Olen hoitanut lastani kotona kohta kuusi vuotta, siis yhtä lasta.

Hän ei söisi, eikä asuisi missään ilman miestään.



Tuollaisilla tarinoilla on yleensä erittäin paskainen loppu. Aikansa kun vain laiskottelee, huomaa, että elämä ja mahdollisuudet humahtivat ohi.



Sitten on tuloksena lapsiinsa ripustautuva marttyyri, joka ei edelleenkään osaa elää itsenäisesti omaa elämää.

miten kaikesta on tullut valtataistelua. Uskokaa tai älkää, kaikissa parisuhteissa ei mietitä, kumpi on alisteinen ja kuka saa päättää mitäkin ja kenen täytyy tehdä ne saastaiset kauheat kotityöt ja hoitaa niitä kamalia kiljuvia mukuloita. Ei kenenkään tarvi viedä lasta hoitoon siksi, että sillä miellyttää jotain av-raatia tai päinvastoin. Ihmiset ovat erilaisia, samoin elämäntilanteet, riittävän hyviä ratkaisuja on yleensä monta. Tärkeintä on se, ettei katkeroidu. Kuten joku kirjoitti, suomalalaisen äidin prototyyppi on kireä, ylityöllistetty, alipalkattu ja neuroottisen itsenäinen...

Ainoa, mitä ihmettelen, on se, miten ihmiset uskaltaa jättää omalla valinnallaan tulevaisuutensa yhden lapsen varaan.. Mikään ei ole riipaisevampaa kuin yksinäinen vanhus laitoksessa tai hauta, jolle kukaan ei ole sytyttänyt kynttilää tai tuonut kukkaa... Tai se ihminen, jonka ainoat ihmiskontaktit on lähikaupan kassa, bussikuski, terveydenhoitaja... naapuri ehkä nyökkää ohi kiirehtiessään..

Yhden lapsen äitinä ja vanhusten hoivakodissa työskentelevänä en voi olla ihmettelemättä mielipidettäsi. Pidän lapsista kovasti, mutta minulle riittää yksi.

En voi mitenkään nojata tulevaisuuttani lapsien varaan. Olisihan se tyhmää omistautua lapsille 20 vuodeksi, miehen tulojen varaan. Vanhusiän eläisin minimieläkkeellä ja katkerana siitä, etteivät lapset huolehdi minusta. Toivon, että ainoa lapseni opiskelee itselleen ammatin, näkee maailmaa ja pystyy aikuisena elättämään itse itsensä ja olemaan onnellinen.

Vanhuspalveluissa nähdään se, että harvalla vanhuksella lapset edes asuvat samalla paikkakunnalla.

Ystäväpiirini on laaja, samoin sukuni. Lapseni on päiväkodissa, hänellä on siellä ystäviä, joita näemme vapaallakin. Näiden perheiden kanssa olemme myös ystävystyneet.

Haluaisitko tarkentaa vielä, mitä oikein odotat lapsiltasi, kun he ovat aikuisia?

kyllä mä ymmärrän hyvin, vaikka itse olenkin työssäkäyvä.



Mitä isommaksi lapsi tulee, sitä mielekkäämmäksi hänen kanssaan olo tulee. Itse mietin osittain kotiin jäämistä nyt, kun lapsi on kohta 5 vuotta, olisi kiva olla hänen kanssaan enemmän kuin nyt.

Minäkin haluaisin olla kotiäiti..

Minulle tulee ekana mieleen, että miten rahat riittävät tuohon. Kyllähän kolmen lapsen kanssa kuusi vuotta kotona ollut saa ihan eri tavalla äitiys- ja vanhempainrahoja kuin yhden lapsen kanssa ollut. Meillä esimerkiksi minä menen töihin, kun nuorimmainen on 1,5v, koska ei vain ole varaa olla pidempään kotona, ellei sitten myydä asuntoa tai tehdä muuta ekstreemiä ratkaisua.



Toinen, mikä tulee tuosta mieleen, on, että miten saat päiväsi kulumaan kotona etenkin sitten, kun lapsi menee eskariin ja kouluun. Eikö käy aika pitkäksi.



Kolmas mieleentuleva asia on, että mahdatko pelätä työelämää ja pakoilet sitä kotosalla olemalla. Ja aiotko joskus vielä palata töihin.



Neljäntenä tulee vielä mieleen, että oletkohan järjestänyt asiasi kuntoon miehen vakavan sairastumisen tai eron varalta, vai jäätkö silloin tyhjän päälle.

minullakin esikoinen oli 6 vuotta kotihoidossa. Kuopuksen kanssa ei ollut varaa olla kotona eskari-ikään asti, niinpä aloitin työt pph:na että saan kuitenkin hoitaa lapset itse ja ottaa koululaisen aina vastaan.



Lasten kanssa on niin ihanaa touhuta ja tehdä. Niin mekin käydään kirjastossa pari kertaa viikossa ja ulkoillaan ja kaikenlaista mukavaa touhutaan. :)



Mutta sinun tilanne kuulostaa vielä paremmalta, saat hoitaa vaan oman lapsesi ja antaa hänelle kaiken huomiosi! :)

Ehkä saan kuitenkin synninpäästön, sillä maksan aika ison summan veroja pääomaverojen muodossa. Minulla on siis pääomatuloja neljästä omistamastani vuokra-asunnosta.



Olen ollut aikanaan monta vuotta töissäkin, mutta en kaipaa ns. työpaikkaa. Nyt olen mukana aktiivisesti kahden eri järjestön toiminnassa ja mm. lasten harrastustoiminnassa. Ei tule aika pitkäksi, enkä usko, että koskaan tuleekaan. Nämä "työt" eivät nimittäin ikinä lopu.



Yrittäjäksi ryhtymistä voisin harkita, mutta en usko, että menen enää palkkatöihin.

sitten minun silmissäni sinä olet jo niitä ns. superäitejä. :) Ja jos äiti nauttii vilpittömästi lapsestaan, lapsi ihan varmasti nauttii äidistään. Itse olen nyt ollut kaksi vuotta pojan kanssa kotona, ja vaikka nautinkin askartelusta, puistoilusta jne. niin en ole tarpeeksi sosiaalinen viedäkseni lastani riittävästi toisten lasten (tai aikuisten) seuraan. Ja ihan rehellisesti sanoen mulle alkavat kyllä nämä jokapäiväiset "älä tule paha kakku, tule hyvä kakku!" -leikit riittää, minkä vuoksi poika aloittaneekin pian osa-aikaisen päiväkodin. Minä en ole superäiti, mutta ihan hyvä äiti kuitenkin. :)

Itse tekisin noin jos olisin todella varakas ja pystyisin elämään esim. pääomatuloilla kuten joku aikaisempi kirjoittaja.



Minä pystyisin taloudellisesti jäämään kotiin, mutta se vaatisi meillä talouden suunnittelua ja rahojen laskemista jota nyt ei tarvitse tehdä kun molemmat käymme töissä. Eli kotirouvana mulla ei olisi mahdollisuutta matkustella hetken mielijohteesta tai sisustaa sisustamisen ilosta tai shoppailla päivät pitkät. Koska meillä on vanhakantainen ajattelumalli maksaa asuntolainaa mahdollisimman paljon kuussa ja mahdolisimman nopeasti koko laina pois, luultavasti olisi luovuttava toisesta autosta. Kuntosalin jäsenyyskin voisi olla niin ja näin, kun lapsilla on kalliit harrastukset ja mitä pidemmälle pääsevät niin sitä kalliimmaksi käy - jo nyt n. 300-400 €/kk.



Jos olisi rahaa rajattomasti, keksisin vaikka mitä tekemistä enkä todellakaan kävisi töissä työterveyden, harrastustoiminnan tai aikuiskontaktien vuoksi vaan hankkisin ne ihan muualta.



Sitä kyllä itsekin korostan, että huolehdittehan kotirouvat (muut kuin tämä pääomatuloilla elävä) todellakin siitä omasta eläkkeestä ja omasta taloudestanne sen tienaavan puolison sairastumisen tai puskista tulevan avioeron varalle - yhtään maalailematta piruja seinille, näitä asioita on todella tärkeää ajatella vaikka kaikki olisi nyt hyvin ja ollut niin vuosikausia. Ette olisi ensimmäinen ettekä viimeinen tyhjän päälle jäävä. Hyvä jos olette jo varautuneet!

mutta monet, myös minä, eivät varmaan voi ymmärtää miten olet tyytyväinen tuohon elämään. Mutta sehän on meidän ongelmamme.

Ja jotkut nyt eivät vain tarvitse sitä eläkettä. Mutta ymmärrän jos on ollut aina pakko kulkea rahan takia töissä, että saan asunnon maksettua yms. ei ymmärrä toisenlaisia tilanteita.

Meinaatko tehdä itsarin 65-vuotiaana? Työelämässä selviämätön on yleensä pain in the ass, koska sosiaaliset taidot on jääneet hiomatta. Kulutat ihan koko ajan yhteiskunnan varoja. Ei neuvola tai leikkipuistot, kirjastot, esikoulut, koulut, terveyspalvelut, pulkkamäet, uimahallit pyöri ilman verorahoja. Kotona olo näemmä oikeasti tyhmentää...

Jotenkin surullista, että "näin" tämän ylenkatseen jo ennen kuin avasin viestisi :). Arvasin heti, mikä tässä on pointtina.

Mielestäni on hienoa, että saat elää haluamaasi elämää ja että sinulla on siihen varaa. Itse en saisi riittävästi sisältöä tuosta (olen ollut kotona lasten kanssa 4 vuotta, joten kokemusta siitäkin on). Työn tarjoamat älylliset haasteet tuovat sen kaivatun lisän. Onneksi teen paljon etätöitä, joten olen välillä kotona myös silloin, kun lapset tulevat kotiin ja toisaalta voin välillä mennä vaikka keskellä päivää lasten kanssa sinne kahville.