Teinkö todellakin väärin? MIELIPITEITÄ!

Nyt tulee pitkä juttu, toivottavasti jaksaisitte silti lukea. Minua on nyt viime keväästä asti vaivannut, että olenko minä sittenkin tehnyt tässä väärin ja en vain itse näe sitä. Siksi toivoisin täysin ulkopuolisia ja puolueettomia mielipiteitä. Eli siis.



Vanhempani erosivat kun olin alta 1-vuotias isän alkoholiongelman vuoksi. Tällöin isäni käytti minua röyhkeästi kauppatavarana. Eron ehtoina oli siis, että isä ei lähde minun huoltajuudestani taistelemaan JOS äiti suostuisi siihen, että isä saa pitää yksin heidän talonsa. Oikeus päätti kuitenkin niin, että äiti sai talosta sen mikä kuului sekä huoltajuus niin, että olisin isäni luona joka toinen viikonloppu. On sanomattakin selvää, että tästä ei tullut mitään isän alkoholiongelman vuoksi.



Isäni parantui alkoholismistaan minun ollessani 6-vuotias kun isän äiti vihdoin puuttui tilanteeseen isän uuden vaimonkin uhatessa erolla. Sen jälkeen kävin isäni luona säännöllisin väliajoin, mutta ikinä en lähentynyt hänen kanssaan.



Kaikki minuun liittyvä on isän kanssa aina ollut kovaa tappelemista. Esim. elatusmaksuja hänellä on rästissä 17 000 markan edestä, kun silloin nuorempana hyväuskoinen äitini uskoi isän puheita siitä, että isä ostaa minulle tavarana ja vaatteina sen mitä ei elatusmaksuissa maksa. Kaiken lisäksi sen mitä maksoi maksoi sen kaikista matalimman mukaan ja isäni ei todellakaan ole mikään köyhä mies, on nimittäin kaupungin parhaiten tienaavien listalla.



No vuodet tosiaan kuluivat ja tunnollisesti isän luona kyläilin. Siellä minulla on nykyään kaksi sisarpuoltakin, joista vanhemman kanssa olin hetken hyvinkin läheinen. Kuitenkin oikeaksi ISÄKSENI tunsin isäpuoleni, joka oli ottanut minut alusta asti omaksi tyttärekseen. Hän on aina ollut tukenani kun on ollut vaikeaa, käynyt kanssani läpi koulukiusaamiseni ja läheisten kuolemat ym. elämän eteen heittämät haasteet. Biologinen isäni kaikista vaikeuksistani tiesi. Saattoi surun keskellä lähettää kukkia...



Tilanne kärjistyi viimein kun aloitin lukion ja äidilläni oli hyvin tiukkaa rahasta, tällöin hän otti isääni yhteyttä, että jos hän pystyisi kustantamaan koulukirjani (n. 200e/kuussa) kun kerran oli niitä elatusmaksujakin jäänyt maksamatta. Tästäkös sota syntyi. Äitipuoli huusi kovaan ääneen syyttäen meitä rahanahneiksi kiskureiksi, kehtasivat väittää, että HEILLÄ EI OLE RAHAA MAKSAA TÄLLAISESTA TURHUUDESTA, kummallista että neljään autoon, miljoonataloon sekä kahteen huvilaan oli silti varaa. Isäni totesi myös, että jättää sitten minut perinnöttömäksi jos joutuu koulujani kustantamaan. Lopulta isä suostui tuohon järjestelyyn kun äiti uhkasi hakea ulosotosta maksamattomat elatusmaksut. Sen jälkeen välit olivat hyvinkin tulehtuneet, mutta lämpenivät uudestaan ja hetken aikaa suhde isään oli ihan ok.



Kunnes menin naimisiin. Olkaa nyt sitten mitä mieltä tästä vain niin alttarille minut saattamaan valitsin isäpuoleni. Ihan siitä syystä, että oma isäni on minulle täysin vieras ja paljon enemmän tunsin loukkaavani isäpuoltani jos ottaisin minulle täysin yhdentekevän (valitettavasti näin) henkilön saattamaan minut alttarille. Enkä todella tahtonut oikeaa isääni vierelleni tänä elämäni tärkeimpänä hetkenä, perustelin sen sillä, että ei minusta ole oikeutta niihin hyviin hetkiin kun ei ole ollut tukena huonoinakaan. No pilallehan ne häät meni kun äitipuoleni hyvin suureleisesti murjotti koko helvetin juhlan. Jälkeenpäin sain kitkerän viestin sähköpostiini, jossa äitipuoleni haukkui minut itsekkäimmäksi ihmiseksi kautta aikojen. Valitettavasti kyse ei kuitenkaan ollut siitä, että isäni olisi jotenkin aivan täydestä rakkaudesta halunnut minut sinne alttarille saattaa vaan siitä, että niin kamalan ylpeän isäni ylpeys kärsi kolahduksen.



Nyt emme ole vuoteen missään tekemisissä olleet ja tuntuu etten enää ikinä halua ollakkaan. Kaikista eniten olen katkeroitunut siitä, että minua ei ole ikinä kohdeltu tasa-arvoisena tyttärenä, mutta minun olisi pitänyt kohdella isääni niinkuin oikeaa isää. Asia on myös niin, että äitipuoleni mielestä emme ole isän kanssa läheiset sen vuoksi että MINÄ en ole pitänyt yhteyttä. Kummallista sekin, että se olin kyllä ihan pienestä asti kuitenkin minä joka sinne soittelin, että tulisinko käymään, mikä ei mielestäni pienen lapsen harteille kuulu vastata isä-tytär-suhteen oikeanlaisesta kehittymisestä. Tämä isäni perhe on alusta asti matkustellut joka vuosi pari kertaa ulkomaille. Minä olen ollut mukana kerran. Nyt tällä hetkellä alaikäinen siskoni opiskelee ulkomailla ja lentää sieltä joka toinen viikonloppu kotiin ja takaisin, ja minun lukiooni ei sitten olisi kuitenkaan ollut varaa. Uuden talon ovat taas rakentaneet, vielä kalliimman kuin edellinen oli, mutta rahaa ei silti tunnu äitipuoleni mielestä olevan yhtään.



Mitä mieltä te nyt olette? Olenko todella niin itsekäs kuin äitipuoli antoi ymmärtää? kun itse en valitettavasti asiaa niin näe. Halusin vain, että tuossa tärkeässä hetkessä olisi läsnä joku jota oikeasti rakastan, ei joku joka ei minusta oikeasti ole koskaan ollut sen kummemmin kiinnostunut. Kiitos teille jotka jaksoitte tämän katkeran vuodatuksen lukea :)