssa sitä tyydytystä, jota mielenkiintoiset keskustelut pohdiskeluja rakastavien ihmisten kanssa tuovat tullessaan. Silti se ei vähennä kunnioitustani miestäni kohtaan.

En tiedä miten voisin olla kunnioittamatta ihmistä, joka hoitaa elämänsä mallikkaasti, rakastaa minua myötä- ja vastamäessä, mutta sattuu olemaan "keskiverto" hiljainen mies. Hän on päässyt elämässä paljon helpommalla kuin minä, ja on niitä kadehdittavan perusonnellisia ihmisiä. Minulla jotakin, mitä hänellä ei ole ja mistä olen ylpeä (älykkyyteni) mutta en usko, että hän koskaan haluaisi vaihtaa osia kanssani, niin raastavaa elämäni on aikaisemmin ollut, eikä äly ole ollenkaan auttanut kompensoimaan niitä minulta puuttuvia taitoja, joita elämässä tarvitaan, ja jotka miehelläni ovat hallussa "luonnostaan".

Onko älykkyys ainoa kriteeri parisuhteelle? Entä muu erilaisuus? Uskonnollisuus tai hengellisyys?

Oletko muuten uskonnollinen?

Minä olen ateisti, mieheni jollakin lailla uskovainen, vaikka ei uskoa harjoita...

Olet kiinnostava persoona, ja surettaa, että olet valinnut elää yksin, vaikka eihän kukaan toki voi sitä kieltää varsinkin, jos koet sen itsellesi parhaaksi.

T: Ex

Kiitos itsellesi. Kertomuksesi kuulostaa paljon minun elämältäni, mutta minä en onnistunut kohtaamaan sopivaa kumppania. Sen sijaan tulin hylätyksi lukuisia kertoja. Sinuun verrattuna olen myös todennäköisesti narsistisempi häiriössäni, vaikka olenkin myös empaattinen.

Edelleenkin olisi varmasti mahdollista löytää joku seurakseni, mutta tiedän, että kiduttaisin hengiltä ihmisen, jota en todella kunnioittaisi. Enkä voisi kunnioittaa esimerkiksi itseäni tyhmempää miestä.

Työhön tuskin pääsisin, koska olen ollut niin kauan poissa työelämästä. Papereillani ei alunperinkään ollut suurta arvoa, koska yliopistoista valmistuu jatkuvasti liikaa ihmisiä työmarkkinoiden kannalta. Tietysti välillä harmittaa paljonkin, että kaikki kykyni ja lahjani menevät hukkaan, mutta tässä pätee sama kuin ihmissuhteissa: en voi pakottaa ketään haluamaan minua. -ap-

Kiinnostaisi tietää, että miksi et voisi kunnioittaa itseäsi "tyhmempää" miestä?

Minua harmittaa, etten voi jakaa mieheni kanssa sitä tyydytystä, jota mielenkiintoiset keskustelut pohdiskeluja rakastavien ihmisten kanssa tuovat tullessaan. Silti se ei vähennä kunnioitustani miestäni kohtaan.

En tiedä miten voisin olla kunnioittamatta ihmistä, joka hoitaa elämänsä mallikkaasti, rakastaa minua myötä- ja vastamäessä, mutta sattuu olemaan "keskiverto" hiljainen mies. Hän on päässyt elämässä paljon helpommalla kuin minä, ja on niitä kadehdittavan perusonnellisia ihmisiä. Minulla jotakin, mitä hänellä ei ole ja mistä olen ylpeä (älykkyyteni) mutta en usko, että hän koskaan haluaisi vaihtaa osia kanssani, niin raastavaa elämäni on aikaisemmin ollut, eikä äly ole ollenkaan auttanut kompensoimaan niitä minulta puuttuvia taitoja, joita elämässä tarvitaan, ja jotka miehelläni ovat hallussa "luonnostaan".

Onko älykkyys ainoa kriteeri parisuhteelle? Entä muu erilaisuus? Uskonnollisuus tai hengellisyys?

Oletko muuten uskonnollinen?

Minä olen ateisti, mieheni jollakin lailla uskovainen, vaikka ei uskoa harjoita...

Olet kiinnostava persoona, ja surettaa, että olet valinnut elää yksin, vaikka eihän kukaan toki voi sitä kieltää varsinkin, jos koet sen itsellesi parhaaksi.

En varmaan olisi valinnut näin, jos joku olisi valinnut minut. Siis joku sellainen, josta itse olin kiinnostunut. Ex-miehen kanssa suuri ongelma oli se, etten kunnioittanut häntä. Syynä oli juuri älyllinen eroavaisuus. Siitä suhteesta opin, että joistakin kriteereistä on pidettävä kiinni.

Vaikka aiemmin kirjoitinkin, että voisin tavata uuden miehen joka viikko, niin todellisuudessa valikoima tietysti pienenee koko ajan. Ikäiseni miehet ovat varattuja ja perheellisiä tai sitten heissä on usein jotain sellaista ongelmaa, jonka kanssa en pärjäisi.

Olen vähitellen oppinut ajattelemaan, että en tarvitse ihmissuhteita pitääkseni itseäni arvokkaana. Silloin kun olin vielä tekemisissä ihmisten kanssa, harjoittelin kuuntelemista ja hiljaa olemista. Huomasin, että ihmiset eivät kaipaa mielipiteitäni ja ajatuksiani, vaan sitä että saavat kertoa itsestään. Omat ajatukseni ja mielipiteeni taas eivät tarvitse sitä, että lausun ne ääneen. Monesti päinvastoin tuli vain ikävä olo, kun sanoin jotain kärjekästä tai negatiivista.

Uskonnosta en jaksa nyt kirjoittaa. -ap-

Minulla oli vuosia sitten ystävä, tapasimme yhdistystoiminnan parissa. Aluksi ystävyys sujui hyvin, keskustelimme kaikesta yms. Sitten tällä ystävälläni alkoi ilmetä outoa käytöstä, oikuttelua, mielialan vaihtelua, "kohtauksia". Ensin ajattelin vain, että hänellä sattui olemaan huono päivä, sattuuhan sitä joskus kaikille. Mutta sitten käytös paheni ja muuttui lähes jatkuvaksi. Lisäksi hän alkoi puhua perättömiä asioita ystäväpiirissämme, mikä johti lopulta usean henkilön välien rikkoutumiseen, esim. minun välini kahteen muuhun ystävään hän sekoitti täysin. Samaan aikaan tämä ystävä edestakaisin souti ja huopasi ilmoittaen välillä, ettei halua olla kanssani tekemisissä ja välillä, että haluaa olla ystäväni. Lopullinen niitti ystävyytemme loppumiseen tuli, kun hän eräässä välien selvittelyyn tarkoitetussa keskustelussa haukkui minut pystyyn, eikä kuunnellut lainkaan mitä sanoin hänelle ja samaan aikaan paljastui, että hän oli tarkoituksellisesti valehdellut minusta ja minulle asioita päämääränään se, että ystäväpiirissämme välit sotkeutuisivat ja kaikki keskittyisivät olemaan vain hänen ystäviään. Ystävyytemme loppui siihen. En halunnut, enkä jaksanut olla hänen ystävänsä enää, niin pahasti hän minua loukkasi. Kuulin myöhemmin, että kyseisellä ihmisellä on epävakaa persoonallisuushäiriö.

Toivon että ap löytää jotain apua, esim. sopivan terapian tai lääkityksen.

Minä en ole huomannut itsessäni tuollaista valehtelutaipumusta, mutta se varmaan liittyy tarpeeseen hallita ihmissuhteita. Nyt kun en ole enää tekemisissä ihmisten kanssa, en joudu oikeastaan miettimään tuollaisia.

Lääkitystä epävakaaseen persoonallisuushäiriöön ei taida olla. Muutenhan kai ihmisiä kehotettaisiin opastamaan epävakaat ystävänsä lääkärin puheille sen sijaan, että heille suositellaan epävakaiden seuran välttämistä kaikilla tavoilla. -ap-

..ja näyttää että elämäni alkaa mennä tälle raiteelle myös (ei ole diagnooseja) :

Työhön tuskin pääsisin, koska olen ollut niin kauan poissa työelämästä. Papereillani ei alunperinkään ollut suurta arvoa, koska yliopistoista valmistuu jatkuvasti liikaa ihmisiä työmarkkinoiden kannalta. Tietysti välillä harmittaa paljonkin, että kaikki kykyni ja lahjani menevät hukkaan, mutta tässä pätee sama kuin ihmissuhteissa: en voi pakottaa ketään haluamaan minua. -ap-

Kuin lukisit ajatuksiani!

Olen vähitellen oppinut ajattelemaan, että en tarvitse ihmissuhteita pitääkseni itseäni arvokkaana. Silloin kun olin vielä tekemisissä ihmisten kanssa, harjoittelin kuuntelemista ja hiljaa olemista. Huomasin, että ihmiset eivät kaipaa mielipiteitäni ja ajatuksiani, vaan sitä että saavat kertoa itsestään. Omat ajatukseni ja mielipiteeni taas eivät tarvitse sitä, että lausun ne ääneen. Monesti päinvastoin tuli vain ikävä olo, kun sanoin jotain kärjekästä tai negatiivista.

Kavereita on elämässäni ollut, muttei kovin pitkäkestoisia. Ajauduin AINA kuuntelijan osaan, ja toinen alkoi manipuloida minua, mikä herätti vihaa.

Usein olen yrittänyt ystävystyä, mutta asiat vain menevät pieleen. Jotenkin en tunnu ymmärtävän ihmissuhteiden kirjoittamattomia sääntöjä.

Aiemmin olen säälinyt itseäni yksinäisyydestä, mutta olen alkanut nauttia siitä ettei minua kukaan kaipaa eikä kukaan vaadi mitään.

Se heivaa sut pois potilaistaan heti kun huomaa ettet olekaan mikään tahdoton kaiken paskan hyväksyvä nössykkä.

Lennät ulos terapiasta ja sua pompotellaan hoitsuilta toiselle kunnes päätät itse päiväsi vaikka menemällä hirteen lasten leikkipuistoon.

Aiemmin olen säälinyt itseäni yksinäisyydestä, mutta olen alkanut nauttia siitä ettei minua kukaan kaipaa eikä kukaan vaadi mitään.

Ainakaan silloin siinä ei ehkä ole mitään säälittävää, jos yksinäisyys on valinta. Ainahan yksin olemista voi kokeilla. Minä huomasin jo kauan sitten, että tein joitakin asioita mieluummin yksin kuin toisten kanssa. -ap-

... mulle pahin. Jostain syystä mä tulkitsen nykyään kaiken siten, että mua torjutaan tarkoituksella. Jos joku ei vaikka vastaa heti viestiin, jään kelaa että mitä tyhmää mä sanoin ja oletan, että mulle on suututtu.

En mä muista lapsena olleeni tollanen, se kehittyi nuorena opiskellessa. Mua kai pidettiin aika koppavana silloin ja sain paljon inhoa niskaani. Jälkikäteen en tajua miksi. Mutta silloin mussa kehittyi toi torjutuksi tulemisen pelko, samoin vainoharha, että vittuillaanko mulle silloinkin kun ollaan ystävällisiä.

Mä en pidä sitä vainoharhana, koska tunteella on todellinen pohja: ihmiset todella esittivät mukavaa tai ainakin neutraalia mulle mutta selän takana haukkuivat. On vaikea päästä epäluuloistaan eroon kun niillä on todellinen pohja. Mutta mulla se homma on mennyt yli, koen enemmän tai vähemmän kaiken vittuiluna. Ei ihme, että ihmiset pyörittelevät silmiään kun reagoin vilpittömän ystävälliseen käytökseenkin vihamielisesti.

... ihmiset lakkasi tännekin kirjoittamasta, kun mä alotin : (

Itselläni on sellainen ystävä, nyt kaukaisempi sillä oma itsesuojeluvaistoni suojelee psyykettäni. Pidän ihan hirveästi ystävästäni, poden ikävää välillä, mutta en aio lähentää enää suhdettamme. Hän on todella fiksu ja taiteellinen. Taiteellisuus yhdistää meitä ja fiksuus antaa hänelle mahdollisuuden toimia suht pitkään, suht normaalisti sillä vaikka hän ei tunne miten tulisi aina toimia toisten ihmisten kanssa, niin hän oppii helposti mallista ja muistaa oppimansa.

Valitettavasti hänellä on mennyt työpaikat, avioliitto, lukuisat seurustelusuhteet, ystävyyssuhteet, sukulaissuhteet pilalle. En jätä häntä, mutta pidän vähän väliä...

Ehkä minullakin on ystäviä, jotka ajattelevat noin. He ottavat yhteyttä parin vuoden välein ja ilmeisesti kokoavat siinä välissä voimia. En kuitenkaan odota enää mitään, koska tiedän, että he muuten elelevät normaalia elämää ihmissuhteineen. Minä en vain sovi heidän kuvioihinsa. -ap-

Mullavielä vähemmän ystäviä.

Voidaan jutella ainakin tässä ketjussa. -ap-

kun täällä on meizejä niin paljon liikkeellä, eikä yksikään kuulostaa mitenkään typerältä tai huonolta, ei edes se yksi raivopää, joka käy mesoamassa :D. Mä tykkään siitä energiasta, mitä hänen teksteistään kipinöi.

ap, mä en tiedä lopultakaan, kuinka paljon pitää tuntea häpeää kilahtamisistaan. Mä oon siis se, joka sanoi että suuttuu vähän väliä töissä ja häpeää.

Mä oon huomannut, että kun ei ole moksiskaan eikä näytä häpeäänsä ulos eikä juokse ihmisten perässä pyytelemässä anteeksiantoa, niin ne vaan unohtaa sen ja sit jatketaan taas vaikkapa parin viikon päästä muista jutuista vaikka ne olisi olleet siinä kilahtamistilanteessa kuinka pelokkaan näköisiä tahansa.

Ihmiset taitaa enemmään karttaa heikkoja ihmisiä. Ne joilla on pokkaa olla välittämästä ja kilahtalee kun huvittaa, saa jonkin verran myös respektiä siitä, että eivät ole nössöjä.

Ystävyyssuhteet on sit ihan toinen juttu. Niissä et saa tehdä ensimmäistäkään virhettä, tai sanoa yhtään poikkipuolista sanaa, se on kerrasta poikki. Tämä on se tapa jolla me naiset kontrolloimme toisiamme. Kukaan ei saa erioikeutta olla hankala, olisihan se epistä kun ne nössöt joutuisi tyytymään osaansa nössöinä.

Miten mä tähän päädyin? Jotenkin kai siitä, että ap, mieti toi häpeäkuvio joteski uusiksi. Ja jumalauta, koita tavata se ukko uudelleen, ja jos et sitä, niin käytä nyt hyväksesi sitä, että sulla on sentään viitseliäisyyttä ja uskallsuta lähteä treffeille. Eli hanki sit joku toinen treffikumppani. Mulla toi puoli on ihan sulki, en lähtisi kenenkään kanssa mihinkään, tunnen pakokauhua sosiaalisissa tilanteissa.

ELI ota ilo irti kyvystäsi pystyä sosiaalisiin suhteisiin, kaikilla ei ole sitä. JOskus ei tajua omia mahiksiaan, luulee et ne on itsestäänselvyys. Mutta toisilla ei tosiaan ole tuota. Joten käytä omaa kykyäsi hyväksesi.

Lakkaa häpeämästä, et ole ainoa kilahtelija maailmassa. Pidä se mielessäsi, mua ainakin loduttaa, että täällä on muitakin. Kiitos sulle tän ketjun perustamisesta.

Kiva, että ketju on lohduttanut.

Aikoinaan pärjäsin työelämässä ihan kohtuullisen hyvin, mutta ystävyys- ja seurustelusuhteeni olen tärvellyt. Kun se ratkaiseva käänne on tapahtunut, olen pari minuutin sisällä tajunnut, että kaikki on ohi. On kuitenkin ollut liian myöhäistä. Koska niin tapahtuisi varmaan seuraavassakin suhteessa, en kovin mielelläni aloitakaan mitään. Voisi tietysti jo alusta lähtien kertoa avoimesti kaikesta, mutta tajuaisiko sitä kukaan? Tai jos tajuaisi, kuka sitten haluaisi olla kanssani?

Tosiasia on sekin, ettei minulle kelpaa kuka tahansa. Olen saanut siihen deitti-ilmoitukseeni vielä muutamia vastauksia. Niistä miehistä olen nähnyt tapaamattakin, etteivät he pärjäisi minulle mitenkään. -ap-

Minä olen epävakaa ja alan uskomaan että eristäytyminen on ainoa keino elää vahingoittamatta muita. Liittoni on pitkä ja raskas, nytkin mieheni itkee koska olen satuttanut häntä henkisesti enkä osaa ymmärtää hänen ajatuksiaan asiaan liittyen. Olen kyllästynyt jauhamaan menneitä tekojani, pyytelemään anteeksi jne. Lähes yhtä kyllästynyt olen lapseeni, joka on ärsyttävä ja vaatii liikaa huomiota.

Minä haluaisin muuttaa yksin jonnekin, missä kukaan ei tuntisi minua. Eläisin päivät keskittyen itseeni, siihen mistä nautin- netissä surffailuun, musan kuuntelemiseen, luontoon, pelaamiseen, itseni parantamiseen. En jaksa jatkuvaa vaatimista, itseni piilottelua ja naamarin kanssa elämistä!!!!!

Ymmärrän luultavasti aika hyvin, mitä haluaisit tehdä. Itseäni pidän siinä mielessä etuoikeutettuna, että voin todellakin viettää päiväni (ja yöni) oman mieleni mukaan. On myös rentouttavaa, kun saa olla oma itsensä. Yksin ollessani en myöskään suutu ja raivoa kellekään eli voin tuntea olevani ihan mukava ihminen.

Kuten olen kirjoittanut aiemmin, tiedän kuitenkin koko ajan, ettei tämä ole "oikeaa elämää". Olen kuin jollain paratiisisaarella, mutta aivan yksin. Kukaan ei odota minua missään, minua ei tarvita mihinkään. Ehkä muutun täällä lopulta vielä mahdottomammaksi ja vaikeammaksi ihmiseksi kuin mitä olisin, jos eläisin toisten joukossa? -ap-

on ehdottomasti mielenkiintoisin ketju aikoihin!!

kiitos siitä!

ja tuohan on hyvä juttu,että rohkaisit itsesi ja kävit treffeillä! :)

kaikkea hyvää sulle ap!

Kiitoksia! Taidan olla vieläkin niistä treffeistä ja kaikesta puhumisesta väsynyt. Jos tapaan sen miehen vielä uudelleen, haluaisin vain istua hiljaa ja katsella häntä. Hän voisi puhua, minä kuuntelisin.

Mutta seuraavaa tapaamista ei välttämättä tule. En halua löytää itseäni taas kerran hylättynä, sydän ruhjeilla, itsetunto murskattuna. -ap-

kun täällä on meizejä niin paljon liikkeellä, eikä yksikään kuulostaa mitenkään typerältä tai huonolta, ei edes se yksi raivopää, joka käy mesoamassa :D. Mä tykkään siitä energiasta, mitä hänen teksteistään kipinöi.

ap, mä en tiedä lopultakaan, kuinka paljon pitää tuntea häpeää kilahtamisistaan. Mä oon siis se, joka sanoi että suuttuu vähän väliä töissä ja häpeää.

Mä oon huomannut, että kun ei ole moksiskaan eikä näytä häpeäänsä ulos eikä juokse ihmisten perässä pyytelemässä anteeksiantoa, niin ne vaan unohtaa sen ja sit jatketaan taas vaikkapa parin viikon päästä muista jutuista vaikka ne olisi olleet siinä kilahtamistilanteessa kuinka pelokkaan näköisiä tahansa.

Ihmiset taitaa enemmään karttaa heikkoja ihmisiä. Ne joilla on pokkaa olla välittämästä ja kilahtalee kun huvittaa, saa jonkin verran myös respektiä siitä, että eivät ole nössöjä.

Ystävyyssuhteet on sit ihan toinen juttu. Niissä et saa tehdä ensimmäistäkään virhettä, tai sanoa yhtään poikkipuolista sanaa, se on kerrasta poikki. Tämä on se tapa jolla me naiset kontrolloimme toisiamme. Kukaan ei saa erioikeutta olla hankala, olisihan se epistä kun ne nössöt joutuisi tyytymään osaansa nössöinä.

Miten mä tähän päädyin? Jotenkin kai siitä, että ap, mieti toi häpeäkuvio joteski uusiksi. Ja jumalauta, koita tavata se ukko uudelleen, ja jos et sitä, niin käytä nyt hyväksesi sitä, että sulla on sentään viitseliäisyyttä ja uskallsuta lähteä treffeille. Eli hanki sit joku toinen treffikumppani. Mulla toi puoli on ihan sulki, en lähtisi kenenkään kanssa mihinkään, tunnen pakokauhua sosiaalisissa tilanteissa.

ELI ota ilo irti kyvystäsi pystyä sosiaalisiin suhteisiin, kaikilla ei ole sitä. JOskus ei tajua omia mahiksiaan, luulee et ne on itsestäänselvyys. Mutta toisilla ei tosiaan ole tuota. Joten käytä omaa kykyäsi hyväksesi.

Lakkaa häpeämästä, et ole ainoa kilahtelija maailmassa. Pidä se mielessäsi, mua ainakin loduttaa, että täällä on muitakin. Kiitos sulle tän ketjun perustamisesta.

Kiva, että ketju on lohduttanut.

Aikoinaan pärjäsin työelämässä ihan kohtuullisen hyvin, mutta ystävyys- ja seurustelusuhteeni olen tärvellyt. Kun se ratkaiseva käänne on tapahtunut, olen pari minuutin sisällä tajunnut, että kaikki on ohi. On kuitenkin ollut liian myöhäistä. Koska niin tapahtuisi varmaan seuraavassakin suhteessa, en kovin mielelläni aloitakaan mitään. Voisi tietysti jo alusta lähtien kertoa avoimesti kaikesta, mutta tajuaisiko sitä kukaan? Tai jos tajuaisi, kuka sitten haluaisi olla kanssani?

Tosiasia on sekin, ettei minulle kelpaa kuka tahansa. Olen saanut siihen deitti-ilmoitukseeni vielä muutamia vastauksia. Niistä miehistä olen nähnyt tapaamattakin, etteivät he pärjäisi minulle mitenkään. -ap-

...meneekin ihan äimistyttävän helposti rikki, tosiaan ei tarvitse kuin yksi poikkipuolinen sana ja se on siinä.

Älä helvetti vie kerro kenellekään mitään heti. Kuten sanottu, ihmiset inhoaa vielä enemmän heikkoutta kuin ilkeyttä. Ne ei halua, että joku psyko-oireineen takertuu niihin kiinni ja sit joutuu sellasen psykoholhoojan ja aina ymmärtävän olkapään rooliin. En itsekään tykkäisi.

Ei elämä yksinään ole mitenkään kauhean hirveää, ja kuulostaa että olet sopeutunut siihen hyvin. Ehkä siis sinun kannattaa jättää tapaamatta miehet. En tosin suoraan sanottuna tajua kyllä logiikkaasi. Mulle syyksi kelpaisi, että ne oli susirumia tai juntin näköisiä. Toi että haluat suojella niitä itseltäsi kuulostaa ahdistavalta, siihen tulee sellainen turhan marttyyrieleen maku. Itse lähtisin riemusta kiljuen jos joku haluaisi kanssani treffille. Mutta tunnut tuntevan itsesi hyvin, joten en halua neuvoa.

te, joilla on tuo diagnoosi olette äärettömän laiminlyötyjä lapsena, teillä ei ole ollenkaan itsetuntoa, varaudutte hylkäämiseen puolustuksella eli hyökäyksellä varmuuden vuoksi etukäteen. Aivan kuin teillä olisi uhmaikä ja haluatte testata ihmisiä, että rakastavatko he teitä kun olette mitä olette?



Valitettavasti moni ps-häiriöinen ottaa niin rankat konstit kehiin, etteivät terveet sitä kestä. Aiheutatte muiden psyykelle vakavia vaurioita, koska keskitytte vain itseenne ja erinomaisuuteenne.



Psykomammalle sellaisia terveisiä, että sinun kuuluisi olla telkien takana, jos olet kaikkien sanojesi takana.



Ap. vaikuttaa varsin fiksulta, mutta sitä ihmettelen, että miksi ihmisen äly mitataan vain omien suoritusten perusteella. Älyä on monenlaista ja osaamista. Vastakohta voi olla paras vaihtoehto:)

te, joilla on tuo diagnoosi olette äärettömän laiminlyötyjä lapsena, teillä ei ole ollenkaan itsetuntoa, varaudutte hylkäämiseen puolustuksella eli hyökäyksellä varmuuden vuoksi etukäteen. Aivan kuin teillä olisi uhmaikä ja haluatte testata ihmisiä, että rakastavatko he teitä kun olette mitä olette?

Valitettavasti moni ps-häiriöinen ottaa niin rankat konstit kehiin, etteivät terveet sitä kestä. Aiheutatte muiden psyykelle vakavia vaurioita, koska keskitytte vain itseenne ja erinomaisuuteenne.

Psykomammalle sellaisia terveisiä, että sinun kuuluisi olla telkien takana, jos olet kaikkien sanojesi takana.

Ap. vaikuttaa varsin fiksulta, mutta sitä ihmettelen, että miksi ihmisen äly mitataan vain omien suoritusten perusteella. Älyä on monenlaista ja osaamista. Vastakohta voi olla paras vaihtoehto:)

...tietääkseen, että mainitsemistasi asioista on kyse. Eli itsetunnosta jne. Se sun palikka-analyysissä mättää, ettet tajua, että jos pelkkä tieto noista riittäisi, ei tähän häiriöön jämähtäneitä olisikaan. Ihminen ei voi päättää että on tällainen. syyllistäminen siitä, että me aiheutamme muille vaurioita, on typerää. TÄällähän suurin osa on sanonut, että nimenomaan karttelee ihmisiä välttääkseen satuttamasta ketään.

Musta ap vaikutti ensin älykkäältä mutta ehkä se, että lukee kerralla liian monta hänen kommenttiaan aiheuttaa sen, että tuntee vain ahdistusta. Ei tunnu häneltä rakentavalta huokaista jokaiseen viestiin laiemasti, että niin, mitään hän ei aio enää yrittää kun pelkää satuttavansa ja tulevansa satutetuksi. No, ei sit. Tuollainen vetelä märehtiminen aihauttaa mulle lukijana samaa tuskaa kuin jossain naapuriseinän takana itkevä vauva: tahtoisi auttaa, mutta ei voi.

Olet todella ilkeä psykomammaa kohtaan. Hän on hauska lisä palstalle ja arvokas ihminen siinä kuin muutkin. Jos häellä on tämä häiriö, miltä luulet hänestä haukkumisesi tuntuvan? HÄpeä.

Juuri siksi tän häiriön sairastajat saavat niin vähän apua, koska ovat hankalia ihmisiä. Niin kuin psykomamma. Pyskomammamn kohtalo näyttää sen täydellisesti: ääliöt täällä avoimesti purkavat vihaa häntä kohtaan. Apua on mahdotonta saada, koska hankalaan ihmiseen on vaikea suhtautua sympaattisesti. Mutta haloo, jos edes tällä palstalla ei siihen pysty niin...

Mä symppaan psykomammaa, go vaan!