Kaipaatteko kauan sitten edesmenneitä läheisiänne?
Minulla on ikävä vaariani, joka kuoli jo noin 30 vuotta sitten. Tuntuu, että ikävä on tullut vasta viime aikoina. En aiemmin pitänyt häntä edes kovin läheisenä, mutta nyt muistan hänestä kaikenlaista ja huomaan, että samaan sukuun kuulutaan. Ehkä joku minuakin muistaa, kun en ole enää täällä.
Kommentit (20)
olen ikävöinyt mummoani nyt 17 vuotta...ja varmaan loppuelämäni. Ihan itken toisinaan, kun on niin ikävä.
joka päivä jossain vaiheessa, samoin kaipaan muita edesmenneitä sukulaisiani.
Minulla on ikävä vaariani, joka kuoli jo noin 30 vuotta sitten. Tuntuu, että ikävä on tullut vasta viime aikoina. En aiemmin pitänyt häntä edes kovin läheisenä, mutta nyt muistan hänestä kaikenlaista ja huomaan, että samaan sukuun kuulutaan. Ehkä joku minuakin muistaa, kun en ole enää täällä.
Vasta myöhemmin on tullut ehkä se kovempi ja jotenkin "aikuisempi" ikävä. Isoäitini kuoli, kun olin vasta nuori aikuinen, ja hänen eläessään se jokin sukupolvien välinen kuilu tuntui suurelta, yhteisiä puheenaiheita ja kosketuspintaa oli työläs löytää. Nyt, kymmenisen vuotta isoäidin kuoleman jälkeen, olen alkanut huomata juuri näitä sukupiirteitä, yhteneväisyyksiä luonteenlaadussa jne. Tuntuu jopa, että isoäiti on jotenkin läsnä siinä, millä tyylillä ja asenteella elämääni elän. Ikävöin. Uskon, että meistä voisi nyt tulla hyvät ystävät.
Varsinkin tänään, päivälleen tänään hän nukkui pois ja tämä sama päivä tuntuu joka vuosi yhtä raskaalta
Täällä kun istuskelen silmät vähän kyyneleisinä, niin huomaan, etten ole ainoa. (ap)
joka kuoli 15 vuotta sitten, en päivittäin, mutta olisi ollut ihana tutustuttaa hänet ja lapseni toisiinsa. Poika on tullut vähän häneen,on sellainen pieni näyttelijä ja velmuilija, kuten isänikin parhaina hetkinään, poikani vaan hauskuttaa meitä vanhempiaan lähes joka päivä :o)
Kyllä uskon, niin kuin joku jo sanoikin, että niissä ikävöivissä ihmisissä poismenneetkin elävät tavallaan. Ja suvussa ja ystäväpiirissä jaetaan tarinoita. Niin kauan kuin uusia syntyy, eivät kuolleetkaan unohdu.
Vaari kuoli 11 vuotta sitten ja mummo 9. Olivat minulle todella läheiset. Usein on kova ikävä. Paljon vien kynttilöitä haudalle. Itkettää täälläkin edelleen. Varsinkin nyt kun olen vastikään saanut esikoislapseni niin huomaan miettiväni kuinka mukava olisi häntä hänen isomummulla ja -vaarilla käyttää. Toinen asia mikä kaivertaa on se, että vaari minut aikoinaan opetti soittamaan pianoa. Vaarin kuoleman jälkeen aloin sitä ihan tosissani sitten harrastaa ja nyt olen siinä jo todella hyvä niin harmittaa, että vaari ei sitä nyt nää. Tai ehkäpä näkeekin... :)
Täällä kun istuskelen silmät vähän kyyneleisinä, niin huomaan, etten ole ainoa. (ap)
Meitä omalla tavallaan kyynelehtiviä on monia, välillä ihmettelen miten sitä jaksaa eteenpäin. T:vuoipäivää "viettävä"
perheettömänä hoitaen mummoani ja kuoli yllättäen 53-vuotiaana (olin itse silloin 23). Hän piti meistä sisarustensa lapsista paljon ja häntä oli ihana tavata. Surin erityisesti sitä, etten pääse tutustuttamaan omia lapsiani ihanaan tätiini (hänen kuollessaan olimme juuri silloisen mieheni kanssa päättäneet hankkia lapsen ja olinkin melko pian raskaana)- kaikki menettivät antoisan ihmissuhteen.
Tietysti kaipaan myös isovanhempiani (kaikki jo kuolleet), mutta tätini surettaa erityisesti, koska menetin hänet "ennenaikaisesti".
Täällä kun istuskelen silmät vähän kyyneleisinä, niin huomaan, etten ole ainoa. (ap)
Meitä omalla tavallaan kyynelehtiviä on monia, välillä ihmettelen miten sitä jaksaa eteenpäin. T:vuoipäivää "viettävä"
Lämmin halaus Sinullekin. Kyllä me jaksamme, joskus ehkä paremmin, joskus huonommin, mutta kuitenkin. Niin jaksoivat nuo meidän edesmenneemmekin.
Täällä on myös vuosipäivä pian edessä. (ap)
perheettömänä hoitaen mummoani ja kuoli yllättäen 53-vuotiaana (olin itse silloin 23). Hän piti meistä sisarustensa lapsista paljon ja häntä oli ihana tavata. Surin erityisesti sitä, etten pääse tutustuttamaan omia lapsiani ihanaan tätiini (hänen kuollessaan olimme juuri silloisen mieheni kanssa päättäneet hankkia lapsen ja olinkin melko pian raskaana)- kaikki menettivät antoisan ihmissuhteen.
Tietysti kaipaan myös isovanhempiani (kaikki jo kuolleet), mutta tätini surettaa erityisesti, koska menetin hänet "ennenaikaisesti".
Tuli haikea olo. Näissä jää myös miettimään sitä, että mahtoivatko ne ihanat ihmiset eläessään oivaltaa, että monet todella jäävät harmittelemaan, että tulevat sukupolvet eivät näihin ihaniin saa enää tutustua. Tavallaan lohdullistakin ajatella, että meistäkin saattaa sitten aikanaa joku ajatella niin, että olisivat tosissaan halunneet meidät esitellä lapsilleen/lastenlapsille/jollekulle muulle läheiselle ihmiselleen.
se vain iskee harvemmin, kun vuosia kuluu. Joissakin elämänvaiheissa saattaa ikävöidä enemmän. Joku tapahtuma, asia, ihminen tms. aktivoi ikävän.
Ikävä tekee meistä ihmisiä. Inhimillisiä ihmisiä. Se on hyvä, että kykenemme tuntemaan ikävää.
että taivaassa tapaamme taas. Eli se kaipuu on vain väliaikaista.
On mahdotonta surra edesmennyttä henkilöä sinänsä.
Edesmenneestä henkilöstä luomaanne muistikuvaa surette.
Muistikuva sinänsä on surua.
Vapautuminen muistikuvasta on vapautta surusta.
Noinhan se menee mutta mitä sille voi.
Noinhan se menee mutta mitä sille voi.
Katselen valokuvia, muistelen ihania lapsuusaikoja... ja mietin miltä tuntuisi että olisi vielä äiti olemassa ja että esikoiseni olisi jo 16v nuorimies...
Kaipaan 20 vuotta takaperin kuollutta Tessu koiraa.
Oli kuin perheenjäsen eläessään.
hän oli niin täynnä elämänviisautta