Olen NIIN ahdistunut tästä elämästä. En nauti YHTÄÄN

Koska teen asioita jotka sopii minulle ja joista tykkään. Perhe voi hyvin koska kaikkia huomioidaan.



En jaksaisi minäkään pitää kulisseja. Minulla on omat vahvat seinät jotka kantaa. Ei koskaan voi kumartaa, joskus pyllistää jollekin.



Otahan vastuu elämästäsi

Meillä kuoli lapsi.

Meillä kuoli lapsi.

Kauhea juttu. Mutta ei minun ahdistukseni ole tuohon syynä. Eikä muiden kurjuus tee oloani tyytyväisemmäksi. Vika kun ei ole ympäristössä, vaan korvien välissä. (Ei voi saada vain 10-:sta, jos kymppikin on mahdollinen.)

Tunnen nimittäin muutaman tällaisen alkoholistiperheen tytön, jotka ovat äärimmäisen rasittavaa seuraa.

Tällainen suorittajatyyppi kyttää koko ajan millä tuulella lähipiiri on ja heittää itsensä kynnysmatoksi muiden edessä. Eli hössöttää ja häärää muiden asioita. Ei osaa/uskalla olla oma itsensä eikä esim. rempseästi lähde kotiin kun siltä tuntuu, vaan jää pyörimään nurkkiin kun ei osaa lähteä yms.

tulla alunperin lapsuuden epävarmoista oloista. Itselläni on ainakin pakonomainen tarve kontrolloida ja suorittaa, yrittää "hallita" kaikkea. Rentoutuminen on vaikeaa. Minulla on epävakaa lapsuudenkoti taustalla, joka varmasti on vaikuttanut siihen, etten uskalla vain antaa mennä ja luottaa siihen, että kaikki järjestyy. Osittain lienee kyse myös temperamenttipiirteestä, ja nehän ovat synnynnäisiä.

isälläni oli mielenterveys- ja alkoholiongelmaa. Äitini oli vaativa. Voiko tämä aiheuttaa sen, etten osaa relata, jatkuvasti murehdin toisten mielipiteitä, yritän miellyttää kaikkia?

Minullakin tätä taustaa, alkoholismia, vaativuutta, epävakautta, ankaruutta lapsuudenkodissani.

Minullakin tätä taustaa, alkoholismia, vaativuutta, epävakautta, ankaruutta lapsuudenkodissani.

Tausta on myös tällainen ja lisäksi minuun kohdistunutta väkivaltaa lapsuudenkodissa.

Pärjäsin elämässä "ulkoisten kriteerien" (koulutus, työ, varallisuus, parisuhde, lapset) perusteella hyvin tuonne 32-vuotiaaksi, kunnes iski ahdistus.

Kävin terapiassa, se auttoi paljon. Nyt 35-vuotiaana en koe enää kovasti suorittavani elämääni, mutta joissain asioissa yritän silti olla odotusten mukainen. Ehkä suurimpana on ulkoilu talvisin: tämä on Suomessa maan tapa, itse haluaisin olla mahdollisimman vähän ulkona kylmällä tai huonolla säällä.

tuo ulkoilustakin tehty suorituspakko. Tuntuu, että koko ajan pitäisi ehtiä lasten kanssa luistella, hiihtää, opettaa laskettelemaan, vääntää lumiukkoja ja pulkkailla, samalla laukata itse salilla ja jumpassa ja ties mitä pysyäkseen kuosissa.



Siis millä helvetin ajalla tämä kaikki on tarkoitus toteuttaa?? Niiden kahden tunnin aikana, jotka iltaan jää töistä rättiväsyneenä kotiuduttua, kun on ensin syöty? Paitsi ai niin, ne läksyt ja kokeisiin kuulustelut. Niin ja lasten harrastuskuskaamiset. Joskus pitäisi nuorinta opettaa uimaankin. Nämä kaikki voidaan jättää ehkä viikonloppuun? Voi perhana, hyvästi lepo ja rauha. Jollain konstilla joku superihminen mahduttaa sinne lastenkulttuuritapahtuman ja herkullisen snobbailuluomupäivällisen, itse tehtynä a: sta ö: hön tietysti.



Ja kyllä, me lojumme ihan härskisti sohvalla monet illat, ja puhelin sen kun piippaa. "Ollaan menossa hiihtämään, kai tekin lähdette? Ai niin, aloittaako teidän Matti-Verneri lumilautakoulun meidän Niilo-Villen kanssa?"



Joo sori, ei jakseta. Plääh. Emme sovellu tähän aikaan emmekä yhteiskuntaan.

Asun itse eräässä toisessa EU-maassa, missä oleminen on aika rentoa... Äidit käyvät useinkin bilettämässä, on paljon illallisjuhlia ystäväperheiden kesken, naapuriapu pelaa aivan loistavasti puolin ja toisin, ulkoilu"pakkoa" ei todellakaan ole, ei täällä ole lapsilla edes mitään erillisiä ulkohousuja yms. Terveellistä ruokaa kyllä laitetaan, mutta ei syömisistä oteta paineita. jos lapsi on nirso, olkoon.



Kotiäitejä on paljon, mutta on täysin hyväksyttävää pitää au pairia siivoomassa ja lapsia kaitsemassa, kun itse lähtee vaikkapa salille tai baariin. Lasten kanssa otetaan rennosti, koulussa pärjääminen on ehkä ainoa, josta saatetaan ottaa paineita. Samoin hyvän käytöksen ja sosiaalisuuden oppimisesta.



Tykkään tästä rennosta meiningistä!

itsestäni ja menneisyydestä. Googleta läheisriippuvuus-termi ja tutustu aiheeseen.



Mun kulisseilla on tapana romahtaa välillä ja se on tosi noloa, koska aina se ei jää vain mun tietoon. Suoritan ja miellytän aikani kunnes teen jotain tyhmää, eli yleensä aina petän puolisoani, joka ihme kyllä, on rinnallani ollut jo useita vuosia.



Terapiaa tarviisin,mutta mites sinne pääsis... :/

Jättäkää tuo höpsö kaupunkilaiselämä ja muuttakaa maalle. Antakaa piut paut kaikille vaatimuksille ja tehkää mitä lystää. Näin me tehtiin ja voi että ollaan tyytyväisiä. Ei oo paljon tuloja mutta menojapa on vielä vähemmän.



Eipä tartte kauheesti harrastella, kun ei oo kuntosaleja ja kulttuuritaloja. Mutta meilläpä onkin vuohia, ne ne vasta hauskoja on, eipä lopu ilo elämästä kun niitä seuraa. Ja kissanpentuja, niitä odotellaan taas keväällä syntyväksi. Pihalta on kiva bongailla lintuja. Voidaanpa joskus hiihtää jos huvittaa, lapset ihan omin nokkineen käyvät kavereitten kanssa luistelemassa, mitäpä ne täällä korvessa muutakaan.



Noo, illat kuluu kyllä sukkia kutoessa, on sen verran kylmät lattiat ja tulia pitää pitää uuneissa, mutta ehtii silti kirjoja lukea. Kunto kohoaa kun lykkii lunta omalta ja naapurin mummon pihalta, hakkaa puita ja kelkkoo lähimpään kauppaan 3 km:n päähän. Kesällä täytyy pyöräillä kaupungille asioille kun ei linjurit kulje, matkaa rapiat 10 km.



Joo, ei voi muuta sanoa kuin että masentavalta kuulostaa tuo teidän elämä. Miten te jaksatte?? Mitä se biletys auttaa? Seuraavana päivänä ootte väsyneitä ja tympii vielä enemmän, se on ohimenevää hauskuutta se yhden illan hauskuus. Elämän pitää olla hauskaa joka päivä tai ainakin joka toinen :D

ettekö te äidit ja isät oo maailman onnellisimpia ihmisiä kun ootte päättäny et tänne kannattaa lapsiakin vääntää koska elämä on niin ihanaa?