Toisia naisia paikalla? Miltä tuntui kuin selvisi ettei mies eroakaan "ihan just" vaikka niin sanoi?
Miten asia selvisi? Vuosien tapailun jälkeen vai jotain muuta kautta? Ajattelitko kertaakaan että ihan oikein (siis itsellesi) mitäs aloin suhteeseen varatun kanssa? Oliko musertunut?
Toivon asiallisia vastauksia.
Kommentit (21)
Enpä ole kuullut, että kenellekään olisi mies luvannut mitään, jos ei aiokaan. Sen sijaan tuota "harhaanjohtamista" tapahtuu enemmän. Annetaan hiukan vinkkiä ja lopuksi ollaa pöyristyneitä, että "mä en ole koskaan luvannut". Se on musta ihan yhtä paljon valehtelua, kun tietoisesti nuo sen tekee, jotta saa toisen pysymään siinä. Toisaalta syyt on niin inhimmillisiä... Ovat kai itsekin rakastuneita ja ihastuneita, eivätkä halua menettää suhdetta juuri sillä hetkellä. Sitten pohjimmiltaan miehet on mukavuudenhaluisia pelkureita. On helpompaa jäädä huonoon suhteeseen ja olla katkera vaimolle kuin ottaa se kaikki paska niskaan sukulaisia myöten.
seurustelusta varatun miehen kanssa, joten esim töissä en asiasta puhunut mitään. nyt jälkeenpäin olen puhunut ja yrittänyt saada naisia pois ajatuksesta että alkavat suhteen varatun miehen kanssa.
tunne ei ollut viha eikä edes suru kun tajusin, että mies ei vaimoaan jätä. ehkä se oli sitten lopulta helpotus, koska sitä oli vatvottu niin kauan ja suhteemme oli todella syvä, vaikkei sitä kukaan voi uskoa. olin rakastunut ja mies oli myös, mutta ilmeisesti sellainen joka sanansa pitää, siis vaimolle, kun papin edessä vannonut ja ainahan ne on ne lapset joihin on hyvä vedota, vaikka tämänkin lapset olivat jo 18 ja 15.
olin tyytyväinen kun ero tuli...taisi miehelle ottaa kovemmin...
vielä silloin, mies vanhempi naimisissa oleva lapsellinen.
Lupasi kyllä erota, ja ottivat asumuseron vaimonsa kanssa jolloin asuin miehen kanssa yhdessä. Mies kyllä hoiti lapsiaan vaimonsa luona ja joskus jäi sinne yöksikin "lapsia vahtimaan". Uskoin ja luotin kun olin nuori ja lapsellinen.
Meidän vuokra-asunnolla oli määräaikainen sopimus, ja kuin aika tuli hakea uutta niin jotenkin siinä kävi niin että muutin itse omaan pieneen asuntoon ja mies "väliaikaisesti" vaimonsa luo, auttamaan lastenhoidossa. Jotain kriisiä oli kuulemma. Silti jaksoin vielä miestä katsella mutta päivä päivältä kävi selvemmäksi että mies ei osaa tehdä sitä lopullista ratkaisua. Sitten sain tarpeekseni ja jätin miehen. Kyllä se itki ainakin vuoden mun perään. Yritti tulla myös ovesta läpi, jouduin soittamaan poliisit.
Kai se vieläkin on sen vaimonsa kanssa. Sääliksi käy molemmat. Mies on jollain tapaa tunnevammainen, ei vissiin ollut ikinä vaimollensa uskollinen (en ollut eka hoito, sain selville myöhemmin). Vaimo ansaitsisi parempaa, mutta ei se kai halua heittää avioliittoa "hukkaan".
Kyllä mua on myöhemmin hävettänyt oma osuuteni. Mutta jokainen tekee virheensä.
...mutta kerron kuitenkin oman kokemukseni.
Minä en koskaan pyytänyt miestä jättämään vaimoaan, siitä lähdettiin että hän pysyy perheessään. Vaikka välillä elämä siinä perheessä oli helvettiä.
Aluksi en edes toivonut, että hän jättäisi vaimonsa.
Kun ensimmäisen kerran mies sanoi, ettei voi jatkaa suhdetta minun kanssani koska tilanne on liian vaikea, silloin tuntui musertavalta. Tajusin vasta siinä tilanteessa miten tärkeä tästä suhteesta ja ihmisestä oli minulle tullut. Olin ihan eksyksissä.
Mies tarjoutui jättämään vaimonsa jos haluan, mutta minun olisi pitänyt tavallaan ottaa vastuu siitä asiasta, pyytää sitä. Valita hänen puolestaan. En suostunut tekemään sitä.
Suhteemme jatkui sitten on/off, välillä salassa miehen puolisolta ja välillä hänen tietensä (alun perin tämä sivusuhde oli ihan avoin, myös vaimo oli toisen miehen kanssa). Ja aina välillä toistui tämä että on liian vaikeaa, täytyy lopettaa.
Tuntui kyllä pahalta ja olin aika eksyksissä. Olin jo täysin sidoksissa, mutta suhde ei täyttänyt minkään normaalin parisuhteen merkkejä, ja mietin monesti teinkö suuren virheen kun alunalkaen ryhdyin. Oli monesti mielessä raamatunlause: voiko kukaan kantaa tulta helmassa puvun häneltä palamatta... ei ilmeisestikään voi. En ole uskovainen, mutta tuo lainaus on osuva....
Laitoin itse välimme poikki, en halunnut tapailla kaverinakaan koska teki niin kipeää.
Tätä kesti jonkin aikaa. Sitten olimme taas yhdessä. Lopulta mies teki valintansa ja jätti vaimonsa. Rehellisesti sanon, että olin mielettömän onnellinen kun kuulin sen, ja olin myös iloinen etten ollut koskaan sitä itse vaatinut tai siihen mitenkään painostanut tai kiristänyt millään.
Jälkikäteen: miehen olisi pitänyt tehdä päätös jo aiemmin. Kaikki osapuolet ovat nyt onnellisempia, vaikka ensin teki kipeää.
Tuli mieleen yksi yksityiskohta: yhdessä vaiheessa luulin että mies ei enää nuku vaimonsa kanssa samassa vuoteessa, ja sitten kävi ilmi ihan sivulauseesta että kylläpä vain nukkuu aina silloin tällöin. Se tuntui pahalta, ihan kuin minua olisi petetty. Ei mies sitä ollut mitenkään peitellyt, olin vain kuvitellut.
En tiedä, ovatko vieläkään saaneet päätettyä kumpi on syyllinen... tämä oli siis syy, miksi eivät voineet erota.
Eihän avioeroon mitään syytä tarvitse olla. Sen kun hakee eroa.
nykyisen kanssa naimisissa 17 vuotta, (en olis halunnut, mutta mies halusi), pari lasta ja ihan mukavasti menee. Mies on se mustis, (ei aihetta, eikä oikeasti rajoita muo mitenkään) kiva olla näin hemmoteltu kotirouva. Ai niin kummallakaan kerralla ei edellisten vaimojen kanssa ollut lapsia.
kun yleensä täällä kirjoittelee ne toiset naiset jotka on täysin varmoja siitä että mies jättää puolisonsa "koska niin se sanoi". En ole tainnut koskaan lukiea niitä kertomuksia joissa toinen nainen tajusi että mies on vienyt kuin pässiä narussa ja valehdellut.
enkä elä tätä suhdetta ajatellen, että mies ihan varmasti eroaa. Eikä hän ole sitä minulle luvannutkaan. Katsotaan, mihin elämä vie. Lähden, jos en enää jaksa odottaa.
että vaikka mies sitten jossain vaiheessa eroaisikin niin suhteesta ei välttämättä tule mitään. Sillä nämä jätetään kertomatta. Ja useinhan mies hakee "jännitystä" ja lupailee eroa tietäen että tuleehan se arki sen toisenkin kanssa vastaan ja sitten voi tulla syytöksiä. Vastasin nyt jotain vaikken Toinen olekaan.
tähän mieheen...ei ikinä luvannut vaimoaan jättää mutta sivulauseessa kyllä. lopulta sanoin, että valitse ja valitsi vaimonsa...kuten nyt jokainen tietää...
nyt olen ajatellut, että olimpa tyhmä kun uskoin niitä valheita ja sitä hyväksikäyttämistä...alusta lähtien...mutta jotain opin ja enää en toiseksi naiseksi lähde, mielummin sitten vaikka ilman miestä kun toinen tämmöinen kokemus...
miehen kanssa vasta, kun ilmoitti olevasa eroamassa.
Aikaa kului varmaan vuosi, kun minulla tuli mitta täyteen odottelua. En tiedä, ovatko vieläkään saaneet päätettyä kumpi on syyllinen... tämä oli siis syy, miksi eivät voineet erota. Huoh!
En halunnut jatkaa salaista suhdetta ja toimia "terapeuttina", mielestäni ansaitsen kokonaisen miehen itselleni.
No, mies käveli onnensa ohi ja minä pääsin onneni luokse ;-)
eli vähän kypsemmällä iällä löytynyt uusi kumppani onkin lopulta ollut se oikea. Moni 3-4-kymppinen on mennyt aika nuorena yhteen aviopuolisonsa kanssa, ehkä väärin perustein. Se Oikea saattaakin sitten löytyä kun elämänkokemusta on kertynyt, tietää kuka oikeasti on ja mitä haluaa. Ei toiseksi nsiseksi ryhtymistä tai aviopuolisonsa pettämistä tietenkään kenellekään voi suositella ja omakin moraalini sotii jollain tasolla sitä vastaan, mutta toisaalta jos kokee tavanneensa sielunkumppaninsa, aika vaikea on olla olematta itsekäs..
eräs toinen
Tapailimme mutta halusin stopin. Mies sitten eräänä iltana lähti luotani ja kertoi menevänsä kotiinsa kertomaan haluavansa erota.
Kysyi vielä saako tulla sen jälkeen luokseni vai meneekö ystäviensä luokse.
Sieltä tuli takaisin parin tunnin kuluttua.
Olimme yhdessä kahdeksan vuotta. Hänellä oli silloin 3-vuotias lapsi.
Miehellä yli 20vuoden ongelmaton, mutta rakkaudeton liitto takana ja minä vain asuin vauvani isän kanssa. Kirjoittelimme netissä, näimme ja rakastuimme. Aloimme pian suunnitella yhteistä tulevaisuutta. "Salasuhteemme" kesti siis noin 6kk, sitten mieheni laittoi avioeron vireille. Nyt olemme olleet muutaman vuoden yhdessä, meillä on myös yhteinen lapsi ja olemme menossa naimisiin.
Sain unelmieni miehen. Välillä koen huonoa omaatuntoa siitä miten olemme tavanneet.
Kiitos myös muista kommenteista vaikka eivät varsinaiseen kysymykseen vastanneetkaan.
Miten teille selvisi ettei mies ole jättämässä vaimoaan. Riidan yhteydessä kun vuosien jälkeen hermostuitte kun mies ei vieläkään ole eronnut? Vai saitteko tietää jotain muuta kautta etteivät ole eroamassa. Esim. saitte tietää kaverilta että miehen vaimo on raskaana tai ovat ostaneet talon tms.
Esitän kysymyksen sellaiselle naiselle joka todella toivoi ja odotti yhteistä elämää. Ja jonka mieskin oli luvannut että niin myös tapahtuu.
ap
ai mistäkö sain tietää, ettei mies eroa?? siitä, että sitä ratkaisua ei vaan tullut vaikka annoin aikaa ja lopulta annoin päivämäärän johon mennessä ratkaisu pitää tehdä, ja sitä ei tullut, enää sen jälkeen emme ole tavanneet emmekä nyt edes puhuneet puhelimessa 5kuukauteen.
pari vuotta miehen kanssa seurusteltu eikä se vieläkään ole laittanut eropapereita. Miehen exä tietää että seurustellaan, mutta ei sekään ole sitä eroa hakenut. Mies sanoo ettei muista hakea eroa... Onhan tää melko vittumaista, mutta enpä ajatellu enää kovin kauaa tuota miestä katellakaan. Etin uuden ja jätän miehen sitten (eli teen saman mitä mies teki vaimolleen ku me alettiin seurustelemaan).
Saanko vielä kysyä oliko päällimmäinen tunne suru, viha, epätoivo tai jokin muu kun tajusit ettei mies ole eroamassa? Tiesivätkö ystäväsi seurustelustasi varatun miehen kanssa? Miten suhtautuivat asiaan?
ap