Mä en tosiaankaan ole äitiaineista... Hoidan kyllä muksut hyvin ja rakastan heitä, mutta
tää äitiys ja kaikki lapsiin liittyvä stressaa mua ja tuntuu että siitä lähtien, kun sain ekan lapseni, mulla on ollut pallo jalassa, tunnen itseni vangiksi. (miksikö sitten tein toisen lapsen, no suurimmaksi osaksi mieheni vuoksi, hän niin kovasti toivoi toista lasta)
Mua stressaa lasten meteli ja hälinä, kovat äänet, hihkaisut ja kiljaisut (puhumattakaan lasten kiukutteluista, itkuista vauvana jne) tulen rauhattomaksi ja kireäksi, joskus tuntuu että ihan fyysisesti sattuu päähän ja varsinkin se henkinen rasitus on kova, uuvuttaa.
Ja kaikki se kasvatustyö, velvollisuudet, vastuu, huolet, samoista asioista käskeminen ja komentaminen, pahan mielen "purkauskohteena" oleminen... en tiedä olenko ylitunnollinen vai onko mulla liian kovat odotukset vai olenko vaan liian tietoinen puutteistani, mutta olen tosi väsynyt ja uupunut henkisesti koko ajan, kun olen lasten kanssa. On mulla muutakin elämää kuin lapset, käyn töissä ja harrastan, ja siellä onkin paljon ihanampaa.
Rakastan lapsiani, mutta koen heidät enemmän taakaksi kuin lahjaksi itselleni. Aika kiittämätöntä? Surettaa, etten osaa iloista lapsista aina niin paljon kuin ehkä pitäisi? (ja huom. kyllä mä tietenkin lapsistani iloitsenkin, mutta en voi todellakaan sanoa, että lapseni olisivat parasta elämässäni, kuten olen kuullut monien muiden äitien sanovan)
Kyllä tästä nyt selviän, ja kuten sanoin, hoidan lapset hyvin, rakastan heitä jne mutta kyllä tää uuvuttavaa _työtä_ on.
Odotan malttamattomana, että lapset kasvaa ja mä saan taas elää omaa elämääni, hiljaisessa, siistissä, rauhallisessa kodissa, lähteä vapaasti minne haluan, milloin haluan, ei tarvitse kuunnella kiukuttelua eikä rääkymistä tai tulla läpsityksi tai potkituksi uhmaikäisen raivareissa jne.
Huh. Kiitos.
Kommentit (12)
parasta mitä heidän elämässään on?
kannattaa harkita terapiaa. En sano, että lasten pitäisi olla se elämän keskipiste ja aina nauttia siitä kaikesta, mutta jos ei saa lapsista mitään mielihyvää tai niin vähän, että on pääpaino kaikella negatiivisella, niin terapia voi auttaa. En tarkoita, että sä olet mahdoton ihmisenä tai jotain, mutta terapia voi auttaa saamaan tilannetta sun kannalta paremmaksi.
Ei, lasten ei välttämättä tarvitse olla parasta mitä elämässä on, mutta kuitenkin yksi niitä parhaita ja ihanimpia asioita.
Periaatteessa tunnen samoin kuin ap. 90 % lapsiperheen äitinä olosta on sellaista survival-meininkiä. Sitä vain koettaa räpiköidä joten kuten kunnialla päivästä toiseen. Enpä voi kehua, että siitä mitenkään älyttömästi nauttisin. Mutta sitten taas, jotenkin ihmeen kummassa, se jäljelle jäävä 10 % ajasta korvaakin sitten kaiken sen työn ja tuskan. Siis ne hetket, kun lapset ovat hauskimmillaan ja ihanimmillaan ja huomaa ajattelevansa, että en mä nyt ehkä sittenkään ihan täysin epäonnistunut äitinä ole...
olen ehkä jollain lailla äitiainesta (mitä sillä sitten tarkoitetaankaan), ja lapset ovat parasta elämässäni. Mutta silti stressaannun lasten äänistä, tappelusta, vähistä yöunista ja niistä miljoonasta pikkuasiasta, jota pitää säätää joka päivä joka hetki; jatkuvaa pesemistä ja siivoamista, peukunpaikan etsimistä rukkasesta, kupsahdusten lohduttamista ja ohjaamista. En mä usko, että on kovinkaan montaa ihmistä, jotka varsinaisesti nauttisivat kaikesta siitä lastenhoitotyöstä, vaikka lapsista nauttisivatkin.
Äitiys on työtä ja työlästä. Kaikilla. Jotkut kokee sen raskaampana, jotkut vähemmän raskaana.
Minkä ikäisiä lapsesi ovat? Jotkut meistä pärjäävät paremmin koululaisten kanssa kuin ihan pienten.
Muistan hyvin samantapaisia ajatuksia, kun lapseni oli pieni.
Jos joskus maailmassa nykyään onkin joku kumma vauvakuumeen tapainen iskenyt, ei ole kuin tarvinnut katsella vähän aikaa jotain 1-4.vuotiasta ja muistan miksi minulla on vain yksi lapsi.
Jota rakastan, ja jonka eteen olen aina halunnut todella kaikkeni tehdä, mutta en ole ollut niin hyvä kuin kuvittelin ennen lapsen saantia olevani.
En ole tosiaankaan pullantuoksuinen äiti, mutta silti halusin lapsia. Siksipä opetin lapset äkkiä rytmiin ja laitoin rajat, mitä saa tehdä ja missä kulkee raja. Meillä ei ole lapset mölisseet, eikä turhia saaneet itkupotkuraivareita.
Ovat odottaneet rauhassa, että äiti juo kahvin ja lukee lehden yms. Nukkuneet yöt kun en ole alkanut yökausia kanniskelemaan, enkä tuttina olemaan vaan meillä on nukuttu yöt.
Monesti kauhulla olen seurannut tuttujen elämää kun kakarat makaa maassa ja kirkuu ja mölisee kesken aikuisten puhetta ja kaupassa kerjää ja ruinaa karkkia. Yöt nukutaan perhepedissä tissi suussa ja valitetaan sitten väsymystä.
En ole siis äitityyppiä, joten loin lasten kanssa elämän sellaiseksi, että meillä kaikilla oli hyvä olla. Ja eipä tuosta lapsetkaan ole näkyneet kärsivän. Hyvissä väleissä ollaan ja 2 vanhinta on jo kohta muuttamassa kotoa pois opiskelemaan.
en rehellisesti luule voivani yhtyä siihen, että ne ihanat hetket korvaisivat ne ei-niin-hyvät hetket.
Kyllä ne vähän lievittää sitä vaivaa, ja toki tuo iloakin ja hauskoja hetkiä elämään, mutta silti vaaka kallistuu enemmän sille negatiiviselle puolelle.
Uskon vakaasti, että jos minulla ei olisi lapsia, olisin onnellisempi, huolettomampi ja pitäisin itseäni parempana ihmisenä. Lasten saannin myötä olen löytänyt itsestäni rankkojakin puolia ja joutunut huomaamaan, että olen hyvin vajavainen ihmisenä.
Olenko tosiaan ainoa näin ajatteleva?
Ja onko tää todella jopa terapian paikka...?
t. ap
Minkä ikäisiä lapsesi ovat? Jotkut meistä pärjäävät paremmin koululaisten kanssa kuin ihan pienten.
ja vielä ei ole pahin murrosikäkään onneksi lapsellani päällä.
olen ehkä jollain lailla äitiainesta (mitä sillä sitten tarkoitetaankaan), ja lapset ovat parasta elämässäni. Mutta silti stressaannun lasten äänistä, tappelusta, vähistä yöunista ja niistä miljoonasta pikkuasiasta, jota pitää säätää joka päivä joka hetki; jatkuvaa pesemistä ja siivoamista, peukunpaikan etsimistä rukkasesta, kupsahdusten lohduttamista ja ohjaamista. En mä usko, että on kovinkaan montaa ihmistä, jotka varsinaisesti nauttisivat kaikesta siitä lastenhoitotyöstä, vaikka lapsista nauttisivatkin.
Äitiys on työtä ja työlästä. Kaikilla. Jotkut kokee sen raskaampana, jotkut vähemmän raskaana.
ja se huoli lapsistakin on aika kuristavaa,ettei kellekkään kävisi mitään pahaa..
niinhän se menee kaikille, lapset näyttää millaisia me todellisuudessa ollaan. Lapset nostaa meistä esiin niitä huonoimpia puolia, joita me muiden seurassa pystytään peittelemään ja ne nostaa paljon tiedostamattomia omaan lapsuuteen liittyviä juttuja, jotka saattaa olla todella rankkoja. Just toi, että lapset nostanut esiin itsestä rankkoja puolia kertoo sen, että terapiasta olisi oikeasti hyötyä. Kun saa ne käsittelemättömät asiat käsiteltyä, asiat muuttuu paljon valoisammaksi. Jo sekin auttaa, kun ymmärtää, että ne fiilikset tulee useimmiten omasta suhteesti itseen eikä niinkään oikeasti lapsista.
että totta kai minullekin oli rankka paikka löytää itsestäni ne aggressiiviset, epäkypsät ja itsekeskeiset piirteet, mitä lapset nostavat esille. Ennen lapsia kuvittelin olevani oikeinkin hyvä ihminen, vaikka noi kriteerit siihen hyvyyteen nyt tuntuukin tosi heppoisilta. Eihän se nyt ole kummoinenkaan juttu kierrättää tai tehdä vapaaehtoistyötä, mut silloin ne oli mulle todisteita siitä että osaan elää ja olla oikein.
Äitiyden parasta antia just on se, että sen myötä näkee asiat sellaisina kuin ne ovat, ei sellaisina kuin ne haluaisi nähdä. Minä olen just niin keskeneräinen, heikko ja erehtyväinen kuin olen. Olisin ollut sellainen ilman lapsiakin, en vain olisi tiennyt sitä, koska en olisi halunnut nähdä sitä, enkä olisi joutunut yhtä intensiivisiin tilanteisiin ilman lapsia.
Kun näkee itsensä sellaisena kuin on (hyvin inhimillisenä hyvässä ja pahassa), ei voi idealisoida itseään eikä muita. Silloin sen tilalle astuu empatia ja armo itseä ja muita kohtaan. Voi kohdata ihmiset sellaisina kuin he ovat, vertaamatta heitä siihen, millaisia heidän pitäisi olla. Juuri nämä asiat tekevät tästä elämästä elämisen arvoisen, ja ylipäänsä siedettävän. Mä koen että äitiys on vapauttanut minut kaivamasta omaa napaani. Ilman lapsia tuskin olisin tämän onnellisempi, vaikka olisinkin vähemmän rasittunut. Todennäköisesti kriteerini sille oikeanlaiselle elämälle ja itselleni koventuisivat koko ajan. Minusta tulisi, tällä luonteella joka minulla on, pian hyvin tuomitseva ja ylikriittinen ihminen, joka käyttäisi ainoan elämänsä pikkuasioista murehtimiseen.