Olen kotiäiti ja hoidan seitsemän lasta yksin.

minä ihailen tuollaisia perheitä. Kukaan ei kadu vanhana tehtyjä lapsia, niin iso rikkaus ne on koko elämän ajan. Liian pientä perhettä tai lapsettomuutta voi katuakin, tiedän että se on katkeroittanut monta kun mies ei ole suostunut useampaan lapseen ja vaimo on joutunut luopumaan unelmastaan suurperheestä. Nämä rutisijat on juuri sellaisia itsekkäitä, omahyväisiä maailmannapoja, joiden mielestä jokaisen pitäisi elää kuten he. Eikö tuosta negatiivisuudesta voikin päätellä paljon? Eivät he ole onnellisia kun pitää purkaa pahaa oloa muiden valinnoista. JOs olisivat tyytyväisiä osaansa, antaisivat he tilaa erilaisille valinnoille.



Itse haaveilin aina suuresta perheestä elämästä monen lapsen kanssa. Vaan eipä ole lapsilykky kaikilla samanmoinen.

jotenkin ap.n tekstistä paistaa jonkin sortin pelko ettet ole tarpeeksi hyvä (liikaa yritystä?) tai semmoinen että yrittää antaa perheestään "paremman" kuvan ulospäin. Kuulostaa siltä kun Martinan ja Eskon vanha rerheportretti näytti.

En ymmärrä ellämainitunlaisia kommennteja. Miksi pitää kaikesta kauniista kaivaa kaivamalla jotain "väärää" tai "viallista". Eikä ap edes kehu mitään, vaan kertoo omasta elämästään.

vaan se oli vaan se millaisen kuvan sain ap.n tekstistä. En tuomitse ketään elämän valinnoistaan enkä pidä yhtä ainoata elämäntapaa oikeana. Itse elän omaa elämää johon olen erittäin tyytyväinen mutta en koe minkäänlaista tarvetta näyttää muille "miten hyvin meidän perheelle menee" mielestäni se jotenkin kielii ongelmista. Voi olla että sen takia yhdistän tommoiset puheet ongelmiin koska en ole vielä kertaakaan törmännyt semmoiseen perheeseen jolla olisi oikeasti asiat niin hyvin kun kylillä huutelee. Sitten taas ne jotka ei hirveesti perheen onnellisuudesta puhu niin niillää tuuppaa olla taas asiat oikein hyvin:)

Tietenkin hoidat, koska kerran olet kotona.

Tärkeintä että itse valitset elämäsi tien etkä anna toisten valita. Pidä huolta myös siitä että elämä jatkuu senkin jälkeen kun lapset ovat isoja, että teillä on parisuhde kunnossa - silloin on paljon aikaa olla muutakin kuin äiti.

mäkin haluaisin, mutta lapsia vain kaksi eikä mies varmaan halua enempää.. Joten töihin paluu on edessä ja lapset vietävä hoitoon. Harmittaa kovasti.

ja lapsia 7 11:sta vuoden sisään. Nyt ovat 15v, 11v, 10v, kaksoset 9v, 5v ja kätkytkuolema vauva olisi 4v. 9½ vuotta jaksoin olla kotona, nyt pari vuotta ollut työelämässä. Maailmassa jonka olin unohtanut ja jota en tiennyt kaipaavani. Vaan sanonpa suoraan että työtä en kyllä enää kotiin vaihtaisi.



Niin, on meillä toki se ero että mä olen ollut yksinhuoltaja nyt 3vuotta, taloudellista hyötyä työstä ei sinänsä ole kun tuet on vakiot mutta mä nautin mun työstäni vaikkei se sen kummosempi edes ole...

Toivoa vain täytyy, että mies ei kuole tai lähde.

hieno juttu! Mikä vaihe on mielestäsi ollut raskain? Missä vaiheessa on alkanut sujumaan ns. helposti arki? Monet sanovat, että kahden lapsen kanssa on rankinta :)

Tärkeintä että itse valitset elämäsi tien etkä anna toisten valita. Pidä huolta myös siitä että elämä jatkuu senkin jälkeen kun lapset ovat isoja, että teillä on parisuhde kunnossa - silloin on paljon aikaa olla muutakin kuin äiti.

kaksoset syntyivät. Käytiin aika pohjalla miettimässä jatkaako enää. Mutta selvittiin ja ymmärrettiin, että haluamme samoja asioita ja meidän täytyy antaa toisillemme vapaus tehdä asioita. Mies haluaa tehdä uraa ja minä haluan olla kotona. Jos menisin töihin, mies ei voisi tehdä niin paljon töitä. Ja jos haluaisin miehen tekevän vähemmän töitä, ei olisi varaa elättää seitsemää lasta. Kompromisseja on tehtävä.

Meillä on laaja tukiverkosto ympärillä. Saadaa kyllä kahdenkeskistä aikaa silloin kun halutaan, ihan viikottain raivataan pari tuntia omaa aikaa meille.

ap

jotenkin ap.n tekstistä paistaa jonkin sortin pelko ettet ole tarpeeksi hyvä (liikaa yritystä?) tai semmoinen että yrittää antaa perheestään "paremman" kuvan ulospäin. Kuulostaa siltä kun Martinan ja Eskon vanha rerheportretti näytti.

ei tuossa nyt mitään ihmeellistä ole. Jos miehesi ansaitsee niin paljon että pärjäätte taloudellisesti yhden ihmisen palkalla, niin mikäs siinä. Kunhan vaan hoidat ne lapsesi itse, etkä hoidata isommilla lapsilla pienempiä. Ja huolehdit että jokainen saa sinun huomiotasi tasaisesti. Kivat sulle. Minä kaipaan työelämän tuomia haasteita, itse työntekoa, ihmisiä siellä ja korkeampi elintasokaa ei pahasta ole. Tykätään reissata kahden lapsen kanssa, ostellaan kotiin kaunista yms yms. Ei tarvitse joka penniä laskea, että mitä kärsii nyt ostaa. Emme myöskään ostele leluja yms tarpeettomasti. Elämä on ihanaa!!

Mitä vahtimista isoimmat tarttee!



Teillä suurinta vahtimista tarttee 1- ja 3- vuotiaat. 5- vuotias on jo HYVIN itsenäinen, osaa asioita ja tekee paljon kotitöitä.



Minusta sun ongelma on lähinnä itsesi korostaminen: et koe että sinua arvostetaan: JOHAN SINÄ TEET PIIRAKAN MYYJÄISIIN) -Älä tee jos se on niin hankalaa tai lopeta tollanen korostaminen.



Minä olen sekoitus työssäkäymistä ja kotona olemista: erilailla on tullut kokeiltua. Kumpikaan ei ole pakkomielle.

Jos teen piirakan myyjäisiin niin teen sellaisen, ei siitä mitään ihmeen numeroa tartte tehdä.



Olet eksynyt väärille urille. Nauttisit jostain!

hieno juttu! Mikä vaihe on mielestäsi ollut raskain? Missä vaiheessa on alkanut sujumaan ns. helposti arki? Monet sanovat, että kahden lapsen kanssa on rankinta :)

aikaan pieniä. Esikoinen oli superhelppo, jonka kanssa suorastaan tylsistyin kotona. Toinen syntyi 1v8kk esikoisen jälkeen ja heillä alkoi pian olla yhteisiä leikkejä. Kolmas syntyi ennen kuin esikoinen ehti täyttää 4. Siitä ajasta en muista juuri mitään. Olinhan ollut äiti juuri ja juuri neljä vuotta, kädet loppuivat kesken, en saanut mitään aikaan.

Olin todella väsynyt silloin ja parisuhde oli tosi kuralla. Sitten syntyi vielä kaksoset, jolloin olin ihan varma, ettei tästä perheestä tule ikinä mitään. Mies oli tottakai hajalla, kun työpäivän jälkeen vastassa on 5 huutavaa lasta ja niiden kärttyisä ja väsynyt ja elämään kyllästynyt äiti ja hirveä vaimo..

Se oli kyllä kamalinta aikaa! Päästiin kuitenkin siitä yli ja nyt elämä tuntuu upealta. Ollaan läheisempiä kuin koskaan ja tuli uusi rakastumisen vaihe.

Sanoisin, että kolmen lapsen jälkeen, kunhan vauva-ajasta selviää, seuraavat lapset hyppäävät suoraan valmiiksi etenevään junaan, eivätkä enää sekoita rytmejä ja rutiineja niin kuin ensimmäinen ja toinen lapsi.

ap

oletko koskaan ollut työelämässä? MIllainen kuva sulla on siitä? Etkö kaipaa aikuiskontakteja, työelämän haasteita, sitä että tienaa itse? Ei sillä etteikö olisi kunnioitettavaa hoitaa isoa lapsilaumaa. Mullakin on 5 lasta ja olin 10 vuotta kotona. Mutta nyt kun saa käydä töissäkin, en vaihtaisi sitä mihinkään. Elämänpiiri on paljon isompi ja opin koko ajan uutta. Tulee mieleen että sä et paljon pyydä elämältä, toivottavasti se ei katkeroita jonain päivänä vaikka nyt oletkin onnellinen. Kunnioittaako miehesi sinua vai pitääkö itsestäänselvänä että hoidat kodin? Entä jos olet sairas, osaako mies hoitaa kodin ja lapset? Itsestään ei kannata tehdä liian korvaamatontakaan ja elää kotiäitiyden kautta.

ja kaikkien pitäisi tosiaankin saada elää haluamaansa elämää. Mutta tuohon, että elämä olisi ollut pitkälti tuollaista 50-luvulla, niin ei kyllä valtaosalle suomalaisista ollut. Kuvaamasi kaltainen elämä on ollut maailmanhistoriassa mahdollista erittäin pienelle osalle naisista. Esim. 50-luvulla suurin osa sai elantonsa maataloudesta ja kyllä emännät tekivät maatilan töitä päivät pitkät (siis toki 7 lapsessa on aivan kylliksi työtä ilman mitään muuta).

Meillä on seitsemän lasta, jotka syntyivät 10 vuoden sisällä. Lapset ovat nyt 11v, 9v, 7v, 5v kaksoset, 3v ja 1v. Täyttävät tänä vuonna kaikki vuoden enemmän, nuorin on jo oikeastaan 1v8kk.

Minä olen aina halunnut suuren perheen. Olen itse nelilapsisesta perheestä ja mieheni viisilapsisesta perheestä. Emme ole lestadiolaisia, enkä usko, että lapsia tulee enää lisää.

Minä hoidan käytännössä kaikki lasten asiat, koska mies tekee uraa. Minä en ole vähäisimmässäkään määrin uraihminen, enkä aio palata töihin vielä vuosikausiin. Jos ollenkaan. Tuen miestäni ja uhraan omaa aikaani siihen, että mies menestyy ja etenee urallaan.

Herätän lapset, lähetän kouluun, ulkoilutan, syötän, puen lapset, vien harrastuksiin, valvon läksyt, hankin vaatteet, hoidan kaikki muistettavat (sukset kouluun ja piirakat myyjäisiin). Mies tuo rahaa kotiin ja viettää laatuaikaa lasten kanssa.

Tuntuu ehkä kummalliselta tänä päivänä, mutta tätähän elämä oli pitkälti 50-luvulla. Miinä nautin elämästäni suunnattomasti, enkä haluaisi minkään asian muuttuvan.

Toivon, että jokainen saisi elää sellaista elämää, jota itse haluaa elää. Uraäitinä, kotiäitinä, ilman lapsia, miten vaan. Eikä tarvitsisi puolustella tai syyttää ketään valinnoistaan.

Mitä vahtimista isoimmat tarttee!

Teillä suurinta vahtimista tarttee 1- ja 3- vuotiaat. 5- vuotias on jo HYVIN itsenäinen, osaa asioita ja tekee paljon kotitöitä.

Minusta sun ongelma on lähinnä itsesi korostaminen: et koe että sinua arvostetaan: JOHAN SINÄ TEET PIIRAKAN MYYJÄISIIN) -Älä tee jos se on niin hankalaa tai lopeta tollanen korostaminen.

Minä olen sekoitus työssäkäymistä ja kotona olemista: erilailla on tullut kokeiltua. Kumpikaan ei ole pakkomielle.

Jos teen piirakan myyjäisiin niin teen sellaisen, ei siitä mitään ihmeen numeroa tartte tehdä.

Olet eksynyt väärille urille. Nauttisit jostain!

tai että olisin jotenkin uupunut tai stressaantuntu tilanteesta. Minua arvostetaan kyllä niillä tahoilla, joilta arvostusta kaipaankin. Muista en välitä. En koe elämääni hankalaksi. Olen ylpeä siitä, että osaan organisoida seitsemän lapsen tulot ja menot hyvin. Mieheni ei siihen pystyisi.

ap

Minusta enemmänkin surullista tuollainen.. Jos olisit tarpeeksi älykäs opiskelemaan ja hankkimaan uraa et piiloutuisi tuon lapsimäärän taakse, mutta toisaalta ei kaikista meistä ole siihen. Silti olen surullinen puolestasi, toivottavasti et joudu leskeksi/miehesi jättämäksi. Miten pärjäisit sitten kotiäitinä?

oletko koskaan ollut työelämässä? MIllainen kuva sulla on siitä? Etkö kaipaa aikuiskontakteja, työelämän haasteita, sitä että tienaa itse? Ei sillä etteikö olisi kunnioitettavaa hoitaa isoa lapsilaumaa. Mullakin on 5 lasta ja olin 10 vuotta kotona. Mutta nyt kun saa käydä töissäkin, en vaihtaisi sitä mihinkään. Elämänpiiri on paljon isompi ja opin koko ajan uutta. Tulee mieleen että sä et paljon pyydä elämältä, toivottavasti se ei katkeroita jonain päivänä vaikka nyt oletkin onnellinen. Kunnioittaako miehesi sinua vai pitääkö itsestäänselvänä että hoidat kodin? Entä jos olet sairas, osaako mies hoitaa kodin ja lapset? Itsestään ei kannata tehdä liian korvaamatontakaan ja elää kotiäitiyden kautta.

Minä saan aikuiskontaktini läheisistä ihmisistä, ystävistä, omista sisaruksistani, miehen sisaruksista. En tarvitse puolituttuja työkavereita siihen tarpeeseen. Koen, että perheen pyörittämisessä on haastetta tarpeeksi, en kaipaa lisähaasteita työelämästä (ja työelämän ja kodin yhteen sovittamisesta).

Sairaana saan muilta apua. Autan myös läheisiäni, meillä on lähes joka päivä jonkun sisaruksen lapsia hoidossa tai muuten vaan leikkimässä.

Mieheni kunnioittaa minua ja arvostaa.

ap

Et sinä ole kuolematon! Saatat milloin vaan kuolla tai sairastua vakavasti. Älä ole tyhmä.



11

kilpailla järjettömillä lapsimäärillä...