Mikä tällaista ihmistä vaivaa? Ei ota itse koskaan yhteyttä, mutta

haluaiskin. Itse olen nimittäin juuri tuollainen ihminen.

Olen tosi arka ja ajattelen, etten viitsi häiritä muita. Kivahan se on nähdä ihmisiä usein keistä pitän, mutta yhteydenotto on tosi vaikeaa. Sori, mutta jos sua ei ärsytä liikaa, niin ota sä vaan useammin yhteyttä.

olen vain todella huono ottamaan itse yhteyttä. Toki joskus otan, mutta todella harvoin. Niinpä jäljellä onkin ystävistä vain ne, jotka hyväksyy tän piirteeni.

minäkin. Olen vaan kauhean laiska ottamaan yhteyttä, mutta sitten kun tavataan niin on tosi mukavaa. Paha tapa, mutta oon aina ollut tällainen ja tästä on vaikea päästä eroon. Onneksi kavereiksi on valikoitunut sellaisia ihmisiä, joita tämä ei haittaa.

ja on aika ujo ja arka ihminen. Ja erittäin mukava, aivan ihana tyyppi. pidetään paljon yhteyttä ja nähdään aina ku mahdollista. :)

En halua olla kenellekään vaivaksi. Josko seuranibei vaikka miellytäkkään. Kun toinen ottaa yhteyttä, silloin voin ainakin olla varma että seuraani on oikeasti kaivattu.



Kakkonen

en koe olevani ujo enkä arka, mutta jotenkin vain se ihan "perusarki" töineen, lasten- ja kodinhoitoineen tuntuu vievän välillä niin paljon aikaa, että kavereihin tulee pidettyä tosi vähän yhteyttä. Välillä pelkäänkin, ettei minulla pian ole yhtään ystävää, kun yhteydenpito jää niin vähiin...



Ilahdun tosi paljon, kun joku ottaa yhteyttä, koska silloin huomaan, etteivät ystävät ole (vielä) kaikonneet :). Toisen yhteydenoton jälkeen käytän ihan tosissani aikaa siihen, että "raivaan tilaa" ystävän näkemiseen, vaikka sitten muiden asioiden kustannuksella. Oma-aloitteisesti en sitä valitettavasti tee niin helposti.

En halua olla kenellekään vaivaksi. Josko seurani ei vaikka miellytäkkään. Kun toinen ottaa yhteyttä, silloin voin ainakin olla varma että seuraani on oikeasti kaivattu.

Kakkonen

olen aina ollut tällainen" ja "en viitsi häiritä", kyllä itseään voi muuttaa edes vähän vastavuoroisemmaksi. Hirveän tylyä aina vaan odottaa, että aloitteet tapaamisiin tulevat muilta, ihan kuin sinun arkesi ja toimesi olisivat jotenkin kiireisimpiä kuin toisten ja voisit vetäytyä omien kiireittesi taakse puolustaaksesi saamattomuuttasi. Minä jätän tuon kaltaiset ystävät kokonaan pois, olen juuri tullut siihen tulokseen että ystävyys vaatii kummankin panostuksen ja tietyn vastavuoroisuuden.

Olen täydellinen ystävä..vain tämä saamattomuus yhteyksienpitoon on minun syntini... onneksi ystäväni tietävät tämän ja antavat sen minulle anteeksi..ovathan ystäviäni...

Ennen olin se joka soitteli usein, kyseli kuulumisia jne. Mutta ei minulle koskaan soitettu.



Enää en soita minäkään. Toki elämässä on nykyisin paljon muutakin sisältöä, esim. vauva ja perhe.



Muutama kaveri on joiden kanssa pidetään aina jotakin kautta yhteyttä ja sovitaan tapaamisia.

Mulla joku tuollainen kaveri, joka ei pidä koskaan yhteyttä. Itselleni tulee sellainen olo ettei kaipaa seuraani, joka myös tuntuu loukkaavalta. Olenkin sitten vähentänyt yhteydenpitoa todella minimiin (pari kertaa vuodessa) ja etsinyt uusia aktiivisemmin yhteyttä pitäviä ystäviä.

Olen vähän aikaansaamaton ja hidas lähtemään tuvasta, enkä tykkää tehdä suunnitelmia pidemälle kuin samalle päivälle. Siksi en kauhean mielellään suunnittele tapaamisia esim. ensi viikolle. Mutta jos kaveri tulee käymään, olen tosi iloinen siitä. Menisin itsekin mielelläni hänen luokseen, mutta hän taas on näitä kontrolloituja etukäteissuunnittelijaihmisiä, jotka inhoavat yllätysvierailuja. Joten siksi HÄN sopii etukäteen (koska tykkää siitä) ja minä en (koska tykkään ex tempore-touhusta). Kukin tyylillään.

jos joku kaveri ei koskaan ota minuun yhteyttä, niin alan ajatella, että hän ei pidä minusta. Joten alan harventaa yhteydenottoja. Ja näköjään niin on yksi hyvä ystävä jäänyt.



Toisaalta minusta on paljon kivempaa nyt, kun ei tarvitse miettiä, milloin on taas sopiva aika soitella ja sopia tapaamisia.. Näen sellaisia kavereita, jotka ovat vastavuoroisesti ehdottelemassa minulle tapaamisia.

sukua ja perhe?



Jotenkin suomalaista ajattelutapaa että jos joku ei ota yhteyttä niin silloin sinussa jotain vikaa.

Olen vähän aikaansaamaton ja hidas lähtemään tuvasta, enkä tykkää tehdä suunnitelmia pidemälle kuin samalle päivälle. Siksi en kauhean mielellään suunnittele tapaamisia esim. ensi viikolle. Mutta jos kaveri tulee käymään, olen tosi iloinen siitä. Menisin itsekin mielelläni hänen luokseen, mutta hän taas on näitä kontrolloituja etukäteissuunnittelijaihmisiä, jotka inhoavat yllätysvierailuja. Joten siksi HÄN sopii etukäteen (koska tykkää siitä) ja minä en (koska tykkään ex tempore-touhusta). Kukin tyylillään.

En yksinkertaisesti saa aikaiseksi ottaa yhteyttä, masennus vielä voimistaa tätä piirrettä.

Ei ihmisellä, joka ei koskaan ota yhteyttä toisiin ole ystäviä. Sen hinnan joutuvat maksamaan, jos eivät vain viitsi ottaa toisiin yhteyttä vastavuoroisesti.

...ja epäkohteliasta ja epäystävällistä ja huonoa käytöstä, ja tiedän menettäneeni hyviä kavereita sen vuoksi (varmaan kymmeniä tähän 50 vuoden ikään menenssä!).



Mutta edelleen, vaikka miten yritän olla toisenlainen, minun on todella vaikea lähestyä ihmisiä ehdottaakseni jotain tapaamista tai kyläilyä puolin tai toisin. Voin suunnitella sellaista lähes päivittäin vuosien ajan, en vain saa tehdyksi sitä. Olo on samanlainen kuin silloin kun on ihastunut johonkin mutta ei mitenkään, mitenkään kykene ilmaisemaan sitä. En tunne suoranaista tietoista pelkoa, mutta olen kuin halvaantunut.



Yritän keksiä tekosyitä, esimerkiksi joku hyvä leffa tulossa ensi-iltaan niin saatan kysellä facebookissa epämääräisesti ja umpimähkään että lähtisikö "joku" katsomaan. Sen pidemmälle kutsumisessa on vaikea päästä, lähes mahdoton.



Jotenkin tämä liittyy samaan kuin että minun on hyvin vaikea pyytää mitään keneltäkään.

Ei ihmisellä, joka ei koskaan ota yhteyttä toisiin ole ystäviä. Sen hinnan joutuvat maksamaan, jos eivät vain viitsi ottaa toisiin yhteyttä vastavuoroisesti.

kun minä ainakin ymmärsin ap:n aloituksen niin, että kyse on tapaamisten järjestämisestä. Ei kaikesta yhteydenpidosta.

Minä kyllä viestittelen ja soittelen, mutta kuten sanottua, en järjestele pitkälle eteenpäin kyläilyjä ja treffejä.Ei vaan ole minun tyyliäni sopia viikkoja ja kuukausia eteenpäin menoja. Ei siinä mitään, suostun minä, jos kaveri haluaa, mutta itse olen huono tuollaisia esittämään.

Miksi se on niin vaikeaa nähdä, että meitä on moneksi. Osa on ex tempore -persoonallisuutta, osa aikatauluttaa ja sopii etukäteen kaiken.

-14-

Jos kaverillasi on kiiretta tai elamantilanne ei salli tavata niin usein.



Itse olen toissa alalla, jossa on usein ylitoita. Tyon ohessa opiskelen iltaisin. Mieheni matkustaa paljon tyokseen, joten kotona yleensa mina hoidan laskujen maksut, pienet korjaushommat, jne. Ei siina vain jaa aikaa eika energiaa kavereitten tapaamiseen niin paljon kuin toivoisin.



Lisaksi viime vuosi oli meille rankka, koska usempi perheenjasen tai sukulainen sairasteli (mies mukaanlukien), osa erittain vakavasti. Ei siina jaksanut oikein miettia, etta milta "sirpasta" tuntuu kun en koskaan soita.



Arvostan todella paljon sellaisia ystavia , jotka ovat jaksaneet pitaa meihin yhteytta ja kysya kuulumisia kaikesta huolimatta.