Olen NIIN ahdistunut tästä elämästä. En nauti YHTÄÄN

Elämäni on yhtä suorittamista. Eikä kukaan kehu, että voi miten sinä sitten jaksatkin siivota, leipoa, laittaa kotia, käydä salilla, olla muodikas, laittaa hiukset, meikata, tehdä hyvää ruokaa, tehdä kaiken OIKEIN.



Pelkään, että eräänä päivänä lähden enkä tule koskaan takaisin. Lappu eteisen pöydällä.. :(

Mulla on toivottuja lapsia. Mulla on mies, työpaikka, talo ja olen terve.

Silti mua ahdistaa joka päivä. Yritän väkisin olla mallikelpoinen äiti ja kansalainen. Liikun, vaikka vihaan sitä. Lopetin tupakoinnin muutama vuosi sitten, vaikka nautin siitä. Käytän paljon aikaa ulkonäköön, koska ammatissani "vaaditaan" sitä, mutta minusta pynttääminen on rasittavaa.

Teen joka päivä terveellistä ruokaa, vaikka inhoan ruuanlaittoa, mutta hyvä äitihän nyt tekee niin. Väitän hymyssäsuin että en edes kaipaisi omaa aikaa lapsistani, koska hyvä äiti ajattelee niin.

En voisi koskaan bailata kunnolla tai myöntää työpiireissäni että haluan tehdä niin, sillä se ei ole sopivaa.

En nauti elämästäni, olen ihan raunio kuoren alla. Suoritan vaan kaikkea ja ahdistuneena luen millaisen täydellisen ihmisen pitäisi olla ja yritän saavuttaa sen.

Esim. olen hoikka, mutta minua ahdistaa ylipainoisten haukkuminen. Ahdistaa just se, että täällä pitää olla hoikka "kelvatakseen".

atrvisee olla pyöreä kelvatakseen,hehe

valitettavasti :/

Sulla ei varmaan ole paljonkaan ystäviä?

Sulla ei varmaan ole paljonkaan ystäviä?

Miksi teette niin? Miksi ette voi rentoutua ja tehdä kaikkea sellaista mistä itse pidätte?

Ei meidän muiden.



Mä ainakin kelpaan tälläisenä kuin olen.

tulla alunperin lapsuuden epävarmoista oloista. Itselläni on ainakin pakonomainen tarve kontrolloida ja suorittaa, yrittää "hallita" kaikkea. Rentoutuminen on vaikeaa. Minulla on epävakaa lapsuudenkoti taustalla, joka varmasti on vaikuttanut siihen, etten uskalla vain antaa mennä ja luottaa siihen, että kaikki järjestyy.



Osittain lienee kyse myös temperamenttipiirteestä, ja nehän ovat synnynnäisiä.

pahoja katseita kun kerron etten ole talvella yhtään pakollista enempää ulkona, enkä ole hiihtänyt tai luistellut vuosikymmeneen. Minä en kerta kaikkiaan tee tuollaisia asioita jos en halua. En jaksa lähteä joka ilta lenkille, en vaikka naapuri tulisi ovelta hakemaan. En saa omantunnon tuskia tuollaisista asioista. Etenkin tuo talviliikunta aihe tuntuu olevan nyt esillä. Kaikki "kunnon" vanhemmat hiihtelevät kaikki illat lastensa kanssa naama hymyssä :)



Syömme pitsaa ainakin kerran viikossa ja lojumme laiskottelemassa omassa rauhassamme kotona. Tyytyväisinä.



Ei ulkopuolisten pakkopaineille, kiitos.

ja vierailin parissa ystäväperheessä. Näissä lapsiperheissä syötiin take-away-ruokaa, lapset huitelivat crockseissa pakkasessa ja koditkin olivat hyvin lived-in. Tuli tosi hyvä mieli minullekin, ja hyväntuulista väkeä ovat tietty nämä ihmisetkin. Jos nyt taas muistaisin vähän löysätä pipoa vähäksi aikaa.

Ei tarvitse suorittaa kelvatakseen. Haistata pitkä vee niille, joille et kelpaa sellaisena kuin olet. Minulla ei ole kerrassaan mitään paineita mistään, koska ei kiinnosta mitä muut ovat minun elämäntyylistäni mieltä. Helppoa, kun sen osaa.

Ja ne, jotka noista ihanteista poikkeaa, saa arvostelua osakseen ainakin selän takana. Joten miten siitä muka voisi päästä yli?

Ja ne, jotka noista ihanteista poikkeaa, saa arvostelua osakseen ainakin selän takana. Joten miten siitä muka voisi päästä yli?

esim. teetkö joka päivä itse ruokaa, vai ostatko joskus valmisruokaa tai (hui kauhistus) syötte pelkkiä voileipiä illalla? Mistä ne ulkopuoliset tietää, miten elämäänne elätte???

Hoikkuuden tyrannian tavallaan ymmärrän, koska se näkyy ulospäin, mutta kukaan ulkopuolinen ei tiedä mitä syötte, mitä harrastatte, kuinka usein siivoatte ELLETTE kerro asiaa itse.

Eli kuvitteletteko itse, että joku arvostelee??

Ja ne, jotka noista ihanteista poikkeaa, saa arvostelua osakseen ainakin selän takana. Joten miten siitä muka voisi päästä yli?

Toista perässä: haistakaa paska kaikki. Antaa ihmisten puhua mitä puhuvat. Ei tarvitse välittää. Toisekseen tuossa on sellainen itsekeskeinen harha, että muita hirveästi kiinnostaisi sinun hiihtämisesi/ pullan leipomisesi. Ihmiset ei ajattele toisiaan, jokaisella on tekemistä omassa olemisessaan.

nyt vähän! Täällä yksi äippä joka ottaa kohtuu rennosti - yhteiskunta ei pidä minua varmaankaan kovin elinkelpoisena yksilönä mutta olen tyytyväinen elämääni:



Opiskelut ovat kesken, olleet jo tovin aikaa, suorittelen niitä hissukseen pois aina kun kiinnostaa. Teen suursiivouksen (imurointi, pölyt, luutuaminen) kerran kuussa tai kahdessa, arkisiivous käsittää keittiön lattialta roskat pois, lelut koriin ja vessanpöntön ja lavuaarin pyyhkäisy. Meillä ei ole supersiistiä mutta siedettävää ja tavarat ovat yleensä aina paikoillaan. Jos vieraita on tulossa, toki teen tarkemman pikasiivouksen. Pyykkikorit ovat aina täynnä mutta myös puhtaita vaatteita aina löytyy - pesen kerran viikossa useamman koneellisen peräkkäin. En ole hoikka mutten lihavakaan, paino ahdistaa minua joskus mutta otan sitten pienen liikunta- ja vedenjuontispurtin jotta turvotus lähtee, sitten tulee hoikka ja tyytyväinen olo. ;) Minulla on pitkät hiukset jotka pesen joka päivä ja sidon ponnarille, jos panostaa haluan niin lämpörullat vähäksi aikaa ja hiuskiinnettä. Teen kerran päivässä lämpimän ruuan ja teen sellaiseta jota voi syödä monta päivää, vaihtaa vain salaattia ja lisukkeita. Puuroa voi syödä jos tarvitsee toisen lämpimän ruoan tai jotain pikakeittoa. Lapseni ovat pieniä, en ulkoiluta heitä läheskään joka päivä, silloin vain kun kiinnostaa ja on hyvä keli. Eivät voi pahoin ja ovat virkeitä ja vilkkaita. Jos väsyttää, pyydän miestäni vahtimaan muksuja ja menen pariksi tunniksi nukkumaan tai löhöän vaan koko päivän. Jos tylsyttää, lähden YKSIN jonnekkin. Lapsillani ei ole supertarkkaa ruokarytmiä tai unirytmiä tai mitään sellaista, mennään vähän fiiliksen mukaan.



Olen siis huono äiti ja nainen kaikin puolin mutta elämäni on muutoin ihan kunnossa ;) Stressaan ap:n tavoin ehkä kerran vuodessa mutta totean sitten itselleni olevani tyytyväisempi näin kuin että kelpuuttaisin itseni muille kauhealla suorittamisella!

Ja ne, jotka noista ihanteista poikkeaa, saa arvostelua osakseen ainakin selän takana. Joten miten siitä muka voisi päästä yli?

esim. teetkö joka päivä itse ruokaa, vai ostatko joskus valmisruokaa tai (hui kauhistus) syötte pelkkiä voileipiä illalla? Mistä ne ulkopuoliset tietää, miten elämäänne elätte???

Hoikkuuden tyrannian tavallaan ymmärrän, koska se näkyy ulospäin, mutta kukaan ulkopuolinen ei tiedä mitä syötte, mitä harrastatte, kuinka usein siivoatte ELLETTE kerro asiaa itse.

Eli kuvitteletteko itse, että joku arvostelee??

itse haluaisit olla ja tehdä?

Ja ne, jotka noista ihanteista poikkeaa, saa arvostelua osakseen ainakin selän takana. Joten miten siitä muka voisi päästä yli?

esim. teetkö joka päivä itse ruokaa, vai ostatko joskus valmisruokaa tai (hui kauhistus) syötte pelkkiä voileipiä illalla? Mistä ne ulkopuoliset tietää, miten elämäänne elätte???

Hoikkuuden tyrannian tavallaan ymmärrän, koska se näkyy ulospäin, mutta kukaan ulkopuolinen ei tiedä mitä syötte, mitä harrastatte, kuinka usein siivoatte ELLETTE kerro asiaa itse.

Eli kuvitteletteko itse, että joku arvostelee??

Edelleen ne "paheksujat" olisi pari ns. täydellistä äitiä, jotka varmaan itsekin ovat romahtamisen partaalla :). Mitä sillä on väliä??

itse sitä edes tajusin! Ap:lla on hyvin pullat uunissa, koska hän tiedostaa ongelmansa.



Minun suorittaminen loppui, kun mies petti ja jätti. Ensin oli kamalaa, että olin tehnyt kaiken "oikein" - enkä silti kelvannut??? Sitten tajusin, että olen elänyt aina miehen elämää, en omaa elämääni.



Tästä on vaikea päästä irti. Tänäänkin aamulla mietin, menenkö tänään jumppaan vai ei. Ei kiinnosta olla yhtään enempää ulkona tuossa pakkasessa kuin on tarvis.

Sitten aloin miettimään onko minun pakko mennä jumppaan? Ei. Haluanko? En. Miksi siis mietin?



Sitä on pakko miettiä, mitä itse haluaa ja millaista elämä haluaa elää ja mitä itse pitää tärkeänä.

Jos elää jonkun toisen ihmisen elämää (oli se sitten miehen, vanhempien tai yhteiskunnan normien mukaista), niin se ahdistaa. Joko tietoisella tasolla tai alitajunnan tasolla.

En osaa auttaa sua, mutta meitä on muitakin. Tällä hetkellä koen ahdistusta epätäydellisistä hiuksista ja siitä, että talomme sisustus ja piha ovat kesken (tauluja ja mattoja puuttuu, samoin osa istutuksista). Vaikka teen mitä, aina uusi vaatimus kurkkii nurkan takana.

Ja se olen Minä Itse, joka nämä kriteerit itselleen asettaa. Tosin taustalla kummittelee myös tunnekylmä lapsuus ja suorittajavanhemmat.